Painonhallintaa

Jälleen paino ja etenkin sen hallinta on ajankohtaista. Noin vuosi sitten koetin laihdutella mutta kun parin kuukauden jumituksen jälkeen tuloksia ei tullut, kävi ilmi, että olin sittenkin syönyt liikaa kun mielessäni olin ajatellut etten sorru siihen nälkäkuuriin mihin monet laihduttajat sortuvat. Se veikin motivaation sitten aika lahjakkaasti, kun pari kuukautta oli syönyt omasta mielestään todella hyvin. Laadullisestihan ruoka hyvää olikin mutta eritoten tavoitteena on ollut laihtuminen.

Nyt muutama viikko sitten päätin aloittaa uudelleen. Aluksi söin kirjaamatta ruoan kaloripitoisuuksia ja olin usein iltaisin nälkäinen. Jotenkin tuntui, että tuloksia ei tullut vaikka puntaria tai mittanauhaa en apuna käytäkään vaan luotan "mututuntumaan" siitä, että aamuisin on pienempi tai virkeämpi olo. Jatkuva mittailu tahtoo aiheuttaa itselleni vain stressiä painonheittelystä, ja eritoten nyt tilanne on se, etten tahdo hyväksyä sitä tosiasiaa mikä puntarista katsoisi. En ole ikinä painanut 7:llä alkavaa määrää mutta nyt tiedän sen tapahtuneen. Toivon vain totisesti, että siihen se jäisi, sillä jos luku alkaisi 8:lla, en osaisi varmaan asiaa ottaa vastaan vaan murtuisin totaalisesti.

Nyt pari päivää sitten kuitenkin tilasin Kiloklubi -jäsenyyden, jota olen aina käyttänyt apunani laihdutuksessa. Harmikseni jäsenyys muuttui maksulliseksi pari vuotta sitten, aiemmin kuin se oli ilmainen. Siksi paino pysyikin varmaan kurissa helpommin, kun silloin tällöin sivulle palasi kirjailemaan syömisiään ja huomasi nopeasti jos omat käsitykset ravintoarvoista ja kalorimääristä olivat vääristyneet. Toisaalta ohjelman huono puoli on se, että pikkuhiljaa aivoihin alkaa synkronoitua taas laskuri, joka pilpattaa koko ajan. Samalla kun syömisestä yrittää tehdä täysin arkista asiaa ilman, että sillä erityisemmin palkitaan tai hallitaan asioita, lisää jatkuva merkkailu ja laskeskelu nimenomaan syömisen korostumista arjessa.

Silti taas harmittaa, kun huomaa miten helppoa tämä olikaan. Kun sen aina vain muistaisi. Ruokailujen rakenne on melko pitkälti sama päivästä toiseen, joten edellinen päivä on helppo kopioida ja muokata sinne vain tarvittavat asiat. Kun heti aamulla on jo selkeä käsitys siitä mitä tänään tullaan syömään ja mihin aikoihin, ei ruokailuista sillä tavalla stressaakaan. Ja paino sen kun putoaa. Ainoa kompastuskivi itselläni on se, jos päiväsuunnitelmat muuttuvat radikaalisti lennosta ja en voikaan toteuttaa aiemmin suunniteltua ruokalistaa. Osaan kyllä valita terveellisiä vaihtoehtoja mutta sen jälkeen mietiskelen koko ajan onko proteiinien, rasvojen ja hiilareiden suhde varmasti nyt hyvä, ja jäävätkö kalorit liian vajaaksi tai hyppäävätkö niin ylös ettei sinä päivänä kalorivajetta synny. Tuota asiaa koetan työstää.

Tuntuu turhauttavalta, että tässä on pudotettavaa varmasti ainakin se 15 kiloa, ja kun tietää sen, ettei se tapahdu kuukaudessa. Kuukausikin tuntuu niin pitkältä ajalta olla tässä kehossa, jota suorastaan vihaa. Samalla uskon, että tämäkin on yksi niistä tärkeistä läksyistä, jotka minun tuli oppia. Aina aiemmin oli helppo laihduttaa tulleet viisi kiloa, kun hoksasi niiden tulleen. Ajatus siitä, että laihtuminen on helppoa, aiheutti sen, että painossa pysyminen ja normaali arki lipsui helposti sitten herkutteluun ja miten sattuu syömiseen. Koska "minä laihdutan nämä sitten." Tällä kertaa tilanne oli toinen. Lähes kaksi vuotta olen pyörittänyt tätä asiaa, koettanut välillä ryhdistäytyä ja sitten taas lipsahtanut. Huomannut sen, ettei tahdonvoima aina riitä, koska välillä voimia ei ole ollut. Silloin ei pidäkään ryhtyä mihinkään suureen projektiin vaan koettaa syödä hyvin ja olla stressaamatta siitä, että paino nousisi, kun sitä ei normaalisti syömällä voi tapahtua.

En ole vielä päättänyt kuinka kurinalaiseksi aion tämän homman vetää. Ehkä kerran parissa viikossa voi syödä hieman "huonomminkin" mutta kovin usein ei ainakaan. Toisaalta alkuun voisi tehdä ihan hyvää vaikka kokonainen kuukauden herkutonkin. Toisaalta on ärsyttävää se kuinka nyt eletään parasta kesäkautta ja tuntuu, että menetän kaikki ihanat kesäherkut ja terassilla istumiset mutta olenpa saanut karvaasti kyllä sen huomata, että onko se hetken nautinto jäätelöstä todellakin parempi kuin se, että tuntee hallitsevansa omaa elämäänsä ja etenkin ruokailuitaan, ja tuntee olonsa kauniiksi.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut itselleni tsemppiviestejä heikkojen hetkien varalle mutta on kummallista miten "itseään lihottaessa" asian tunkee vain mahdollisimman syvälle ajatusten pimeimpään nurkkaan, eikä tahdo miettiä koko asiaa. Itsestänikin tuntuu kuin nämä kilot olisivat hypänneet päälleni roikkumaan viikossa. Sitä on kauhistellen katsonut raskausarpiaan, että todellako, minulla? Minulla joka olen aina ollut normaalipainoinen? Mutta ei, pikkuhiljaa ne ovat hiipineet, joulun aikoihin tietysti vähän nopeamminkin.

En tiedä onko tällainen projekti hirvittävän hyväksi masennukselleni mutta itselleni tuntuu tärkeältä pystyä nyt keskittymään johonkin asiaan, ja koettaa muokata niitä tekijöitä, jotka saavat minut ahdistuneeksi. Suunnittelin tälle iltaa noin 10 kilometrin pyörälenkkiä kauniissa merenrantamaisemissa. Ihan vain itseni ja hyvän musiikin kanssa. Hyvin syömisessä ja liikunnan lisäämisessä on se ihana puoli, että ne alkavat ruokkia itse itseään. Minusta on ihana kokeilla uusia ruokia ja liikuntalajeja, etsiä uusia lenkkireittejä ja paikkoja paikkakunnallani. Aiemmin inhoamani pyöräily on alkanut innostaa viime aikoina ihan kunnolla. Jos sitä jaksaisin hieman harjoitella, voisin ehkä jopa jaksaa loppukesästä pyöräillä Herra X:n luo noin 30 kilometrin päähän.

Ihmiseksi kasvamista

Kun 35 minuutin lenkin jälkeen lösähdin tietokoneen ääreen rentoutuneena ja hyvällä mielellä omasta reippaudesta, ajattelin, että tämä ilta menee varmaan mukavasti ihan vain ollessa. Kunnes sitten satuin Facebookissa huomaamaan erään ystäväni tykkäyksen; entinen paras ystäväni, jonka kanssa sukset menivät ristiin jo pari vuotta sitten on päässyt roimasti eteenpäin urallaan ja ottanut vihdoin sen ison askeleen, josta oli jo vuosia puhunut.

Mitkä olivat ensimmäiset reaktioni - ihan rehellisesti? Kateus, ja sitten omahyväinen hymähdys kun kuvasta näkee hänen lihoneen. Sen jälkeen sisälle valui jotakin kummallista levottomuutta ja surua, alitajuntaista vertailua omaan elämääni. Hirvittävä halu kirjoittaa kuvan alle "tietäisittepä miten tämä ihminen minua kohteli saati muita! Piilotteli sellaisia asioita joilla olisi voinut tuhota monia ihmissuhteita, ja syytti minua minun rehellisyydestäni!"

Pysähdyin. Miksi minä reagoin näin? Siksi, etten haluaisi, että ihminen, joka on minua satuttanut, voisi millään tavoin menestyä tai olla ihmisten pitämä. Ja hänhän on, se on ollut varmasti vaikeinta. Ihmiset ovat sanoneet etteivät valitse puolia mutta hänen puolelleen on ollut helppo asettua. Hän on se joka jaksaa kysellä kuulumisia ja joka on paljon sosiaalisempi. Olen edelleen sitä mieltä, että vasta kaksi vuotta sitten hänen huolella rakennettu kulissinsa murtui ja hän paljasti todelliset kasvonsa, jotka olivatkin äärimmäisen itsekkäät, ylpeät ja täysin muita ajattelemattomat. Silti minun on myönnettävä, että olen välillä kaivannut ystävyyttämme, ja että olen hänelle katkera. Yhä.

Minä en voita mitään sillä, että haudon tätä katkeruutta. Vaikka sanoisin sen hänelle, en voittaisi mitään. En voita mitään sillä, että ilakoin hänen kiloistaan - itselleni niitä on tullut vähintään sama määrä. En saa siitä yhtään mitään, että puren kynteni poikki siitä miten itse olen "vain tässä ammatissa", kun joku toinen pyörittää omaa yritystään. En sitä polkua edes tahtoisi, miksi sitä kadehtisin?

Viidentoista minuutin sisällä kasvoin ihmisenä sen verran, että voin sanoa: en ehkä ole iloinen tai onnellinen hänen puolestaan mutta tiedän hänen tehneen paljon töitä unelmansa eteen, joten annettakoon hänen pitää se.

Sodankäyntiä

Kun olin lapsi, pelkäsin mennä navettaamme. Mielikuvissani se on aina pimeä, valokatkaisija oli hankalassa paikassa. Perällä oli tyhjiä aitauksia, joiden nurkkiin ei nähnyt ihan kunnolla. Navettaan astuessa oli kuin olisi astunut johonkin toiseen maailmaan; kaikkialla oli aina hiirenhiljaista. Tuo navetta on yksi useimmiten nykyään unissani toistuvista teemoista. Yleensä sinne on lukittu jotain hirvittävää pitkiksi ajoiksi, ja lopulta minä joudun menemään sisään tai hirvitykset pääsevät ulos. Kuinka naurettavan kuvaava uni onkaan.

Lääkityksen ja arjen rakentama hauras muuri tutisee masennuksen kalisuttaessa aseitaan. Se on päässyt jo pystyttämään katapulttiaan, ja minä olen aseeton sen edessä. Ajatukset kiertävät taas samaa kehää, kaupungilla häpeän itseäni. Laitan musiikin täysille, etten kuulisi jos minulle naureskellaan. En halua käydä kaupassa. Sielläkin minua haukutaan lihavaksi nykyään. Enkä ole harjannut hiuksiani, enkä pessyt vaatteitani, enkä välitä. Silmäkulman iho on rikki itkemisestä.

Olen saanut kummallisia raivokohtauksia pari viime päivinä. Silmittömiä siinä mielessä, että voisin huutaa niin paljon kuin sisuksistani lähtee. En onneksi väkivaltaisia mutta hallitsemattomia. Ja kun ne purkautuvat Herra X:ään, asiat jäävät vaivaamaan mieltäni. Vaikka pyytelen anteeksi tuhansia kertoja sen jälkeen, eivät ne poista sitä, että ilmaan jää leijumaan pelko siitä, että mikä tahansa yksittäinen sanominen voi saada minut raivostumaan, kun raivo nyt sattuu iskemään. Ja että se loukkaa ja pelottaa häntä. Minä ajan häntä pois, hitaasti mutta varmasti, olemalla kauhea, ruma ja lihava. Niin minä ainakin tunnen.

Sänky, partaterä ja kuolema ovat tuntuneet tänään taas hetken lohdulliselta. Edessäni on kaksi tietä; joko ryhdistäydyn ja alan kunnolla laihduttamaan. Vaikka niin tekisinkin, se ei tapahdu hetkessä. Tällaisen painon laihduttaminen vaatii ainakin 6-12 kuukautta mikä loppuunsa on naurettavan lyhyt aika mutta tällaisessa ahdistuksessa tuntuu ikuisuudelta. Vaikka laihtuisin, tekisin sen suurimmaksi osaksi siksi, etteivät ihmiset pääse enää huomauttelemaan asiasta. En oman itseni takia.
Tai vaihtoehtoisesti alan uskottelemaan itselleni olevani täydellinen juuri tällaisena, jota en tule koskaan uskomaan, enkä tee asioille yhtään mitään. Valinta kuulostaa helpolta mutta toteutus tuntuu jo nyt mielessäni raskaalta.

Ja kun yksi asia alkaa tuntua käsittämättömän raskaalta, alkavat kaikki. Herranen aika, vuoden päästä pitäisi olla kaasona kaksissa häissä. Miten jaksan? VUODEN päästä. Ja minä murehdin sitä. Mitä jos en ole vielä silloinkaan terve tai jos olen ehtinyt taas sairastua uudelleen? Huomenna pitäisi laittaa viestiä ystävälle ehdinkö käymään. Kammottavan raskaalta tuntuva ajatus. Pitäisi laittaa viestiä esimiehelle. En saanut vietyä viime kuun sairaslomatodistusta. Pitäisi siivota, ettei koti ala haista. Pitäisi tehdä leipää, sillä rahat ovat tiukilla. Pitäisi käydä lenkillä.

Pitäisi vain jaksaa olla.

Paina taas kaasu pohjaan, anna elämän mennä

Masennus on venäläistä rulettia itkemisen kanssa. Voi mennä päiviä, viikkoja, että itku hakee uomaansa ulos mutta ei pääse tulemaan. Ja yksi pieni hetki voi sen laukaista. Se voi olla lapsen itku kaupan kassalla. Se voi olla hetki liikennevaloissa. Tai se voi olla se kappale, jonka olit unohtanut, jonka olit joskus ennenkin löytänyt tällaisina hetkinä. Se kappale, jota Herra X ei ymmärrä, jota inhoaa. Se, jonka merkityksen minä koen vahvana ja kipeänä. 

olet nuori ja kaunis
mutta kuka se on kun huutaa
keksinyt ruudin
mutta kuka se on kun ampuu
koivun oksa hiljaa hakkaa ikkunaan tuuliko
se on kun huutaa vai onko se joku muu

Ja yhtäkkiä se kaikki laukeaa, se joka on latautunut koko viikon. Sunnuntaina se alkoi, mistä? Siitäkö, kun koko viime viikon siivosin hysteerisenä, pakonomainen tavoite saada asunnosta se josta kysytään "miten sä saat tänne näin raikkaan ilman?" Vai siitä, että taas uusi viikko edessä? 1½ Opamoxia on viikon saldo. Kipeitä ahdistuksen hetkiä, väsymystä kaupassa, Herra X:lle kiukuttelua. Ja heräämisiä, niitä saatanan aamuöisiä heräämisiä, kun maailma ei liiku eikä elä, eikä mikään missään kosketa tai tule lähelle. Kaikki on taas laskemista, pelkkää matematiikkaa ja pyöritystä, karuselli, kauhujen talo, vuoristorata. 

Itku tulee vihdoin ja huuhtelee pois ainakin osan siitä myrkystä, joka on alkanut pinttymään verisuoniin ja sydämeen. Ainakin hetkeksi. 

Onhan se päivä ja viikko vielä tämän jälkeenkin.

Ihmettelen miten kaikki lipuu ohi.