Back in business

Eilen oli ensimmäinen 2,5 tunnin työpäivä melkein kolmen viikon kotona olemisen jälkeen. 2 viikkoa 4 päivää tarkalleen ottaen. Ensin olin 8 päivää sairaslomalla, jonka jälkeen viettelin talvilomaa sekä pääsiäispyhiä alta pois. Kyllähän jännitys oli melkoisen kova, ahdistus hetkittäin sitäkin suurempi. Samalla olin toiveikkaan innoissani: mikäli työt lähtisivät jälleen rullaamaan hyvin, olisin askeleen kauempana pohjakosketuksesta ja lähempänä paranemista.

Töiden jälkeen olin väsynyt kuin rekan alle jäänyt. Rinnassa painoi epämääräinen ahdistus vaikka koetinkin kehua itseäni reippaasta suorituksesta. Kotimatkalla töistä tunsin pitkästä aikaa jotain sen tapaista, kuin mitä on olla oma itsensä. Se oli päivän parhaita hetkiä. Poltin tupakkaa (lopetin joulun alla mutta ostin maanantaina askin), kävelin sumussa ja kuuntelin musiikkia. Kotona saunoin rauhoittuakseni. Koetin lukea Muumipappa ja meri -kirjaa.

Möykky rinnassa oli ja pysyi. Kyllä se yön aikana on vähän pienentynyt. Nyt vain tahtoo iskeä tämä hyökyaalto -ahdistus. Olisi pakko siivota, oikeasti pakko, ihmisiä tulee käymään. Aikataulutan jälleen kaiken, lasken päässäni koko ajan minuutteja. En osaa lakata stressaamasta enkä osaa vain tarttua toimeen. Jos asiaa miettii yhtään pidemmälle, huomaa löytävänsä itsensä ajattelemasta, etten ole edistynyt tässä ajatusten hallinnassa lainkaan, että tätä samaa minut sairastuttavaa noidankehää tässä yhä pyöritään. Vittu. Muutama viikko sitten olin käsittämättömän hyvällä tuulella, pitkästä aikaa pari päivää tasapainoisen oloinen. Silloin minulla oli kai jotain fiksuja ajatuksia jo tästä kaikesta. Olin kirjoittanut päiväkirjaani miten pitää muistaa nyt harrastaa kaikkea uutta, hemmotella itseä. Mitähän minä olin suunnitellut näille päiville, kun kaikki on jotenkin epämääräistä? Sekavaa.

Muistan minä sen, että oivalsin sen, että minun on oltava armollisempi itseäni kohtaan. On seistävä peilin edessä ja hoettava "rakastan sinua" niin kauan, että sen uskoo. Pitäisi muistaa hymyillä itselleen. Ehkä vittumaisinta tässä sairaudessa on se, että joka päivä noin 98 kertaa joutuu päättämään haluanko selvitä tästä vai lillua autuaassa ahdistuksessa koko loppuelämäni. On vakuutettava itsensä kerta toisensa jälkeen siitä, että tämä saatananmoinen taistelu on kaiken sen arvoista. Että minä paranen vielä kyllä. Jaksan heti aamupalan jälkeen siivota vähän ja sitten lähteä käymään kaupassa. Lähteä ulkomaille ja nauttia siitä. Voi luoja, että minä haluan taas nauttia. Hiljennettävä ne ajatukset, että mitähän ajattelemista minulla sitten olisi jos minulla ei olisi tätä ahdistusta? Kuinka tyhjältä elämä tuntuisi? On ihan mielettömän ristiriitaista ajatella noin.

Pitäisi vain muistaa, että ne ovat vain ajatuksia. Ne eivät ketään tapa. Eiväthän? Joka tapauksessa olen ottanut nyt yhden suuren askeleen kohti normaalia elämää. Toivon, ettei kaikki rysähdä taas. Jälleen ollaan siinä tilanteessa, että sairasloma on odottamassa pakollisena viimeisenä toivona jos niikseen on. Koetan sinnitellä ilman ja leikkiä normaalia, reipasta ihmistä. Ehkä jossakin vaiheessa alan itsekin uskoa siihen? Samalla silti olen kuitenkin jotenkin hirveän innoissani tästä päivästä vaikka se nyt vaatiikin ylimääräistä ponnistelua siivouksen takia. Ehkä tänään olen hetken muutakin kuin potilas. Olen oma itseni.

Mieleni syöpä

Olin heitä, jotka sanoivat masennuksen voittamisen olevan kiinni omasta tahdonvoimasta. Kun ystäväni äiti sanoi, ettei kukaan voi ymmärtää masennusta ellei sitä itse ole kokenut, minä ajattelin kyllä voivani. Olinhan nähnyt vierestä 15 vuotta miten oma äitini muuttui olutta litkiväksi zombiksi, ja olin aina ollut kiinnostunut mielenterveysalasta. Ajattelin aina, ettei äiti vain halua parantua. Masennuksen varjolla sai jäädä eläkkeelle jo 40-vuotiaana ja elää ainaista sunnuntaita elämänsä loppuun saakka. Aamen.

Kunnes masennus sitten iski kyntensä minuun. Masennustestin tulos 26 pistettä, enintään keskivaikealta masennukselta vaikuttaisi. Näin lääkäri totesi. Minä olin heitä, jotka eivät suostuneet hyväksymään pahaa oloaan ennen kuin lopulta istui sairaalan päivystyksessä yhdeltä yöllä, ja sai itkultaan sanottua, että ahdistaa. En vielä silloinkaan hyväksynyt sairauttani. Haettuani mielialalääkkeet apteekista keskivaikeaan masennukseen, tuijotin pakettia kädessäni ja podin huonoa omatuntoa. Olinkohan liioitellut pahaa oloani hoitajan vastaanotolla? Toisaalta en ollut kyllä edes maininnut, että viime viikolla kolmena päivänä en jaksanut tehdä muuta kuin maata sängyssä. Ja että sain paniikkikohtauksen, kun siskoni ilmoitti tulevansa käymään kahvilla seuraavana päivänä ja en olisi jaksanut millään siivota, että pelkkä ajatuskin väsytti. Olin vain itkenyt. Ja itkenyt. Ja itkenyt.

Minä en ihan täysin osaa hyväksyä vieläkään. En tätä sairautta, enkä tätä elämää mikä minulla on jäljellä. Kahden kuukauden kuluttua tulee kuluneeksi vuosi siitä, kuinka menetin avopuolisoni toiselle naiselle. Tulin viikon lomalta saadakseni samana iltana kuulla miten rakkaus oli kuollut (ja syttynyt toiseen, varattuun naiseen?), miten yhtäkkiä tapani jättää maitopurkit taittelematta kunnolla oli alkanut vaivata. Minä istuin hölmistyneenä ja mietin miten minä olin se, joka tiskasi, pesi pyykit ja imuroi. Miten minä maksoin suurempaa osuutta vuokrasta, koska olin parempituloinen. Mutta mitä tuohon argumenttiin voisi muka sanoa vastaan? "Parempi opetella rakastamaan uudelleen, sillä minä en eroa"? Pettäminen jätti minuun asumaan arvottomuuden ja vastenmielisyyden tunteen. Toisaalta sinkkuus herätti eloon halun heittäytyä, olla hetken hurja ja huoleton. Mikä johti erinäisiin aktiviteetteihin parhaan ystäväni entisen sulhasen kanssa. Tämä taas johti totaaliseen välirikkoon parhaaseen ystävään. No, narsistiseksi kusipääksi oli neiti muuttunut muutenkin oman eronsa jälkeen. En kai paljoa menettänyt.

Pam, pam, pam. Vuoden aikana olen menettänyt kaksi rakkaimpaani, yhden kissan, yhden gerbiilin ja kaksi kissaa. Paperilta kun lukee, en ihmettele, että pää ei kestänyt. En minä silti itseäni sääli. Koko aikaa. Minusta vain tuntuu, ettei elämässäni ole jäljellä juuri mitään. Työni ei ole omaa alaani. Huonopalkkaista paskaduunia. Mikään uusi ala ei kiinnosta (tai no, lääkkeiden aloituksen jälkeisessä huumassa haaveilin mielenterveys- ja päihdetyöstä mutta ehkä on pakko hyväksyä fakta ettei tällä päällä). Sekö on elämää, että käyn lenkillä, siivoan ja hyvinä päivinä käyn ehkä kahvilla niillä ihmisillä, jotka tätä epämääräistä maapallolla elelyäni ovat vielä jaksaneet katsella? En usko, että elämäni sen kummoisempaa opiskeluaikoinakaan oli mutta mikään ei tunnu enää samalta kuin ennen.

Minä en tiedä mutta minun on pakko yrittää. Minä haluan yrittää. Minä haluan tehdä elämässäni asioita ilman koko ajan tunnetta siitä, että en nyt oikeastaan jaksaisi tai ei kiinnostaisi. Oma taudinkuvani on hyvin aaltoileva ja voikin olla, että alan esittää aktiivisemmin toiveita terapeutille pääsystä tai ainakin tiheämmistä käyntikerroista hoitajani luona. Sairauteni on ollut aktiivisimmillaan noin kolme kuukautta, johon sisältyy viikon sairaslomaa ja 20 mg citaloprameja. Tähän kolmeen kuukauteen mahtuu paljon päiviä, etten ole tehnyt kerrassaan yhtikäs mitään. Mutta sinne mahtuu myös päiviä, kun olen ollut reipas ja ihana masennuspotilas ja käynyt lenkillä, meditoinut ja tiskannut tietoisesti. Olen juossut, olen kävellyt. Olen kahvakuulannut, olen punnertanut. Olen saunonut ja olen kirjoittanut. Itkenyt ja iloinnut. Olen maannut sängyssä ja ajatellut miten voi sattua näin helvetin paljon. Olen maannut sängyssä ja itkenyt onnesta, kun ei yhtäkkiä satukaan.

Hyviä päiviä on lähes väistämättä seurannut huonot - käsittämättömän huonot lääkityksestä huolimatta - mikä oikeastaan laukaisi tarpeen alkaa kirjoittaa näistä asioista, ja perustaa tämä blogi. Joka tulee olemaan helvetin henkilökohtainen ja alaston anonyymin nimimerkin takana. Tässä minä istun, reidet viilleltynä, vielä alle 48 tuntia sitten psykiatrian klinikan päivystyksessä varmana sekoamisesta, inttämässä siitä jäänkö sinne yöksi. En jäänyt ja minut ohjattiin aamulla menemään tarvittaessa osoitteeseen X, heidät tavoittaa numerosta Y. Katkeroiduin hetkeksi lähtiessäni kotiin tyhjin käsin mutta sain kai myös jonkinlaisen kimmokkeen siihen, että itse minun on tämä kohdattava.

Tarkoituksenani ei ole kerätä sääliä. Tarkoituksenani ei ole edes kerätä lukijoita. Tarkoituksenani on löytää taas musta huumori, jonka avulla käsitellä nämä asiat. Tarkoituksenani on oikeasti parantua. Siihen vaaditaan näiden asioiden kirjoittamista iskelmätermein.