Hello darkness, my old friend

Tuntuu hölmöltä palata kirjoittamaan aina nämä samat asiat. Sen, miten taas ahdistaa, ja miten en saa sitä kuriin, kun se pääsee tarpeeksi pahaksi. Mutta koetan tarkastella tätä nyt eri kannoilta. Tälläkin hetkellähän istun tietokoneella kirjoittamassa tätä tekstiä, kuuntelen kappaleita, jotka ovat kuuluneet tähän masennusjaksoon erityisen voimakkaasti. Näitä kappaleita ovat esimerkiksi:

Harley & Joker - Crazy in Love

Harley & Joker - Faded

Disturbed - The sound of silence

Jenni Vartiainen - Suru on kunniavieras

Eihän vointini voi käsittämättömän huono olla? Mutta en tiedä miten kauan jaksan kiikkua tällä tasapainolaudalla, jossa minun on seistävä täsmälleen keskellä, täydellisessä balanssissa. Käsittömättömän pienet asiat saavat sen kiikkumaan ja suuri osa energiastani meneekin taas siihen, että koetan vain pysyä joten kuten olotilassa, jossa kohtaukset eivät pääse iskemään mutta olo on tuskainen. Yksi ahdistuksen inhottavista oireista on sormien ja käsien turtuminen, joka on kosketinsoittajalla harmittava ominaisuus.

Lähes koko eilisen päivän nukuin, ja päiväunienkin välissä olin väsynyt. Jouduin kuitenkin heräämään aikaisin lääkäriajan takia, jossa päädyttiin ratkaisuun, ettei lääkitystä ainakaan nosteta sen vuoksi, että on olemassa mahdollisuus siihen, että lääkitykseni tällä hetkellä on väärä mikäli minun sairauteni onkin kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Tarvitsen psykiatrin arvion mutta käsittömättömien jonojen vuoksi aika voi mennä jopa puolen vuoden päähän. Lupasin ottaa selvää asiasta työterveyslääkärin kautta, josko siellä puolella jonot olisivat lyhyemmät. 

Tämän masennusjakson kanssa minulla on ollut alusta asti tunne, että tämä ei pääty niin nopeasti kuin ensimmäinen. Myös lääkäri sanoi, että näyttää siltä, että voi olla, että tämän hillitsemien voi olla tällä kertaa tiukemmassa. Järki sanoo, ettei sitä kannata jäädä nyt voivottelemaan. Tunnepuolella pakokauhu nostaa päätään. Tiedän henkilöitä, jotka sairastavat kaksisuuntaista. Ennen oikeaa diagnoosia ja lääkitystä he löivät koko elämänsä ranttaliksi. Nykyään voivat elää jo täysin normaalia aikuisen arkea. Ehkä minäkin vielä? Pakko koettaa luottaa.

Stop

Huomaat olleesi jo useita päiviä taas väsyneempi. Joka kerta, kun siedettävän kauden jälkeen tulee huonot päivät, yllätyt siitä mitä nämä oireet oikein ovat. Kummalla tavalla sen unohtaa, miltä tuntuu olla tarmoton, väsynyt, innoton. Säikähdät sitä miten palleaa painaa koko ajan, herätessä ja nukahtaessa. Ensimmäiset päivät koetat sivuuttaa tunteen, leikkiä ettei sitä ole. Tarpeeksi kauan, kun jaksaa juosta karkuun, on hipankin väsähdettävä. Tai sitten ei. Silloin on aika ottaa tauko, sanoa seis. Nyt on muistettava kuunnella taas sairauttaan. Pysähtyä sen pariin. Se jos mikä on turhauttavaa.

Voi kun osaisin sanoa mistä se saa alkunsa. Johtuuko se siitä, että viime viikko oli tavanomaista raskaampi? Johtuuko se viime yön heikoista unista ja tämän päivän pääsykokeista, joita jännitin kovasti? Joka kerta pahan olon puskiessa päälle taas kaikilla voimillaan ajaudun tähän samaan ajatuskierteeseen. Missä kohtaa olisin voinut lyödä jarrun päälle, ja sanoa sairaudelleni, että et saatana tule taas tänne riehumaan? Ei sellaista kohtaa ole. Ei tämä ole minusta tai tekemistäni kiinni. Vai onko? Tietysti pystyn jonkun verran säätelemään olotilaani tekemisilläni, liikunnalla, syömisellä ja nukkumisella. Mutta vain tiettyyn rajaan asti. Elän toista masennuskauttani ja edelleen tiukassa on ajatus siitä, että voisin nujertaa tämän sairauden vain omia tapojani muuttamalla. Jotakin sellaistahan se osittain vaatiikiin mutta ei vain sitä. Pitää muistaa, että kyseessä on ihan aivokemiallinen asia, johon minulla ei ole juurikaan osaa tai arpaa.

En ole juurikaan antanut itselleni "sänkyaikaa" viime päivinä. Nyt ajatus tuntuu taas hyvin houkuttelevalta. Onneksi huomenna aamulla on lääkäriaika. Mielenkiinnolla ja toiveikkaana odotan josko saisin nostaa lääkeannosta vielä hieman tai alammeko kokeilla uutta lääkitystä. Olen lukenut viime aikoina paljon kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, ja tullut siihen lopputulemaan, että sellaisenkin mahdollisuus on olemassa.

Rivin kauempana totuutta

Yksi tämän sairauden inhottavista piirteistä on samojen teemojen toistuminen unissa jatkuvasti. Erityisen paljon siellä ovat pyörineet vanhempani. En juurikaan ole kertonut perhetaustoistani tässä blogissa aikaisemmin, enkä jaksa sitä järin yksityiskohtaisesti alkaa kuvaamaan nytkään. Lyhyesti; äitini on ollut masentunut alkoholisti vuodesta 2000, siskoni otettiin huostaan siskoni ollessa 17, ja minun asuessa jo omillani. Minulla on myös isä ja toinen sisko. Äitini on yrittänyt itsemurhaa kahdesti. Unissani toistuu teema, joka painaa minua hereillä ollessanikin: koen, etten ole äidilleni juuri minkään arvoinen. Vertaan itseäni aina isosiskooni, joka on perheemme ainoa ylioppilas ja opiskelee lääketiedettä. Olenhan minäkin korkeakoulut käynyt jopa ihan hyvin arvosanoin. Lapsuudestani muistan paljon äidin halveksuntaa, rumia lauseita jollaisia hän ei sanonut kummallekaan siskolleni. Kuinka mää'yn kuin lammas. Muistan yhden ainoan kohteliaisuuden: kuinka minulla on kauniit polvet. Elän sen kohteliaisuuden voimalla vieläkin. Pidän polviani erityisen kauniina. Unissa yleensä huudan mutta minua ei nähdä. Näen usein isän hirvittävän väsyneenä, äidin täysin välinpitämättömänä. Kuten hän yleensä onkin.

Näen paljon myös pikkusiskoani unissani. Vasta viime aikoina olen alkanut surra paljon aikaa, jolloin hänet otettiin huostaan. Ilmeisesti kiireellisesti, poliisien voimin. En tiedä mitä tarkallaan oli tapahtunut. Muistan vain äidin viestin Facebookissa. Istuin keittiössä, kun luin sen. Sen jälkeen itkin hiljaa, ja silloinen avopuolisoni asteli kysyvänä keittiöön. Tuntui kauhealta sanoa se ääneen. Samaan aikaan olin älyttömän helpottunut. Itse olin ollut sen ratkaisun kannalla jo monta vuotta. On surullista ajatella, että mikäli itse olisin ollut 3-4 vuotta nuorempi, olisi minulla luultavasti ollut sama kohtalo. Laitosteini. Pääsin juuri ja juuri kuivin jaloin turvaan uuteen opiskelukaupunkiini vaikka elämä sitä ennen oli pahasti alkanut lipsua lintsaamisen ja laskevien arvosanojen alamäkeen. Jouduin aikuistumaan 16-vuotiaana ja opettelemaan pitämään huolta itsestäni. Ei se kaikille sovi. Minut se pelasti.

Näen unia haista. Rannalle hyppivistä haista, pimeässä vedessä näkyvistä evistä, jotka seuraavat venettäni. Elottomista silmistä veden alla. Näen linja-autoja, jotka ajavat liian lujaa. Näen Herra X:n kertomassa, että on löytänyt uuden. Viime yönä olin menettänyt kaikki läheiseni, eikä minulla ollut ketään. Unessa minulla oli järjetön ikävä entistä avopuolisoani. Kissani kuolleena, verisenä.

Viime päivät olen ollut surullinen.

Paikallaan

En ole kirjoitellut taas hetkeen, enkä nytkään oikein tiedä mistä kertoisin. Elän jonkinlaisen arjen ja ahdistuksen välimaastossa. Arkeni pyörii taas, jaksan käydä töissä sen vaivaiset 10 tuntia viikossa mitä minulla töitä on, ja jaksan huolehtia hygieniastani. Jaksan taas katsoa elokuvan alusta loppuun ilman taukoja, ja jaksan jo nauraakin. Mutta en vain vielä nauti. En saa mitään irti. Riitelen päässäni kahden ajatuksen kanssa: Pitäisi olla kiitollinen kuinka paljon paremmin voin verrattuna helmikuuhun (ja olenhan minä - tai ainakin vähän helpottunut), ja toisena ajatuksena mietin miten en saa tyytyä tähän. Haluan sen mitä viime kesänäkin tunsin.

Toisaalta lähihoitajani teki minulle ensimmäistä kertaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön testin. Hypomaanisia oireita oli ainakin havaittavissa. Joten viime kesä voi olla myös jotain sellaista mikäli ajansaatossa käy ilmi, että sairauteni ei ole pelkkää masennusta. Minulle tehtiin myös BDI-testi.  Helmikuussa se pamautti esiin 33 pistettä; vaikea masennus. Silloin allekirjoitin sen täydellisesti, ymmärsin itsekin olevani helvetin pohjalla. Mistä tajusin olevani pohjalla? Siitä, kun en oikeasti millään olisi jaksanut nousta sängystä viikon makoilun jälkeen suihkuun, jo pelkkä ajatus siitä itketti. Ja kun suihkun jälkeen sitten lysähdin takaisin heti sänkyyn. Sain hirvittäviä ahdistuksen tunteita kaupassa käynnistä.

Mutta. Nyt täyttelin lomakkeita paljon pirteämpänä. Vihdoin hoitajani oli muokannut lomaketta niin, että klassisten "ruokahaluni on vähentynyt" ja "en saa enää nukuttua" -kysymysten lisäksi siellä oli myös täysin päinvastaiset vaihtoehdot, jotka nekin yhtä lailla ovat merkkejä masennuksesta. Ajattelin pisteiden menevän jonnekin lievän masennuksen yläkanttiin tai korkeintaan keskivaikean alakanttiin. Pisteitä oli kuitenkin tullut 29. Viitteitä keskivaikeasta/vaikeasta masennuksesta. Kerroin tuloksen Herra X:llekin, ehkä jopa hieman surullisena. Olenko jo näin tottunut tähän olotilaan? Olenko oikeasti todella masentunut mutten vain enää muista miltä tuntuu olla terve?

Jos analysoisin tämän hetkistä olotilaa, joka on nykyään se mitä lähes koko ajan tunnen, sanoisin näin: En ole liiemmin surullinen mutta en iloinenkaan. Ei tämä silti ole sitä täydellistä turtuuttakaan. Tämä on ehkä jonkunlaista haikeutta, katkeruutta siitä etten osaa elää tätä elämääni kuin aikuinen ihminen. Päässäni asuu pieni lapsi, joka ei lakkaa oikuttelemasta ja tekemästä aina juuri päin vastoin kuin pyydetään. Mutta vaikka en sitä tietoisesti tunnekaan, kai minussa on oltava myös taistelutahtoa? En kai minä muuten arkeani taas pyörittäisi. Olen vain niin kyllästynyt. Ja väsynyt.

Koetan olla välillä reippaampi esimerkiksi herra X:n edessä kuin oikeasti olenkaan. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Mikäli voinnistani kysyttäisiin häneltä, hän varmaan sanoisi, että viime viikot olen ollut normaali. Niin, en ole itkenyt. Olen ollut jopa tarmokas. Toisinaan. Ja sitten taas hänen lähtiessä johonkin saatan käpertyä sänkyyn ja lopettaa reippaan esittämisen. Käpertyä häneen kiinni jo hänen nukahdettuaan, ja antaa yhden kyyneleen valua. En halua menettää itseäni ja elämääni. En halua kuolla vielä. En halua elää näin. Haluan olla minä, lopultakin. Haluan, että elämä antaa minulle vielä jotain enemmän, haluan tuntea, että ansaitsen sen. En halua elää tässä kummallisessa välimaastossa, jossa lääkitys syö ahdistukselta pahimman terän mutta ei tapa sitä kokonaan. Enkä saa tätä enää liikkumaan mihinkään suuntaan. En silti valita.

Haluaisin vain tietää, voiko elämästä oikeasti edes nauttia? Mitä jos onnellisuus on sitä, että sitä vain sietää?

Light up as if you have a choice

Viime viikko oli melkein hyvä viikko. Paino palasi nyt. Koetan tappaa sitä musiikilla. Paikoitellen onnistun. Olen taas vain niin hirvittävän väsynyt, herättyäni haluaisin nukahtaa uudelleen. Mutta loppuviikko on buukattu täyteen mukavaa ohjelmaa, josko se piristäisi.

Sinnittelen. Olen silti turhautunut.