Mielestäni masennusta jollakin tavalla romantisoidaan. Kyllähän suruun jollakin tavalla rakastuu, nukkuminen päivien läpi rauhoittavien voimalla on helppoa. Pysähtyä, olla ajattelematta mitään ja välittämättä mistään. Mutta masennus ei ole kauniita enkelisiipisen nuoren tytön kuvia, joka istuu kasvot polviinsa painettuna. Masennus ei ole kämmenelle kaadettujen pillereiden kuvia. Masennus ei ole kauniita pimeään metsään johtavia polkuja.

Masennus on ihan helvetin syvältä. Eilen illalla oli päivä, kun olisin niin kipeästi halunnut olla iloinen. Makasin pehmeässä sängyssä katsomassa yhtä lempiohjelmistani, kello ei ollut vielä paljoakaan joten ei ollut paniikkia siitä, että pitäisi olla jo nukkumassa. Olin syönyt hyvää iltapalaa ja Herra X oli seuranani. Muistan miltä sellaisina iltoina on tuntunut. Tyyneys. Päivä on ohi. Tämä on minun rauha-aikaani. Mutta ei eilen, eikä tänään, eikä enää kuukausiin. Eilen keskittymiseni oli kovilla, jaksoin katsoa vain kaksi jaksoa. Koko ajan palleaani poltteli ja kivisti. Itkin vähän, hiljaa, olin vain niin surullinen siitä, että olen näin surullinen. Enkä tiedä edes miksi.

Pienen hengähdystauon masennukseltani sain kuitenkin eilen, kun kävin ystäväni kanssa keskustassa kahvilla ja kaakaolla. Vaikka hetkittäin musta mörkö nostikin päätään, kun sitä vähiten odotti, katosi se yleensä nopeasti kiinnostavan keskustelun jalkoihin. Kotona paino palasi mutta olin kiitollinen pienestä hetkestä, joka oli kuin kenellä tahansa normaalilla ihmisellä.

Olen kyllästynyt tähän sairauteen. Haluaisin jo alkaa elää elämääni. 

Epätoivo

Masennus saa ihmisen tuntemaan, ettei kukaan lähellä olevista ole lähellä minun vuokseni. Olen kaikille vain entisen tyttöystävän tai saavuttamattomissa olevan ihastuksen korvike. Olen se, jolle soitetaan, kun kukaan muu ei pysty lähtemään viettämään iltaa. Minusta tuntuu, että ajan ihmiset pois tahallani. Aiheutan niin paljon draamaa ja mielipahaa, että on vain ajan kysymys milloin he tajuavat, että on pienempi paha irtautua kuin roikkua kiinni. Minusta tuntuu, että pilaan kaiken. Kaikki rakennelmat, joita vuosia pystytän.

En osaa sijoittaa tätä tunnetta mihinkään janalle siitä, kuinka paha olo nyt on. Niin paha, että en uskalla miettiä illan noin neljän tunnin työrupeamaa tai saan paniikkikohtauksen. Enkä jaksa lähteä sinne nyt hetikään, että saisin sen alta pois. Sain nukahdettua illalla Opamoxin avulla. Aamulla heräsin viideltä, kun sen vaikutus lakkasi ja ahdistus palasi. Otin toisen ja sain nukuttua aamupäivään.

Suututin Herra X:n. Olen huono ystävä. Minusta tuntuu, etten ole enää nainen. En uskalla katsoa itseäni. Illalla olisin halunnut viiltää, en viiltänyt. Nyt haluaisin vain ottaa lisää rauhoittavia ja nukkua ennen töitä. Samalla haluaisin soittaa Herra X:lle ja pyytää tulemaan. Huolehtimaan minusta. 

Your kiss got me hoping you'll save me right now

Olen koko ajan luullut, että juuri asioiden tekeminen saa minut ahdistuneeksi. Mutta tänään on ollut vapaapäivä ja olen ollut pitkästä aikaa sillä tavalla kunnolla ahdistunut. Koetin kyllä mietiskellä, että voisi siivota mutten vain saanut mitään aikaiseksi. Sitten antauduin ja jäin sänkyyn. Tällaiset päivät ovat niitä, kun minusta tuntuu, ettei elämälläni ole minkäänlaista suuntaa, ja kaikki on täysin päämäärätöntä ja turhaa. Sain nukuttua pitkästä aikaa kolmen tunnin päiväunet. Tahtoisin ottaa Opamoxin ja jatkaa unia. 

Musiikki antaa jonkunlaisen pienen muurin minun ja ahdistuksen väliin. Hauraan mutta kuitenkin. 

Kuivalla maalla

Löysin yllä olevan kuvan eräänä iltana Pinterestistä. Ei siis ole itse tekemäni. Se on yksi tapani käsitellä sairauttani; vaikka naureskelen heille juuri eronneille keski-ikäisille yksinhuoltajaäideille, jotka jakavat sosiaalisissa medioissa jatkuvasti aforismeja siitä, kuinka he itse luovat onnellisuutensa ynnä muuta vastaavaa, tutkiskelen itse paljon masennukseen, ahdistukseen ja paranemiseen liittyviä kuvia ja ajatelmia. Suuri osa on täyttä sontaa, päästä keksittyjä kauniilta kuulostavia ajatuksia joilla ei ole mitään totuusperää. Ja sitten on niitä ajatuksia, jotka nasahtavat kuin luoti sydänalaan. Joku muukin on tuntenut sitä mitä minä. Joku muu on osannut tämän kirjoittaa tai jopa piirtää, kun itse en osaa tätä selittää. Yllä oleva kuva oli yksi niistä. Voi miten useana iltana olenkaan itkenyt Herra X:lle, etten ymmärrä mistä ahdistus taas yhtäkkiä tuli.

Tosin yli viikon ajan olen saanut kulkea jo joten kuten kuivalla maalla. Tunnen sairauden painon rintakehässäni ja välillä olen kauhean väsynyt. Kuten esimerkiksi tänään. En kuitenkaan saanut nukuttua päiväunia vaikka yritinkin. Aloin stressaamaan töistä ja vitkutin niitä koko ajan myöhemmäksi. Kunnes tein itselleni rajat, ja päätin lähteä töihin heti, ettei "oma aika" tuhlaantuisi töistä stressaamiseen. Tuosta asiasta puhuimme maanantaina työpsykologin kanssa (joka ei ole siis sama henkilö kuin aiemmin mainitsemani "hoitaja") ja hän ehdotti sitä, että velvollisuudet hoitaisi alta saman tien. Hän on äärimmäisen pätevä. Harmi, ettei työpaikkani kustanna enempää kuin 3 käyntiä.

Tunnustelen sairauttani rauhassa. Kiitän sitä jokaisesta tauosta, jonka se minulle antaa, ja vaihdan jalkaani taas uudet, kuivat sukat rämmittyäni jo pitkään suossa. Sain maksettua rästiin jääneitä laskuja. Tosin tämä kuukausi täytyy elää melko tiukilla sen vuoksi. Sain vihdoinkin eilen tiskattua hirmuisen tiskikasan. Sain tänään siivottua 2/3 kissan hiekkavadista. Olen soittanut koskettimia joka ikinen päivä. Olen kehittynyt siinä ja rakastan sitä. Olen uskaltanut katsoa jo peiliinkin.

Heräämisiä

Olen ottanut hiljalleen pieniä askeleita kohti parempaa. Liekö johtuu Citalopram-annostuksen nostamisen takaisin 30 milligrammaan vai siitä, että jollakin ihmeen kaupalla sain otettua elämästäni sen verran kiinni, että sain jonkunlaisen arjen taas pyörimään. Huomasinkin, että kykenen neljän tunnin työpäiviin. Huomasinkin, että olen alkanut taas hymyilemäänkin. En ehkä vielä täysin aidosti mutta kuitenkin. Eletään jo tiistaissa enkä ole tällä viikolla vielä itkenyt kertaakaan. Tai ottanut yhtäkään Opamoxia. Sain pienen hengähdystauon kaikesta vaikka tunne vatsassa muistuttaakin ettei tämä ole ohi, ja tahtoisin vain juosta niin pitkälle niin lujaa kuin mahdollista ennen kuin möröt kintereilläni saavat minut taas kiinni.

Jaksan joten kuten pyörittää tätä arkea. Harjasin tänään hampaani ensimmäisen kerran muistaakseni kahteen viikkoon. Jaksoin harjata hiukseni aamulla ja nyt uudelleen saunan jälkeen. Jaksoin nyppiä kulmakarvani. Suunnittelin värjääväni huomenna hiukseni - jos vain jaksan, töitä on kuitenkin jo 6,5 tuntia ja jännitän kovasti miten sen jaksan. Vaikka jaksan, en voi sanoa millään tavalla vielä nauttivani. Liikennevaloissa seistessäni huomasin ajattelevani, että mikä tämän kaiken pointti on. Pyöriä tämän elämän mukana. Mutta ne ovat niitä myrkkyajatuksia. Tunteita saa tulla ja ne täytyy kokea mutta kaikkia ajatuksia ei tarvitse jäädä pyörittelemään. Eikä etenkään pidä. 

Toivon oivaltavani jälleen sen mitä oivalsin vuosi sitten. Kun vain oppisi taas nauttimaan kaikista pienistä asioista, ei aina suunnittelisi päiviä ja viikkoja etukäteen ja stressaisi miten ne asiat hoitaa. Kun ennen töitä piipahtaisikin kahvilassa kaakaolla tai kävelisikin pidemmän lenkin ilman ollessa kaunis. Työpsykologini kysyi minulta viime käynnillä mitä tunteita tahtoisin tuntea. Lohtua. En odota iloa, myötätuntoa tai innostusta niin kipeästi kuin odotan lohtua. En tarvitse tunnetta siitä, että menen täysillä eteenpäin ollen koko ajan iloinen. Tarvitsen tunteen siitä, että pidän käsissäni kahvikupillista ja suloisen lohdullisesti voisin ajatella, että minä selvisin. Taas. Ja että kaikesta huolimatta pystyn pysymään kiinni elämässäni, ja tulen vielä oppimaan kuinka hallitsen sitä ja mieltäni niin, että minulla olisi hyvä olla.

Tämä vaihe alkaa olla se, jota tämä oli vuosi sittenkin. Tämä alkaa olla tuttua ja melkeinpä turvallista. Tiedän, että pitkiä ja reippaita päiviä voi seurata syvä ahdistus. Syvää ahdistusta voi seurata parempi päivä - melkein normaali. Se, mikä oli kuukausi sitten oli jotain mustempaa ja syvempää, kuin koskaan aiemmin. En osaa sanoa kauanko se kesti, kaksi viikkoa vai kuukauden. En osaa sanoa mitä silloin tunsin. En oikeastaan yhtään mitään. Silloin olin siinä mistä kaikki laulut ja elokuvat kertovat. Kun makaa päivä toisensa jälkeen sängyssä, hiukset hiljalleen takuttuen. Samat vaatteet päivästä ja yöstä toiseen. Ei ole päivää, ei ole yötä. Ei ole tunteita mutta on vain paino. Paino, joka pakottaa nukkumaan. Ja heräämisen jälkeen yrität nukahtaa uudelleen, odotat unta tuntikausia, niin kauan, että painon tunne on ehtinyt väsyttää sinut taas niin, että saat vaipua lepoon. Kun heräät, et tiedä mitä kello on mutta et välitä. 

Kuin haamu raahaudut kahvinkeittimelle, lämmität mikrossa eiliset jämät. Kävelet peilin ohi, et käännä päätäsi, et katso sitä kehoa joka ennen oli sinun. Et sinä enää edes itke. Sinä vain nukut. Niin väsynyt sinä olet. Etkä jaksa ajatella miksi. Mutta ymmärrät sen, ettei näin kuulu elää, ettet jaksa elää näin. Anelet apua lääkärin edessä, vuoroin itkien, vuoroin tuijottaen lasittunein silmin. Ja iltaisin nappaat valkoisen pillerin salaa, kenenkään huomaamatta, ja annat sen turruttaa sinut uneen mikäli Paino ei sitä vielä ehtinyt tehdä. Aamuisin heräät, raahaudut kahvinkeittimelle, juot kahvia. Takaisin sänkyyn. Unta. Hetki elokuvaa. Tauko. Ei jaksa keskittyä. Unta. Tauko. Elokuvaa. Ja unia, jotka sekoittuvat todellisuuteen, ja aiempien öiden uniin. Katsot vierestä miten koko arjenhallintasi katoaa, miten kulmasi, hiuksesi, kainalosi rehottavat, hampaiden pinnassa on paksu kerros. 

Mikä minut nosti sieltä? Herra X ja lääkärit. Tunne siitä, että minut otettiin tosissaan. 

Ps. Katsoin vajaa viikko sitten elokuvan "Heräämisiä". Vaikka elokuva ei käsitellytkään masennusta, pystyi sitä peilaamaan hienosti myös tähän sairauteen. Pidin.

Syklejä

Sairauteni liikahtelee hiljakseen. Olen jo oppinut tuntemaan sen syklit. Täysi aloitekyvyttömyys on vaihtunut 50/50 tilanteeseen, jossa se, jaksanko vaihtaa vaatteita riippuu edellisten päivien toiminnasta. Sitten taas tulee hetkiä, että kaiken järjen mukaan minulla pitäisi olla taas voimaa ja jaksamista tehdä asioita mutta vailla minkäänlaista selitystä putoan taas sängyn pohjalle. Olen koko ajan vain niin hirvittävän väsynyt. Tai sitten murehdin tulevien päivien asiat etukäteen ja väsähdän.

Olen huolestunut siitä, ettei kolmen viikon sairausloman aikana edistystä tapahtunut. Minusta alkaa tuntua, että kaikki kortit on kohta katsottu vaikka järjellä tiedän ettei näin ole. Eilen lähdin taas nostamaan Citalopram-annoksen 30 milligrammaan. Jospa se vaikuttaisi. Sitten joskus. Hoitaja ehdotti kyllä kokonaan uudenkin lääkkeen kokeilua. Suostun mihin vain. Eilen itkin, etten jaksa ensi viikon melkein täysiä työpäiviä. Tänä aamuna päätin kokeilla. Nyt tahtoisin taas sanoa ääneen, etten jaksa. Aamupäivällä katselin auringonvaloa ja sanoin lähteväni lenkille. En ole lähtenyt. Illalla on kuitenkin 1,5 tuntia töitä, se saa riittää. Hoitajani sanoi, ettei saisi opettaa itseään siihen, että palkitsee reippautensa sillä, että saa maata sängyssä. Mutta mitä muita palkintoja minulla itselleni on? Herkuttelu saa loppua nyt tähän.

Ote oli totaalisen hukassa eilisen. Nukuin kahdet päiväunet. Otin Opamoxin ja valuin rauhoittavaan raukeuteen. Nukahdin, ja heräsin hiljaisuuteen. Painon tunteeseen, joka upottaa minut ahdistukseen ja nostaa ylös unimaailmoista. Tänään? En osaa sanoa. En osaa arvioida tätä. Olen paniikissa tästä tunteesta, joka lupailee ahdistuskohtausta jos tämä tästä vielä pahenee. Ja silti koetan roikkua kiinni jossakin, vaikken ole lainkaan varma, että olisiko nyt se tilanne, että pitäisi vain levätä.

Sattuu ihan koko ajan.