Katoat niin kuin unessa

Olen kiitollinen, että hän tuli vastaan. Tai edes teeskentelee rauhallisempaa kuin luultavasti on. Että hetkeksi jätti tarpeensa juosta karkuun ja työntää pois. Tarvitsin sitä. Jokin aukesi samalla ja päästi painajaiset sisään. Ja vaikka se oli vain unta, se tuntuu ja se tappaa. Eilen vielä surin sitä kuinka hän käyttäytyi ylipäätään tämän asian käsittelyn suhteen. Nyt olen taas surullinen itse asiasta. En voi sanoa hänen pettäneen minua, näinhän sai tehdä. Mutta petos syntyi siinä ettei hän kertonut. Niin sovittiin tehtävän. En minä ole vihainen. En surullinen edes valehtelusta. Olen surullinen siitä, etten riittänyt. Naisena. Vaikka hän muuta väittääkin. En sillä huutoitku -tavalla vaan sillä haikean kipeällä hitaasti polttavalla tavalla. Haikeutta ja haurautta.

Unessani olivat hänen silmänsä, toisen naisen kasvoilla ja kätensä toisen naisen iholla. Ja minä, sekavana mutten vihaisena harhailemassa rapuissa, äiti makaamassa kylpyhuoneen lattialla. Koetin soittaa hänelle, hän vastasi, halusi auttaa ja huolehtia minusta, mutta en voinut estää miten suustani lensi, etten tarvitse häntä, että inhoan häntä. Kun soitin uudelleen, hän ei enää tarjonnut apuaan. Sanoi, että enkö ymmärrä miten käyttää minuun aikaansa aivan järjettömästi ja en arvosta sitä. Hän oli palannut yhteen entisen tyttöystävänsä kanssa ja sanoi, että hänen täytyy mennä valmistelemaan hänen syntymäpäiväjuhliaan. Yksin jäämisen tunne oli musertava, enkä jaksanut enää edes välittää siitä miten pahalta vielä äsken oli tuntunut. Kunhan en jäisi yksin.

Ehkä tämä tunne helpottaa vielä. Olen luullut, että tämä tunne olisi jo syönyt kaikki tuntevat solut sisältäni mutta aina jaksan yllättyä siitä miten paljon pelkät unet ja ajatukset saavat tuntemaan kipua. En tiedä onko tämä sitä etten yksinkertaisesti jaksa aloittaa alusta sitä savottaa mikä syntyy siitä, kun ihmissuhde loppuu. Vai olenko vain hölmö kun haluaisin unohtaa. Vai onko kyse vihdoin sellaisesta rakkaudesta, jonka puolesta on valmis taistelemaan, valmis antamaan anteeksi sen, että välillä sattuu aivan helvetin paljon. Minä haluan uskoa viimeiseen mutta tiedän, että tämäkin kipu antaa minulle oppinsa vielä myöhemmin.

*

Sanon hiljaa puhelimeen
Olen valmiina, ei tarvitse kuin hakea
Ja jään odottamaan lupaa
Kulkea kaduilla näyttäen
Mihin kuulun

Olen usein pelännyt
Että katoat niin kuin unessa
Juuri ennen kuin
Olisin saanut kaiken
Aloittanut tarinan, sen ainoan
Jota haluan kertoa

Allapäin kaupunki kietoutuu sumuun
Hetken vielä
Jaksan olla hiljaa
Allapäin kaupunki kietoutuu sumuun

Kerran vielä

Hei te, jotka saatatte vielä eksyä tänne

Näinä päivinä tämä blogi tulee luultavasti täyttymään erilaisista kuvista, runoista, laulunpätkistä ja videoista. Näinä päivinä käsittelen kipeitä, kipeitä asioita. Jotka eivät ehkä varsinaisesti liity masennukseeni mutta upottavat mieleni silti syvälle, ja herättelevät kyllä sairauttani kolostaan. Näinä päivinä olen vetänyt helvetinmoiset kännit ja maannut omassa oksennuksessani koettaen saada selvää onko sen seassa verta. Olen vetänyt panacodia silkkaan ahdistukseen, rauhoittuakseni. Olen syönyt pitsaa, jäätelöä, suklaata ja lisää jäätelöä. Olen inhonnut leuan alle ilmestyvää pehmeyttä. Olen itkenyt, olen viiltänyt. Olen unohtanut ottaa mielialalääkkeeni. Olen ottanut melatoniinia yli sallittujen määrien jotta saisin vain nukkua, nukkua, nukkua. Olen kuitenkin kärsinyt myös unettomuudesta. Olen herännyt miljoonia kertoja keskellä aamuyötä tajuamaan, ettei tämä ole vain pahaa unta. Olen vihannut niin paljon etten ikinä ketään.

Olen herännyt keskellä yötä näkemään sen naisen kasvot. Hymyn joka ei lähde verkkokalvoilta. Ruman vartalon. Vastenmielisen. Mutta haluttavamman kuin minä? Kymmeniä kertoja mielessäni istun autuaan tietämättömänä tietokoneen ääreen. Mutta jo ensimmäinen video, jossa näen pelkästään hänen kasvonsa, ja tiedän mitä on tulossa. Hänen katseensa, jonka tunkeutuu minuun kuten se on tarkoitettu tunkeutuvan sinuun. Ja hän on onnistunut siinä. Hän sai sinut, uudelleen ja uudelleen.

Olen käynyt puhelua päässäni läpi uudestaan ja uudestaan. "No mutta onhan sullakin ollu muita..." Niin, mutta en koskaan valehdellut etteikö heitä olisi ollut. Olen miettinyt onko hän vieläkään mahtanut pestä sitä puukkoaan verestä, jolla viilsin. Onko hän edes huomannut verta sen pinnassa. Mitä olisi tapahtunut jos olisin jäänyt tai hän olisi ehtinyt tulla ennen lähtöäni? Olisin lyönyt. Lujaa. Ensin kasvoihin, sitten potkinut muualle. Olisin sylkenyt naamalle. Sellaista raivoa ei voi kuvata sanoin. Niin käsittämättömän uskomatonta, että juuri se ihminen, joka repi minut lattialta, kun makasin siellä sen edellisen jäljiltä. Jollakin ihmeen kaupalla sain hillittyä itseäni sen verran, etten heittänyt tietokonetta läpi ikkunasta.

Olen luullut, etten koskaan toivu tästä. Olen ollut valmis luovuttamaan. Olen pettynyt koko ihmisrotuun, hävennyt lajiani, hävennyt meitä jotka kiimamme perässä satutamme meille rakkaita. Kuin elukat. Samat virheet kerta toisensa jälkeen. Eikä hän ikinä opi.

Mutta sen hän oppii, että tämän naisen kanssa tuota leikkiä ei pääse enää leikkimään. Minä jättäydyn tästä ulos nyt. Ja näinä päivinä minä olen tänään ensimmäisen kerran tuntenut sen, joka saa minut hymyilemään tämän kaiken keskellä. Minä tunnen, että jotakin tervettä minussa jo on. Minä tunnen uskoa kaiken tämän keskelläkin. Minä tunnen, että minun elämäni ei ole kiinni hänestä vaikka hän äärettömän rakas minulle olikin, ja vaikka toivoisinkin ystävyytemme palautuvan edes murto-osaksi siitä mitä se parhaimmillaan oli. Mutta minä opin, että elämäni oli jälleen liiaksi kietoutuneena johonkin toiseen ihmiseen. Minä tulen kantamaan tätäkin taakkaa harteillani pitkään. Mutta minä selviän. Minä selviän joka helvetin kerta. Koska minä olen meistä kahdesta se, joka osaa antaa anteeksi itselleen - ja muille olematta hölmö.

En tiedä miksi mutta toivon;
kunpa näkisit kaiken tämän vihan takana,
jota heitän kasvoillesi kuin kuumia hiiliä,
vielä sen naisen, joka ei saa enää itkettyä
menettyä syliä ja menetettyjä päiviä

joka punoo pelosta itselleen peittoa,
että olisi edes jotain jonka alle piiloutua
kadota tältä kaikelta kamalalta
mikä ei voi olla totta

sillä ei voi olla niin,
ei kukaan, joka kantaa sinua käsissään kohti kuuta ja taivasta
voi yhtäkkiä pudottaa sinua kallion jyrkimmästä kohdasta
ei niin epäreiluja tekoja voi olla oikeasti olemassa

tänäkin vuonna elokuu oli kylmä ja katala
vailla varjoja ja valoja
kohtisuoraa pimeyttä pitkin kasvoja