Koetan ottaa tavoitteeksi käydä kirjoittelemassa taas mahdollisimman paljon, jotta ajatukseni selkiytyisivät, ja jotta ehkä sitten tulevaisuudessa kun vuorossa on round four, muistaisin taas miten tämä homma toimii.
Perjantaina kerroin psykologille, että tavallaan on lohdullista se, että minulla on kokemusta tästä aiemminkin. On tietotaitoa asian suhteen. Samalla minusta tuntuu, että olen nyt jo niin kyllästynyt tähän. En jaksaisi kerta toisensa jälkeen käydä läpi tätä samaa paskaa. Ja sitten kuitenkin: jäätävä paniikki, että miten tämä nyt toimikaan. Olen kohta viikon nukkunut nukkumisen jälkeen, ja voimat eivät ole palautuneet. Mitä pitikään tehdä, että ne tulivat takaisin? Hetkittäin heitän itselleni ehdotuksen; siivottaisiinko? Mutta mikään, ei mikään kiinnosta minua. Paitsi Nintendon pelaaminen aivot narikassa. Ja yllättävän hyvin olen Netflixiäkin jaksanut katsoa - tästä otankin itselleni tsemppaajan: vielä toivottavasti kaukana ovat ne ajat kuin neljä vuotta sitten, kun Simpsonit-jakson katsominen vetäisi voimat niin miinukselle, että sitten rauhoiteltiinkin jo alkavaa paniikkikohtausta.
Psykologi ehdotti, että kävisin joka päivä ulkoilemassa. En ole käynyt sunnuntain jälkeen. En ole jaksanut. Eilen oli turtuus, tänään on tullut jo itkua. Tänään sain kiinni ahdistuksesta: se syntyi, kun piti alkaa tehdä aamupalaa. Sitten tuli väsymys. Ja vanhat merkit pitävät paikkaansa: illat ovat pahimpia. Kahdeksan jälkeen levottomuus alkaa hiipiä ensin mieleen, ja kun pää ei jaksa sitä tunnetta kantaa, valahtaa se turtuudeksi jäseniin ja painoksi rintakehään.
Koetan olla hoputtamatta itseäni, mutta se on vaikeaa. Ensinnäkin koen, että olen velkaa työpaikalleni. Tämä on ensimmäinen sairastamisjaksoni masennuksen vuoksi nykyisessä työpaikassani. Jännitän sitä, kun täytyy vielä saikkulappu esimiehelle. Olen hyvin kiirastulessa sen suhteen mitä tulee työsopimuksen jatkamiseen. Yhtiön taloustilanne on huono, eikä päätöksiä määräaikaisuuksien jatkamisten suhteen ole vielä tehty. Tunnen, että tällä saikullani en varmasti ainakaan omaa asemaani paranna. Vaikka sairaslomat eivät saisi syy olla irtisanomisiin tai siihen, ettei työsuhdetta jatketa, taatusti tuokin asia puntaroidaan, mikäli mietitään palkkaamisia.
Toisekseen koen, että olen velkaa parantumisen nopeasti miehelleni. Hän on ottanut tolkuttoman ison roolin arjestamme: hoitaa joka päivä tiskit, kaupassa käynnit ja laittaa minulle aamukahvit valmiiksi keittimeen. Pöydälle sydämen muotoisia muistilappuja, joissa kehottaa minua lepäämään. Hänen syli on rauhoittava ja tuntuu kodilta, mutta samalla turhauttavan kaukaiselta. Kuin minulla olisi päälläni sukelluspuku. Kosketus ei pääse aivan perille saakka. Tunteet eivät pääse aivan perille saakka. Sen verran jaksan, että tungen uunipellille lihaa ja kasviksia tuntia ennen kuin hän tulee töistä, ja patakinttaat kädessä saan vetää tuoksuvan pellin ulos uunista hänen astuessa sisään. Leikkiä, että kaikki olisi kuin ennekin. Edes jotakin antaa hänelle takaisinkin. Olen koettanut sanoa, että ei tämä aina ole tällaista. Ja sitten taas toisinaan olen koettanut hellästi hänet saada ymmärtämään, että tämä voi olla minun kanssani tällaista. Että onhan hän varmasti valmis tähän.
Työt kummittelevat jo alitajunnassa, mutta sitkeästi koetan työntää ajatuksia kauemmas. Olen toistaiseksi pitänyt itsestäänselvyytenä, että lähden ensi maanantaina takaisin töihin. Tällä hetkellä ajatus tuntuu kuitenkin hyvin, hyvin kaukaiselta. Tsemppaan itseäni ajattelemaan, etten ole epäonnistunut, vaikka joutuisin hakemaan vielä lisää sairaslomaa.