Minähän olin ollut jo aivan pelin loppuvaiheilla, maali oli jo häämöttänyt silmieni edessä. Mitä tapahtui? Kieltäydyin liikahtamasta yhdellekään alkavista reiteistä. Minä roikkuisin tässä viimeiseen saakka. Kurkistin olkani yli perässäni sulkeutunutta aikakapselin ovea. Sen pinnassa näytti olevan monimutkainen lukitusjärjestelmä; ehkä joku lähettäisi minulle siihen avaimen? Ehkä pääsisin vielä takaisin?
Muistin seisseeni tässä pisteessä aiemminkin. Silloin - silloinkin - kieltäydyin heittämästä noppia viimeiseen saakka. Pidin kiinni oljenkorresta, että joku ojentaisi minulle avaimen. Vielä aikakapselin noustua korkealle ilmaan, ilman minua, minä odotin sen palaavan. En minä osaisi aloittaa tätä peliä oikealla tavalla.
Aika kului, ja palasin kerta toisensa jälkeen lähtöruutuun sen jälkeen, kun vihdoin olin saanut itseni aloittamaan tuon epämääräisen ja kummallisen pelin. Minä kohtasin nämä kaikki; häpeän siitä, että olin ollut se, joka ainoana kahdestakymmenestä pakotettiin lähtemään. Minä kohtasin silmitöntä huutoa, moittimista, epäjohdonmukaisia ohjeita ja epäterveen työyhteisön. Minä heräsin puoli kuudelta, ja kävelin aamukasteisten pihojen läpi. Olin luvannut itselleni, ettei enää koskaan tätä, ei enää. Ensimmäinen aamu siivoushanskoja käsiin vetäessä tuntui epäonnistumiselta. Aikakapseli oli heittänyt minut tähän. Odotin, että kapseli palaisi. Veisi jonnekin. Se ei palannut eikä se vienyt. Minä vein itse itseni perille saakka. Sellaisella sinnikkyydellä, jota en tiennyt minussa asuvankaan. Lopulta seisoin laatalla, joka huusi, että olin voittanut.
Mutta perillä sain vain huomata; peli vaihtui. Sinnikkyyttä tarvittiin yhä. Tämä uusi peli alkoi kuitenkin lupaavasti, ja löysin oikoreittejä lähemmäksi maalia. Tajusin idean: tämähän on peliä pelin jälkeen. Mutta tämä oli se, minkä ohjekirjan olin lukenut tarkasti läpi. Otin sen niin tosissani, minä jolle voitto tai häviö oli ollut aina aivan täysin yhdentekevää, että luovuin omista rajoistani hetkittäin. Kannoin yksin kuorman, joka oli tarkoitettu useammalle. Kohtasin ne demonit, jotka minussa ovat asuneet koko elämäni. Ventovieraiden ihmisten pilkat, huudot, uhkailut, sihinät. Olin helvetin väsynyt, mutta myös hyvin ylpeä. Olisin tahtonut näyttää avomiehelleni, perheelleni ja ystävilleni, kuinka hirvittävän haastavia ja merkityksellisiä asioita tein päivästä toiseen. Ja vaikka ääni minussa huusi, että sinä olet vain onnistunut huijaamaan tiesi läpi tähän pisteeseen, olinhan minä nyt ylpeäkin. Jumalauta, että olinkin. Muistan ensimmäisen "oman asiakkaani". Muistankohan viimeisenkin?
"Ei", minä kavahdin, kun ymmärsin, että lähtöpiste oli taas polttavin kirjaimin jalkojeni alla.
"Ei! Päästä minut takaisin!" huusin, ja käännyin paukuttamaan aikakapselin ovea. Epätoivoissani rynkytin lukkoa, mutta se ei auennut.
Minä pelasin sen pelin sääntöjen mukaan fuskaamatta kertaakaan. Se oli minun lempipelini. Minut oli opetettu siihen; kun teet työtä sen eteen mitä tahdot, se palkitaan. Mutta ei se mene niin. Löysin mahtavan oikoreitin, jonka avulla pääsin enää muutaman nopan heiton päähän maaliviivasta. Sitten tapahtui jotain. Taivaalta levisi kirkas valo, jonka keskelle ilmestyi tumma hahmo. Muistin tuon jo entuudestaan ja tiesin jo mitä tuleman piti. Aikakapseli kaappasi minut jälleen kyytiinsä lupia kyselemättä.
Tässä pelissä ei ole kyse siitä, kuinka sitä pelaa. Kyse on siitä, kuka voittaa.
Minä en tahtoisi aloittaa taas alusta kaiken sen jälkeen, mitä ehdin rakentaa. Tällä kertaa oman ammattitaitoni lisäksi myös vahvan, lämpimän suhteen ihmisiin. Ihmisiin, jotka ovat antaneet minulle stressaavimpana hetkinä virvoitusjuomia ja joiden näppäimistön päälle minä olen vienyt teepussin. Se yksi sanoi, että hän itkee jos minä lähden. Pitänee kehottaa häntä ostamaan nenäliinoja. Kävin nämä samat tunteet läpi hieman vajaa kaksi vuotta sitten, mutta tällä kertaa TIEDÄN, etten tule enää koskaan saamaan tätä mitä sain jo pitää käsissäni. Epäreilua päästä koskettamaan jotain näin hienoa vain, että joku toinen voisi ottaa sen pois. Epäreilua, että kaikki tämä tieto ja taito minussa heitetään hukkaan. Kaikki tämä, joka ei mahdu kahteen kansioon, eikä 150 asiakirjaan.
Tämä ikävä jo nyt. Tämä harmitus siitä, etten minä saa tuntea uuden tilan maalin tuoretta tuoksua, sivellä upouusia työpöydän pintoja. Istahtaa kahvipöydän ääreen, ja vetää keuhkot täyteen tervettä, raikasta sisäilmaa. Tämä ikävä. Tämä ikävä. Ja tämä miten mielikuvissani oli häät ja oli autokoulu ja omakotitalo, mutta ne kaikki olivat tämän kortin varassa. En minä jaksa kääntää uutta korttia katsoakseni mitä se tarjoaa. En jaksa. En juuri nyt. En tahdo. Minussa ei ole enää pisaraakaan jäljellä sitä intoa, joka työntää kehittämään itseään ja hankkimaan kokemusta. Minussa on vain kaipuu jäädä tähän missä minun on hyvä. Minä tunnen olevani merkityksellinen, ymmärrättekö. Älkää ottako tätä minulta pois.
Toiset eivät osaa olla paikallaan, ja aloittavat aina uudelleen.
Toiset eivät kaipaa mitään muuta kuin rauhaa.