Ajatuksia vuoden ajalta

Kasvatan itsestäni naisen,
jonka juurakkoa ei saa katki
vielä vuosisadan päästäkin se versoo uusia varsia,
ihan vain kiusatakseen sitä,
joka koetti sen kaataa

Minä opin olemaan tässä auki
ja kiinni

Suojelen siipeni siltä, joka koettaa ne katkoa
untuviini otan sen, joka syliä kaipaa

Katsopa tätä naista
katsopa ja huokaa;
miten niin monta kertaa maahan poljettu
yhä selkänsä suoraksi kaartaa jaksaa

* * *

Kuin viitta valuu pitkin hiekkateitä,
kiipeää kaiteiden yli kotiin ja sängyn alla odottaa,
ettei vain esiintyisi väärällä hetkellä,
silloin kun sen vastaan osaisin ottaa

* * *

Kuinka täydellistä olisikaan olla
hiljaa tässä
vailla sinua
vailla mitään
surua vailla
mutta ei

* * *

Antakaa minulle siivet, että lentäisin kauas täältä
antakaa aikaa ensin opetella
armoa, aina kun putoan
pehmeitä patjoja pelloille valmiiksi

Antakaa minulle kädet, että voisin niillä raivata,
läpi juurakkoisen metsän itselleni kulun
antakaa lupa levätäkin,
hetki männynkaarnaa vasten huokaista

Tai antakaa edes korvat,
että voisin oppia mitä kuulla silloin kun kuulla on tärkeää
ja oppia hiljentämään sen,
mikä on tarkoitettu vain tekemään kipeää

Epävakaa

Viimeinen kuukausi on ollut melko käänteentekevä. Siinä missä viimeksi olin kirjoittanut, että olen paranemassa, otti sairauteni taas yhden askeleen taaksepäin. Tosin Herra X:n kanssa tilanne on parin vuoden soutamisen ja huopaamisen jälkeen vihdoin se, että aika lailla viikot olemme kokonaan omillamme, ja viikonloppunakin näemme vain satunnaisesti. Tämä on aiheuttanut ahdistusta, ja hylkäämiskammoni nostaa pahasti päätään. Häpeän tuota ominaisuutta itsessäni mutta olen koettanut hyväksyä, että se on syntynyt lapsuudenkokemusten ja pettämisten sivutuotteena. Alan hyvin helposti ajatella, että ihminen on kyllästynyt minuun tai hän on löytänyt jonkun toisen ihmisen, jonka kanssa nykyään viettää aikaa. Iltaisin olen välillä kärsinyt hyvinkin vahvoista yksinäisyydentunteista, niin vahvoista, että välillä Opamox olisi ollut tarpeeseen. Lääkärini ei kuitenkaan suostunut kirjoittamaan niitä lisää, sillä väliaikaiseen tarkoitukseenhan ne oli tarkoitettukin. Myös tänä iltana en tahtonut töistä tullessani ehtiä asuntoon asti, kun itku teki tuloaan.

Olen niin hirvittävän yksinäinen mutta pelkään olla kenenkään lähellä.

Tein muutamia kuukausia sitten persoonallis- ja elämänkertakyselyn hoitajani pyynnöstä. Tämän jälkeen on ollut paljon keskustelua psykiatrilla käynnistä, ja viime kerralla hoitajani sanoi suoraan, että hän on psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa puhunut, että minulle psykoterapia voisi olla hyvin paikallaan. Nopeasti vilkaistuna kyselyistä oli aistittavissa kyllä jonkinlaista maanisdepressiivisyyttä, traumaperäisiä reaktioita tai epävakaata persoonallisuutta. En ole aiemmin tahtonut kovinkaan diagnosoida itse itseäni mutta kaikki epävakaan persoonallisuuden piirteet kuvaavat minua tarkasti. Ja vihdon tuntuu siltä, että olen löytänyt kaikkeen syyn. Niihin rajuihin, hallitsemattomiin raivo- tai itkukohtauksiin. Tähän kaikkeen.

Miksi minusta tuntuu, kuin olisin saanut elinkautisen vaikkei diagnoosia ole edes tehty? Tuntuu, kuin olisin viallinen. Puutteellinen. Väärä.

Persoonallisuushäiriö ei ole sairauden puitteissa. Se on niin sanotusti pieleen mennyt ominaisuus, joka ei noin vain paranekaan. Se vaatii vuosien työstöä. Nyt kun löysin viimein listan, jossa on listattuna kaikki oireeni ja ominaisuuteni, oireet tuntuvat pahemmilta. Ymmärrän selkeämmin ajattelumallin, että erinomainen päivä voi kääntyä hetkessä täydelliseksi katastrofiksi, jolloin haluan vain paeta sänkyyn ja itkeä. Kuten tämäkin; aamulla poljin aamukasteessa töihin ennen seitsemää lähes kahdeksan kilometriä. Kuuntelin kannustavia kappaleita, olin aivan kuin yksi kaikista, jotka unisilla silmillään kävelivät tai pyöräilivät eteenpäin. Ja nyt; mietin jälleen, kuinka kaikki ihmissuhteeni ovat teennäistä pakkopullaa, tehtäviä jotka on tehtävä, että voi edes väittää jollekin minullakin olevan elämä.

Herra X on ollut pakotie jo kaksi vuotta, syli jonka sisään totuus ei päässyt. Ja tätä olenkin toivonut, tämä on hyvä asia. Vihdoin suhteemme alkaa olla terve vaikka ikävä onkin valtaisaa. Minun on opeteltava harrastamaan asioita myös yksin. Tai muiden kanssa. Tiedän, ettei hän minuun ole kyllästynyt vaikka minusta vain siltä tuntuu. Tiedän, että välitämme toisistamme hirvittävän paljon. Pelkään vain ajavani hänet pois tällä kaikella. Siksi tahtoisin jaksaa tämän ansakuopan yksin, voittaa tämän omilla voimillani. Mutta sisälläni karjuu hirvittävä epätoivo siitä, että samaan aikaan kuin pelkään olla yksin, ahdistun hirvittävästi ajatuksesta alkaa rakentamaan uutta ihmissuhdetta. On vain ajankysymys mihin saakka ne kestävät.

Ja pelkään, PELKÄÄN niin kammottavan paljon, että minua petetään. Taas. Että kaikki revitään taas veriseksi mössöksi, mustaksi ja harmaaksi. Eikä mikään mihin on luottanut, olekaan ollut totta. Eikä rakkaus ollutkaan rakkautta. En jaksa enää yhtäkään minulle tuntematonta naista uniini hymyilemään hampaat näkyvillä sitä omaa, vastenmielistä hymyään. Enkä niiden alastomia kehoja, joiden muodot, luomet ja kaikki yksityiskohdat muistan paremmin kuin omani. Koetan antaa anteeksi, ja olenkin varmaan antanut. Vai onko anteeksi antaminen sitä, ettei ole enää katkera? Vai onko se sitä, että edes haluaisin koettaa ymmärtää, että se oli vain virhe? On epäreilua syyllistää, oli minun valintani jatkaa. Mutta tämä asia repii minua koko ajan, päivittäin. En kelvannut. Taas.