Maata näkyvissä

Olen parantumassa. Tunnen sen. Mitä tästä voisi muuta sanoa? Olen sanaton ja kiitollinen tämän armon edessä.

Puhuimme Herra X:n kanssa ensimmäistä kertaa suoraan masennuksesta, hänen, ja omastani. Aihe porautuu - ja tulee aina porautumaan - jonnekin syvälle, herkimpään kohtaan jonne olen sen haudannut. Oli hurja kuulla mitä kaikkea hän muisti, mitä olin itse jo unohtanut. En muistanut, että lääkärikäynnit olivat joka iltaisia. En muista, miten hän oli joutunut anelemaan apua puolestani. Muistan paniikkikohtauksen ennen kauppaa, ja sen jälkeen pienen lohdun siitä, että saisin nukkua Herra X:n asunnolla usean päivän. Muistan miten en jaksanut edes istua. Voi luoja, sen minä muistan; miten mietin, että pitää nyt edes hetki jaksaa istua. Onkohan tämä itsesääliä vai mitä tämä on, kun tahtoisin vain pystyä halaamaan sitä Minua ja vakuuttaa hänet siitä, että tämä loppuu?

On hurja miten tästä on niin vähän aikaa. Ja miten silti ei tahdo muistaa tai ymmärtää sitä miltä silloin tuntui, samalla kun jokainen niistä päivistä huutaa vielä minussa sisällä. Helmikuu 2017; se tulee olemaan kuukausi jota en unohda. Tämä kevät se, mihin kaikkia vastoinkäymisiäni vertaan.

Taival tähän pisteeseen on ollut pitkä ja raskas. Miten olen sitten onnistunut?

- Minulla on ollut tukea. Ystävät ja hoitajani.
- Lääkitykseni nostettiin takaisin ennalleen, lisäksi sain pahimpiin ahdistuskohtauksiin avuksi Opamoxia
- Liikuin. Aluksi en juurikaan, hyvin harvoin ja vain vähän mutta pikkuhiljaa enemmän. Nykyään päivittäin.
- Rutiinit: huomasinkin, että talvilomatuuraus toikin elämään rytmiä ja energiaa sen sijaan, että olisi syönyt sitä. Tietysti pahimpana hetkenä pidin sairaslomaa, joka tuli tarpeeseen.
- Ravinto. Vaihdoin roskaruoan terveellisempään, ja hitaasti mutta varmasti aloin voida paremmin.

*

On hauska huomata esimerkiksi sellaisia tuttuja oivalluksia kuin viime vuonnakin; hei, minähän voin keksiä kaikenlaisia uusia harrastuksia ja tekemistä. Jospa tänä vuonna vihdoinkin saisin vaikka hommattua kausilipun uimahalliin tai jumppaan.

Lohtu

Se vei puoli vuotta. Luulin, ettei se koskaan tulisi. Olen puhunut ihmisille siitä miten pidän käsijarrua päällä koko ajan. En ole ollut erityisen surullinen mutta en iloinenkaan. Toki olen nauttinut mukavista aktiviteeteista mitä tuli esimerkiksi lomalla tehtyä mutta sisältäni on uupunut yhteys itseeni ja luotto elämään. Olen huudellut sitä hätääntyneenä, välillä katkeroitunut ja miettinyt, etten ehdi edes parantua kunnolla ennen kuin seuraava kausi iskee varmasti päälle. En ole ollut onneton, en ole ollut onnellinen. Olen vain kaivannut jonkinlaista rauhaa sisälleni, anteeksiantoa ja myötätuntoa. Herkkyyttä ja sen sietämistä, että välillä kaikki hajoaa sirpaleiksi.

Sieltä se vihdoin hiipi hiljaa rappusia pitkin, kiipesi sisään postiluukusta. Kuiskutti korvaan huomenensa, sille tämä hetki oli uusi aamu. Se nousi nilkkoja pitkin pohkeille ja siitä syliin. Jäi siihen asumaan. Lohtu. Vihdoinkin. Paljon parempi tunne kuin mikään muu. Lohtu siitä, että selvisin (taas), että elämäni rippeet ovat vielä tallella. Pelko kyyhöttää vielä olkapäällä, tökkii välillä ja kyselee että mitenkäs kun kaikkihan voi taas luisua mustaan pimeään ihan yhtäkkiä ilman syitä? Mutta ei se mitään. Lohtu saakoon keräillä voimiaan vielä. Antaa sen kasvaa rauhassa.