Anna uskaltaa

Toissapäiväinen oli luultavasti yksi kauheimmista päivistä, mitä viimeisen vuoden sisään olen kokenut. Sunnuntai-iltana seisoin vastakkain sen faktan kanssa, että se oli sairauslomani viimeinen päivä, ja töihin paluu häämötti yhden nukutun yön takana. Huomasin ahdistuvani ajatuksesta aivan suunnattomasti. Koetin puhua itselleni kuitenkin järkeä; mitä jos kaikki meneekin oikeasti ihan hyvin ja töihin paluu jopa helpottaa toipumistani?

En muista sunnuntain ja maanantain välisestä yöstä mitään. En sitä, sainko unen helposti vai kestikö minulla pitkään nukahtaa. Mutta aamulla herätyskellon soidessa paino ja ahdistus oli aivan yhtä kivikovana kehossani kuin illallakin. Mieli tsemppasi minkä pystyi; nyt noustaan! Laitetaan kivasti meikit niin on kivempi olla töissä! Mutta kehopa ei noussutkaan. Itsepäisesti se makasi unesta lämpimillä lakanoilla, kädet liikkuivat juuri sen verran, että jaksoivat sammuttaa unen karkottaneen herätyskellon. Mies heräili vieressä rauhakseen, ja oli pakko kuiskata ääneen se, että en minä pysty. En vain pysty. Yksinkertaisesti. Olisin oksentanut, jos olisin pakottautunut liikkeelle.  

Joskus mietin, että töihin meneminen olisi melkein jo yksinkertaisempaa kuin se, minkälainen rumba poissaolosta kehkeytyy. Ensiksi on ilmoitettava työporukalle ettei pääse töihin. Sitten on torkuttava tasan kello kahdeksaan, jolloin soitetaan esimiehelle. Jossa hän aivan puskista kysyikin: "Onko tämä työyhteistöstä johtuvaa?" Sitten on varattava lääkäriaika, jonka jälkeen pitää ilmoittaa sairausloman kesto sekä lähimmälle- että pääesimiehelle. Sitten saikkulappu on lähetettävä sähköpostilla henkilöstöyksikköön ja pääesimiehelle. 

Maanantaina olin niin ahdistunut, että jollakin kummallisella ahdistuksen antamalla voimalla sain vihdoin otettua yhteyttä julkiseen terveydenhuoltoon solmiakseni hoitosuhteen mielenterveyspalveluihin. Jätin soittopyynnön.

Lääkärikäynti

Pidän - tai olen pitänyt - oman lääkärini tyylistä keksiä ratkaisuja tilanteiden helpottamiseksi. Nyt esimerkiksi lääkitystä päätettiin nostaa 15 milligrammasta kahteenkymmeneen milliin. Se mikä tuntui pahalta, oli se, miten hän joka kerta painottaa töihin paluuta ja antaa sairauslomaa vain onnettomia pätkiä kerrallaan. Nyt toki itse ehdotin vain viikon pätkää, jotta ehtisin käydä viikon verran töissä ennen varsinaisen kesälomani alkua. Hän perusteli sitä sillä, että kesäloman jälkeen paluu olisi helpompaa. Ei pienintäkään mainintaa siitä, että katsotaan sitten olenko työkykyinen. Sen verran hän onneksi oli puolellani, että kysyi onko minun mahdollista keskustella esimieheni kanssa siitä, voisiko tuota viikkoani töissä jollakin tavalla helpottaa. 

Puhelu

Pääsin kotiin ja koetin soittaa pääesimiehelleni, joka ei vastannut. Siispä soitin lähiesimiehelleni. Aloin selostaa tilannettani, johon hän vastaili mutisten. Puhelun aikana herkistyin ja aloin nyyhkyttää ja nikotella holtittomasti. Kysyin, melkein anelin, olisiko ensi viikolla mahdollista saada jonkinlaista helpotusta työkuviin. Hän vastasi, että ei pysty lupaamaan mitään, sillä tälläkin hetkellä muut työntekijät ovat aivan äärirajoillaan. Painavat asiakaspalvelussa aamua ja iltaa. Otin heti sanojani takaisin, sanoin, että on ok mikäli ei onnistu. Hän mutisi jotain, että no katsotaan aina tilanteen mukaan, pääasia nyt että tulisin töihin. Sopersin, että haluan olla rehellinen, minulla on diagnosoitu toistuva masennus, ja ota nyt selvää mistä tämä nyt tuli. 

Puhelun jälkeen olin käsittämättömän järkyttynyt. Aivan hirvittävän ahdistunut. Niin ahdistunut, että huusin ääneen, valuin lattialle kontilleni. Napsauttelin pompulaa rannettani vasten saadakseni jotenkin edes ahdistuksen loppumaan. Huudon sain hillittyä, jotta pystyin pyytämään puolisoani tulemaan kauppareissun sijaan suoraan kotiin töistä päästyään. Hänen kainalossaan itkinkin useamman tunnin. 

Anna uskaltaa, sydän avoinna taivaltaa

Uskallan myöntää sen vihdoin, että kyllä töissä on raskasta, ja siellä on hirvittävän paljon epäkohtia, jotka minua väsyttävät. Pidän työstäni hyvin paljon ja arvostan sitä. Se tuntuu minusta merkitykselliseltä. Sen huonoina puolina ovat kiire, vastuullisuus, asiakaspalvelu, jatkuvasti muuttuvat ja uudistuvat toimintatavat, puutteelliset ohjeistukset sekä katkeroituneet esimiehet ja asiantuntijat.

Esimerkkitapaus: Asiakaspalvelujonossa odottaa kymmenen ihmistä, mutta nykyisen asiakkaan kanssani törmään tilanteeseen, jollaiseen muistelen törmänneeni muutamaa kuukautta aiemmin. Kysyn varmistusta ja ohjeistusta kollegaltani huomatessani asiantuntijan olevan varattu. Hän vastaa tavalla, joka kuulostaa omaan korvaani epäloogiselta ja väärältä. Päätän kysyä vielä toiselta kollegalta. Hän vastaa erillä tavalla kuin hän, jolta ensin kysyin. Siispä päätän mennä kysymään vielä asiantuntijalta, joka on kireä ja hermostunut, ja ei saa hermostukseltaan muodostettua kokonaisia lauseita. Kiittelen, ja palaan asiakkaan luokse, joka on pahantuulinen jouduttuaan ensin odottamaan odotustilassa, ja sen jälkeen minua, kun selvittelen asiaa. Hän puhuu paljon. Samalla kun yritän keskittyä aivan kieli keskellä suuta tekemään asioita tietokoneella asiantuntijan ohjeiden mukaisesti, koetan kuunnella mitä asiakas kertoo ja vastailla hänelle samalla. 

Asiakas lähtee, ja niin sanotusti perkaan paperit ja järjestelmät kuntoon. Myöhemmin seuraavalla viikolla saan kuulla toiselta asiantuntijalta, että oikeastaan minä en olisi saanut hoitaa koko asian syöttämistä uusien käytäntöjen vuoksi. Nolostun ja pahoittelen sitä, että kyseinen informaatio on mennyt minulta ohi korvien. Tympäännyn itseeni ja lupaan itselleni, että seuraavalla kerralla olen tarkempi.

Makustelin ajatusta uudesta työpaikasta, ja tunsin samalla sekä hirveää surua mutta myös helpotusta. Minä en tahtoisi antaa koko elämääni työlle. Haluan vähentää työn roolia elämässäni. Minä en tiedä riittääkö psykoterapia antamaan eväitä siihen, osaisinko jotenkin oppia elämään sen kanssa, että minä SAAN varmistella ja kysellä ohjeita. Hyppäänkö suohon, jos vaihtaisin vakituisen työpaikkani nyt määräaikaiseen.

Suuria kysymyksiä.

Huomenna on jo torstai, ja maanantai häämöttää koko ajan lähempänä. Minua hirvittää esimieheni suhtautuminen tai muutenkin kaikkien suhtautuminen. Minusta tuntuu kuin olisin jotenkin ulkopuolinen. Kuin esimieheni olisi pettynyt minuun, eikä ymmärtäisi lainkaan, ettei tämä ole minun oma valintani. Nyt en kuitenkaan jaksa puida sitä enempää. Sitä paitsi on aivan turha harmitella jotain tuollaista asiaa, josta en voi olla varma ja johon en voi vaikuttaa. 

Muistilista

 Muistutuksena itselle miten homma toimii:

1. Jokin tavanomaista enemmän energiaa vievä aktiviteetti voi viedä energiatasot nolliin useiksi päiviksi. Esimerkiksi viime viikon perjantaina kävin shoppailemassa useamman tunnin ajan, jonka jälkeen kannoin raskaat ostokset kotiin. Vaikkakin vain noin 1,5 kilometrin matkan, mutta tämän jälkeen olin hyvin väsynyt. Lauantaina oli käytävä kaupassa sunnuntain brunssia varten. Sunnuntaina oli herättävä brunssin vuoksi tavallista aikaisemmin ja alettava ahertaa lähes heti aamupalan jälkeen. Lopputulema; jo brunssin aikana tuntui, etten jaksa keskittyä ihmisten puheisiin ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Olin hyvin väsynyt. Vielä brunssin jälkeen kävin siivoamassa erään työkohteen.

Tuosta sunnuntaista asti olenkin sitten huilannut. Nukkunut päiväunia ja lähinnä vain katsonut televisiota. Toissapäivänä kokeilin pieniä kotitöitä; laitoin astiat koneeseen ja pesin koneellisen pyykkiä, joka oli liikaa. Tämä purkaantui itkuna ja ahdistuksena.

Yhteenveto: Kun ensimmäiset merkit väsymyksestä ilmaantuvat, on ne otettava tosissaan. Se ei ole epäonnistuminen, eikä siitä pidä moittia itseään. Samalla tavalla se on elämää, ja voi olla jopa aivan ihanaa elämää saada vain köllötellä lämpöisen peiton alla sohvalla katsomassa lempisarjojaan. 

2. Hyvä meditaatio-ohje; asioiden huomaaminen. Kaikkia ajatuksia ei tarvitse huomata eikä hallita, vain ne, joiden kanssa huomaa eksyneensä hyvin pitkälle. Ajatus tulee tiedostaa - jahas, tämä on ajatus - ja sen jälkeen keskittyä omaan hengitykseensä ja palauttaa itsensä tähän hetkeen hellävaroen.

3. Elä vain tässä hetkessä, älä ajattele huomista. Hengittely ilman sen suurempia ponnisteluja edesauttaa siinä.

4. Itku auttaa.

5. Älä koita estää ajatuksia tai tunteita. Tiedosta ne, mikäli uppoudut esimerkiksi johonkin ajatukseen, mutta älä estä niitä. 

6. Älä kiirehdi. Tarpeeksi kun lepää, vaikka sitten ihan täysin vuodepotilaana, jossakin vaiheessa tulee voimaa takaisin sen verran, että aivot alkavat taas ehdotella asioita.

7. Uskalla kuunnella itseäsi

8. Sairastaminen/parantuminen ei ole sitä, että elämä on jotenkin pausella. Tämäkin on elämää ja voi olla aivan varsin hyvää elämää. Sen sijaan, että kiirehtisin tätä, että tämän pitää äkkiä olla ohi, voin koittaa tehdä tästä niin hyvää elämää kuin jaksan ja tahdon elää.

(Työstämisen alla!)

9. Uskalla olla rehellinen itsellesi siitä, mitä todella tahdot tai et tahdo tehdä. Ei ole väärin, jos se mitä tahtoo tehdä on maata sohvalla

10. Aina ei tarvita edes aktiviteettia siihen, että voimavarat menevät nolliin. Tämä on soutamista ja huopaamista. 

11. Meditaatio tuo rauhaa ja lempeyttä. Koeta jaksaa pysähtyä.

12. "Touhottamisen" tuoma turva on valheellista. Pyri rauhallisuuteen.

13. Uskalla myöntää itsellesi asiat. Nyt minä myönnän sen, että töihin paluu pelottaa. Että minulla on ajatuksia siitä, pystynkö tekemään tätä työtä. Ottaako se minulta enemmän kuin antaa. Onko se sitä, että minä joudun koko ajan vahtimaan mieltäni, tunteitani ja ajatuksiani kuin kurittomia lapsia. Miten pystyisin irrottautumaan siitä, ettei töissä olisi niin kovin suuri tunnelataus jatkuvasti?

14. Kukaan ei ole rauhallinen ja tasapainoinen jatkuvasti. Tahtoisin oppia elämään myös niiden negatiivisten tunteiden kanssa sen sijaan, että puskisin ne pois. 

Rauhaton

 

Avasin läppärin aikeenani tulla kirjoittamaan ulos paha oloni. Tämä, josta en taas saa kiinni. Jossakin tuolla sisällä se jyllää, livahtaa sormieni välistä jatkuvasti. Mutta yhtäkkiä minulla ei olekaan mitään sanottavaa.

Ja juuri tämä on sen kuva.

Tämä tyhjyys, sanattomuus ja hiljaisuus.

Kelluminen tietämättä suuntaa.

Illat ovat raskaimpia.

Tunne-elämän säätelyn vaikeus

Kävin tänään viimeistä kertaa työpsykologin vastaanotolla. Määrä on rajoitettu viiteen kertaan per vuosi. Minun kertani ovat täynnä tälle vuodelle. Tahti asioiden käsittelyyn on ollut hyvin kiivas, sen hän myönsi itsekin. Joka kerralla ollaan käyty läpi kyllä erittäin hyviä pointteja sekä teoreettisesti olen oppinut itsestäni hyvin paljon. Kuitenkin käytännön tasolla tilanne on ollut se, että kaikki jaksamiseni sekä keskittymiseni on mennyt joko töihin tai häiden järjestelyyn, eikä minulla ole ollut voimia tai aikaa pohtia oman pääni sisältöä niin kattavasti, kuin olisin ehkä toivonut. Toisaalta, ehkä tiesin sen jossakin alitajunnassa koko ajan itsekin, että tämäkin päivä taas koittaisi, kun olisin sairauslomalla, ja oman pääni sisällön tutkiminen tulee olemaan ainoa tehtäväni.

Sain tänään ihan hyviä ajatuksia psykologilla käydessäni. Kerroin tunteesta, että kivijalka olisi nyt rakennettu ja nyt pitäisi alkaa pystyttämään itse taloa. Minua hirvittää se, että kivijalkani on hutera. Hän kysyi, että voisiko se olla kaikessa huteruudessaan ja hauraudessaankin juuri erinomaisen kaunis ja juuri täydellinen sellaisenaan? Muistin aavistuksen siitä, mitä opin ensimmäisten masennusjaksojeni aikana. Minun persoonani, minun ystävällisyyteni ja minä ihmisenä kasvan juuri sieltä, juuri niistä lohkeilleista kiven palasista. Ehkä minun ei tarvitsi tunkea itseäni siihen muottiin, että olen reipas, tunteeton, kylmä, aikaansaava, pärjäävä, että minun pitää olla siellä junan ohjaksissa. Että sen sijaan, että saisin tyydytyksen sieltä miten paljon teen töitä tai miten paljon minua kehutaan, minun ihmisyyteni piirtyisi juuri ystävällisyyteen.

Siihen ajatukseen minä herään usein. Minä haluan olla herkkä, hellä, ystävällinen ja kuunnella itseäni. Sairauslomalla minä sen osaan. Tämän minä osaan; olla hellä itselleni ja mennä täysin oman jaksamiseni mukaan. Mutta työarjessa se ei enää riittänyt. Ehkä se ei ollut enää minusta kiinni? Minähän yritin. Minähän makoilin sohvalla ja rauhoituin työpäivien jälkeen. Minä lopetin kotityöt jos ne alkoivat tuntua ylivoimaisilta. Minä kieltäydyin illanistujaisista, minä selitin masennustani. Mutta se ei riittänyt. Jokin minussa söi itseään?

Puhuimme roolista, johon olen nykyisessä työssäni kasvanut, ja josta tahdon eroon. Juuri tuosta roolista kirjoitin eilen pitkät litaniat. Minun roolini nykyisessä työssäni on oivaltava, ongelmiin tarttuva, hartiavoimin töitä tekevä, kaikille kiva, asiakkaiden kanssa jutteleva multitaskaaja, joka ei salli itseltään virheitä. Tuosta roolista haluan oppia pois.

Psykologini arvioi, että minun ongelmani olisi tunne-elämän säätelyn vaikeudet. Ja sen sijaan, että minua vaivaisi enemmänkin masennus, minua vaivaa ahdistus. Tuota viestiä muistan koettaneeni tyrkyttää muutama vuosi sitten julkisella puolella, mutta sitä ei otettu niin tosissaan kuin olisin toivonut. Psykologi myös pohti, että hän kokee, että ongelman alkulähde on juurikin epävakaudessa ja tunne-elämän säätelyssä, joka sitten ruokkii masennusta, kuin päinvastoin. Kerroin, että hirvittävän helposti minulle käy sillä tavalla, että kun koetan olla piittaamatta liiaksi päässäni vellovista ajatuksista, blokkaankin helposti sillä hetkellä vallitsevan tunteen. Sitten tunteen kasautuvat ja lopulta en osaa säädellä tai käsitellä niitä enää millään tavalla. Jotain tuttua tuossa tietysti on vaikka en koekaan, että saisin esimerkiksi raivokohtauksia tai muita yllättäviä tunnepurkauksia. Töihini taas liittyy paljon tunteita, joita en työpäivän aikana osaakaan hallita. Enkä oikeastaan ole edes tunnistanut ennen kuin tunteen väsyttivät minut taas niin, etten jaksanutkaan enää lähteä töihin. Puhuimme myös siitä, että ammatti-identiteettini on vasta rakentumassa. Siksi on normaalia se, että työelämässä koen olevani murroksessa ja hukassa sen kanssa millainen minun tulisi olla. 

Itkuisuus alkaa ehkä hiljakseen parin päivän jälkeen vihdoin helpottaa. Töiden ajattelu saa puristuksen palaamaan rintaan saman tien (sen, josta niin kammottavan helposti tulee tuttu ja turvallinen olotila, niin ettei sen olemassaoloa enää edes huomaakaan). Hetkittäin, kun keskittyy vain olemiseensa, tuntuu rinta välillä tyhjältäkin. Se tekee hyvää. Makoillessa koetan antaa sykkeen laskeutua mahdollisimman alas ja tuntuu kuin koko keho kiittäisi vihdoin saamastaan levosta. 

En tiedä pystynkö ikinä katkaisemaan alkanutta luisua, vaikka tässäkin tapauksessa jo kuukausi sitten väläyttelin ajatusta siitä, että olenkohan kohta saikulla. Tein kaikkeni sen estääkseni mutta se ei valitettavasti vain riittänyt. Joskus aikuisen arjessa on vain asioita, jotka on valitettavasti pakko tehdä, vaikka kuinka olisikin karsinut asioista, jotka eivät ole niin välttämättömiä. Nämä asiat riittivät minut väsyttämään tällä kertaa näin pahasti. Enkä usko, että suoraan esimerkiksi siivoaminen tai kaupassa käyminen olisi minua missään vaiheessa väsyttänyt vaan ne päässäni jylläävät ajatukset.

Miten minä oppisin uskomaan, että olen hyvä? Toimiiko se, jos sitä hokee itselleen? Miten sen saisi ihon alle? Ehkä jotain lohdun, rauhan kaltaista värähtelyä tuo ajatus siitä, että mitä sitten jos en olisikaan hyvä. Mitä sitten. Maailma ei minun virheisiini kaadu. Tässäpä teille takki auki, olkaapa hyvä. Tällainen minä sitten oikeasti olenkin.

Okei, tuo ajatus tuntuu hyvältä. Tekisi mieli kohauttaa olkia kaikille. Sori, huijasin. Olenkin tällainen. Ottakaa tai jättäkää. Minä en jaksa yksin pistää koko työpaikan asioita kuntoon, eikä se minun tehtäväni olekaan. Ehkä minä hiljakseen voisin laskeutua sieltä "ihmelapsen odotuspenkiltäni" ja tulla tavalliseksi rivityöntekijäksi aivan kuin kaikki muutkin. Aamen.

Voi, kun se vain riittäisi. Voi että kun se riittäisi, että kohauttaisin olkapäitä ja taputtaisin itseäni olkapäälle, että hei, ei se mitään. Riittäähän se siihen, että pystyisin palaamaan töihin niin, että en olisi niin hirvittävän väsynyt aina? 

Pyydä se sisälle

Olen sairauslomalla, toista kertaa nyt tämän masennusjaksoni aikana. Tämä on ollut pitkä, kestänyt kaiken kaikkiaan jo noin vuoden. Toki välissä on ollut helpompaakin, mutta mukaan laskematta yksittäisiä viisi minuuttia kestäviä lohdun tunteita tuntuu tämä koko vuoden pätkä vain selviytymistaistelulta omaa päätä vastaan. Olen koettanut epätoivoisesti oppia ulos haitallisista ajatusmalleista ja ajatella asioista positiivisemmin. Mutta on paljon asioita, jotka eivät ole kiinni ajatuksista, vaan jotka jysähtävät suoraan alitajuntaan. 

Miksi minä olen masentunut? Oma teoriani pallottelee kahden eri vaihtoehdon välillä. Nyt aion kertoa toisesta. Masennuksen alku piirtyy hetkeen, jolloin jouduin lähtemään aiemmasta työpaikastani. Viiden prosentin todennäköisyydellä olin se, joka sai kenkää. Tuohon koko kuvioon liittyy myös hirvittävän raskas ihmissuhdekriisi, ja tämä ihminen sattui olemaan tuossa työpaikassa töissä. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen melko varma siitä, että hän esimiehen lemmikkinä oli varmasti käynyt minusta jotakin esimiehelle puhumassa. Tunteita työpaikalta lähtiessä olivat hirvittävä pettymys ja pelko, että joudun taas tekemään siivoustöitä, joita en enää olisi päivääkään tahtonut tehdä. Häpeä ja alistuminen, kun saatoin vain kuvitella miten tämä ihminen, jonka kanssa oli hankalaa, nauroi partaansa ja ilakoi minun epäonnistumisestani. Kolmantena tunteena se, miten minut leikattiin irti muista työntekijöistä, miten esimies ajatteli, etten minä sovi porukkaan. Häpeä seistä heidän keskellään jäähyväisissä.

Täydellinen epäonnistuminen.

Jouduin hakemaan jälleen siivousalan töitä, koska muihin töihin en heti päässyt ja taloustilanne oli tiukka. Muistan täydellisesti, miten tartuin imuriin ja käynnistin sen. Miten epätoivoisesti koetin itselleni kertoa, että tämä on vain väliaikaista. Vain väliaikaista. Mutta päässä hakkasi ajatus siitä, että olin kahdestakymmenestä ihmisestä se huonoin. Miten ikinä työhaastatteluissa tulisin olemaan se paras? Miten ikinä saisin enää oman alan töitä? Aiemmankin paikkani olin saanut juuri tuon ihmisen avulla, jonka kanssa sitten sukset menivätkin ristiin.

Firma, jolle tein noin kaksi kuukautta siivoustöitä, oli aivan hirvittävä. Ilmapiiri oli aivan kamala. Eräs työntekijä, käytettäköön hänestä nimeä Taija, saattoi koko yhteisen työpäivämme ajan haukkua esimiestämme. En heti ymmärtänyt miksi, kunnes lopulta sattui työkeikka, johon alkuun pyysin esimieheltä ohjeistusta. Hän ohjeisti pintapuolisesti; ei tarvitse sen kummemmin lajitella jätteitä. Työkeikan suuruus tuli hänelle yllätyksenä, ja alusta asti hän vaikutti hermostuneelta, kunnes lopulta räjähti minulle. Muistan, miten seisoi keskellä hamstraajakämppää polviani myöten toisen ihmisen kaksikymmentä vuotta paikoillaan seisseessä roinassa ja kuuntelin miten minulle huudettiin.

Pääsin kotiin ja itkin, etten mene sinne enää. Menin, mutta en enää kuin muutaman kerran. Sitten pääsin anopilleni töihin. En ehtinyt olla siellä kauaa, kun pääsin töihin nykyiseen työpaikkaani. Paikkaan oli kuusikymmentä hakijaa ja minut valittiin. Meni kuukausia ennen kuin ymmärsin sen. Alusta asti päätin sen, että nyt annan itsestäni 110 prosenttia. Suunnitelmani toimi; työsuhdettani jatkettiin aina muutamalla kuukaudella. Kunnes lopulta avautui vakituisen työntekijän paikka. Paikkaa en saanut, vaan eräs, joka oli ollut talossa paljon minua kauemmin. Haastattelussa esimieheni kuitenkin sanoi, että hän lupaa, että tulen olemaan talossa vielä viidenkin vuoden kuluttua. 

Tässä kohtaa masennuin ja olin sairauslomalla yhteensä viisi viikkoa. Palasin töihin.

Korona kiristi tilannetta. Kohta sainkin kuulla uutisia, ettei kenenkään määräaikaisen työsuhdetta jatketa, eikä uusia paikkoja saa laittaa hakuun auki. Minulle kerrottiin, että työsuhdettani ei voida jatkaa. Itkin koko illan lattialla. Mutta sisältäni nousi sama raivo ja tahtotila kuin oli noussut hieman vajaa kaksi vuotta sittenkin; aloin etsiä uusia työpaikkoja. Olisin saanut töitä kahdesta muustakin paikasta, kunnes nykyinen työpaikkani saikin taisteltua yhden määräaikaisen paikan auki. Olin ainoa talossa olevista määräaikaisista, joka haastateltiin. Lisäkseni haastateltiin kaksi ulkopuolista.

Minä sain sen paikan. 

Muistan miten ylin esimieheni totesi minulle, että olet osoittanut olevasi hyvä työntekijä. Tämä tuntui hirvittävän hyvältä. Nykyään kyseenalaista tuon. Ehkä olin ennen sitä, mutta olenko enää?

Noin puolen vuoden kuluttua tästä avautui vakituisen paikka. Minä sain sen paikan, ja tästä on nyt noin kuukausi aikaa. Kuukausi sitten kehooni jymähti saman tien hirvittävä fyysinen väsymys. Ihmettelin tätä ääneen. Pikkuhiljaa myös henkinen puoli alkoi tuntua hankalalta, joka lopulta kolmessa viikossa eteni siihen pisteeseen, että henkeni tuntui salpautuvan joka ilta ja joka aamu ennen töihin menoa. Viime viikon perjantaina tiedostin, että nyt vedellään aivan viimeisillä voimilla. Sanoin aamupalapöydässä, että en todellakaan tiedä pystynkö lähtemään töihin. Pystyin. Töissä mietin, että voi kun tietäisittekään mikä ihme tämä on, että olen täällä.

Töissä menen jonkinlaiseen ylivireystilaan, joka auttaa minut läpi päivän, mutta joka syö kaiken energiani. Kotiin tullessa en ole enää hetkeen jaksanut tehdä mitään. Jo puoli vuotta koti on se, mistä olen koettanut vähentää, kun töistä en pysty. Ja se alkaa loppupeleissä kyllästyttää sekä masentaa. Että tätä minun elämä on; kaikki annetaan töihin ja mitä sattuu jäämään yli kerran viikossa hyvällä tuurilla, käytetään sitten esimerkiksi siihen, että jaksaa antaa vähän enemmän aikaa ja huomiota puolisolleen.

Miksi nyt?

Mitä tällä tilanteella on yhteistä aiempien masennusjaksojeni kanssa vuosina 2015 ja 2017? Se, että edessäni ei ole saavutettavaa. Tuolloin olin vielä töissä siivousfirmassa, jossa olin ollut useita vuosia. Elämä seisoi hieman paikallaan, mutta samalla tiesin, että jotain tulee pian muuttumaan. Olin ns. avoimessa suhteessa, jonka varaan en uskaltanut laskea laisinkaan. Tiesimme molemmat, että mikään loppuelämän suhde tämä ei tulisi olemaan. Nytkin samanlaista tunnetta siitä, että olen välitilassa, tuo se, että odotamme malttamattomina oman asunnon löytämistä ja ostamista. Elämä tässä asunnossa tuntuu siltä, että olen tässä toinen jalka oven välissä. 

Minulla on tunne siitä, nyt aikuisuus vasta alkaa. Nyt aletaan rakentamaan itse taloa kivijalan päälle ja minua huolettaa hyvin voimakkaasti se, että kivijalkani on hauraasti ja kiireellä kasattu. Mies koettaa aina muistuttaa, etten ajattelisi niin pitkälle. Minulla on vain kammottava tunne siitä, kuin seisoisin rannalla katsomassa miten hyökyaalto lähestyy minua, ja koettaisin epätoivoisesti painaa jalkojani tiukemmin maata vasten jaksaakseni ottaa sen vastaan. Minä pelkään, etten tule riittämään. Etten tule koskaan olemaan onnellinen sydänjuuriani myöten.

En osaa päästää irti siitä mihin opin ja mikä tuottikin tulosta, josta sain olla ylpeä, kun sain tämän nykyisen työni. Päälleni jäi turbovaihde. Kuitenkin työssäni on paljon osa-alueita ja tekijöitä, joissa turbovaihde ei auta, vaan pitäisi oppia elämään epätietoisuuden sekä virheiden mahdollisuuden kanssa. Kehoni on jatkuvassa hälytystilassa; vaara väijyy lähellä! Reaktioni tähän on, että olen entistä tarkkaavaisempi. Olen entistä huolellisempi. Joka taas väsyttää enemmän, joka taas johtaa siihen, että en huomaakaan olla niin huolellinen. Oravanpyörä, joka käyttää minut loppuun nopeasti.

Miten opin elämään sen faktan kanssa, että okei, työhön liittyy hirveän paljon muistettavaa. On ihan ok, että kaikkea ei muista. Niin kauan, kun kukaan ei kuole, ei ole mitään mitä ei voisi perua. Miten voisin oppia elämään sen kanssa, että saa kysyä, saa kysyä tyhmiäkin juttuja, jotka "pitäisi" jo osata. Onko tuollaisia asioita edes? Olenko itse sen kehittänyt, että mitä tässä kohtaa "pitäisi" osata? Minua turhauttaa se, että keskuudessamme liikkuu monenlaista tietoa ja väärää tietoa. Jos kysyn jotakin asiaa kahdelta eri ihmiseltä, toiselta saan toisen vastauksen ja toiselta toisen.

Ongelman ratkaisu

Tahdon, että töissä voin olla rento. Ettei minun tarvitsisi kyseenalaistaa kaikkea, että meniköhän se nyt varmasti näin, vaikka omiin ohjeisiini olen asian kirjannutkin. Tahdon, ettei minun tarvitse tehdä varmistuksen varmistuksia. Tahdon, että vaikka virhe sattuisi, se ei kaataisi minun maailmaani. Tahdon palvella asiakkaita ilman, että annan omaa persoonaani siihen niin paljon. Toisaalta taas työhön heittäytyminen on juuri se paras osuus. Minun ei tarvitse olla asiakkaan mielestä hauska tai saada kiitosta hyvästä palvelusta. Minun pitää vain hoitaa työni.

Tahdon luottaa omiin kykyihini. Tahdon uskaltaa kysyä neuvoja ilman nöyristelyjä. Tahdon pysäyttää sen ylivireyden, joka ruksuttaa koko ajan. Kun iltapäivällä töistä lähtiessä on jo seuraavan päivän työt mielessä, ja tuntuu kuin ilta kotona olisi vain sormien naputtamista pöytää vasten, että pääsee ne seuraavana päivänä tekemään. Tahdon oppia elämään keskeneräisten töiden kanssa. Tahdon oppia sanomaan, että anteeksi mutta en ehdi tehdä. Tahdon vain, että työ olisi motivoivaa mutta ei imisi minua loppuun. 

Tahtoisin kauheasti sanoa töissä jollekulle, että voi jumalauta, että olen väsynyt. 

Itsekriittisyydestä

Tämän luonnoksen olin aloitellut jo tammikuussa. Nyt on hyvä hetki palata tähän.

Uupumuksen aikaan nimesin syiksi sen syntymiseen muutamia asioita, joita sitten paljon työpsykologin kanssa pyöriteltiin väsymyksen voittamiseksi. Näitä olivat meluisa työympäristö, sisäilmaongelmat, jatkuvat keskeytykset, haastavat asiakastilanteet, kiire, asiakkaiden tunteisiin mukaan lähteminen sekä epäpätevä perehdytys. Tokihan näissä kaikissa vahva totuuspohja onkin, mutta nyt niin sanotusti sydän taas sähköshokeilla käyntiin pakotettuna koen, että ongelma omaan väsymykseeni on pääsääntöisesti myös aivan jossakin muussa.

Vaadin itseltäni aivan helvetisti. Pelkään aivan kuollakseni epäonnistumisia ja virheitä, ja koen, että yksi asiantuntijoista pitää minua täysin epäpätevänä ja huolimattomana sählääjänä. Pääasiassa virheet ovat syntyneet siitä, että tehtävänanto on kerrottu minulle huonosti, taikka jokin asia on minulle yksinkertaisesti opetettu väärin. Myös näitä tapauksia on paljon, jossa toinen asiantuntijoista kertoo toisella tavalla ja toinen toisella. Osaan nimetä tietyn henkilön, jolla on käytössään vanhaa tietoa, ja joka minua perehdyttäessään jakoi nämä virheelliset, vanhat oppinsa minulle. Surullista on vain se, että häntä, vanhaa konkaria, ei enää seurata samalla tavalla kuin minua. En tiedä seurataanko minuakaan, mutta virheeni vain huomattiin. 

On kuitenkin sattunut ihan myös puhtaita huolimattomuusvirheitä. Unohduksia haastavissa asiakaskastilanteissa. Annan tai joudun antamaan työhöni niin valtavasti, että joskus kotiin tullessa olen aivan takki tyhjänä. Tahtoisin vetäytyä ja olla aivan hiljaa pimeydessä, täysin ärsykkeettä. Joskus niin teenkin ja se tekee hyvää. Viime aikoina esimies on antanut minulle vastuullisia, niin sanotusti ylimääräisiä tehtäviä. Töitä on ollut paljon muutenkin. Huomaan kaasun lähtemään keulimaan koko ajan huomaamatta. Siinä olen edistynyt, etten enää juoksentele päättömästi ympäriinsä, vaan rauhallisella kehonkielellä koetan kertoa myös päälleni, että kaikki on hyvin.

Mutta tarve todistaa, osoittaa olevansa pätevä ja "edetä" on koko ajan läsnä. Minulle ei riitä se, että alunperin pääsin taloon ainoana yli kuudestakymmenestä hakijasta. Minulle ei riitä se, että helvetillisen huonosta taloustilanteesta huolimatta joulukuussa olin ainoa määräaikaisista, joka kutsuttiin työhaastatteluun. Siihen paikkaan, jonka esimies tappelemalla tappeli, että sen sai täyttää. Minun lisäksi haastateltiin kaksi ulkopuolista. Minun lisäksi paikkaa haki 76 muuta. Minut valittiin. Minut. Se ei minulle riitä. Minulle ei riitä se, että aukesi vakipaikka, johon oli hakijoita 72. Minut valittiin. Minut. Se ei riitä. Olen kolmesti joutunut olemaan veitsi kurkulla, joka kerta olen ollut se paras. Kolmesti. 

Minulle ei riitä se, että minut valitaan vastuuhenkilöksi tekemään kokousmuistio, päivittämään valtakunnallisesti julkista nettisivustoa. Herää! Herää! 

Tämä ajatus tammikuussa: Mutta yhä vain sisällä on se ajatus, kun saisi vakituisen paikan. Sitten minä voisin huokaista pitkään ja syvään. Vakituisesta paikasta ei noin vain potkita ulos. Pitäisi mokata todella pahasti. Tämä ajatus toukokuussa: Minä sain sen paikan. Se kantoi hetken. Sisälläni elävä vaatija vaatii lisää.

Rakastan työtäni, ja olen edelleen joka päivä ihmeissäni siitä, että olen sen saanut. Sen merkityksellisyys ja haastavuus pitää minut töissä reippaana, ja omalla tavalla persoonaani sopiikin tiukkatahtinen keskittymistä vaativa työ. Sen huono puoli on se, että päivittäinen "lusikkakiintiöni" kuluu työpäivään helposti, eikä kotona ole enää voimia mihinkään.

Joskus tuntuukin siltä, että elän elämääni vain viikonloppuisin jos silloinkaan. Joskus olen niin väsynyt, että saatan nukkua suurimman osan siitä tai olla puhelimella. Joskus on viikonloppuna, että olemme sopineet paljon menoja, ja minusta tuntuu, että en ehdi palautua tarpeeksi. Minulla on tunne, että en ole ollut kotona pitkään aikaan, vaikka olen koko ajan kotona. Kaipaan tyytyväisyyttä, rauhallista puuhastelua.

En tunnista tätä sittenkään. Olenko minä masentunut vai johtuuko tämä nyt ihan vain fyysisestä väsymyksestä? Pitäisiköhän minun sittenkin kokeilla puuhailla jotakin vai väsyttääkö se minua vain enemmän? HALUANKO minä todella esimerkiksi siivota keittiön vai onko se vaatija sisälläni, joka sitä tahtoo?

- Suren, että en ehdi jaksa tehdä kotona mitään, mutta en tiedä mitä minä tahtoisin tehdä?

- Tahtoisin, että väsymyksen sijaan sisällä olisikin raukeus, tyytyväisyys ja hetken lepäämisen jälkeen into alkaa esimerkiksi laittamaan kotia

- Miten voin oppia olemaan vaatimatta töissä itseltäni niin hirveästi? Miten voin oppia elämään sen kanssa, että työnluonne on sellainen, että kaikkia asioita ei välttämättä muista? Jotkut sanovat, että eivät mieti hetkeäkään työasioita kotona. Kadehdin heitä aivan suunnattomasti.

- Jokainen ajatuskatkos, jokainen huonosti esivalmistelu selvitystyö hävettää minua. Jokainen tekemäni asia on nykyään epävarmaa; olikohan se näin. Kyseenalaistan. Pitää vain ikään kuin aloittaa puhtaalta pöydältä, ja kerätä ohjeet, jotka olen saanut asiantuntijoilta. Pitää kehdata kysyä.

- Mihin katosi se luotto itseeni? Mihin katosi ne sisäiset puheet, että minä etenen urallani semmoista tahtia, ettei ole ennen nähty?

- Miten opin elämään yhtäkkiä kasaantuvien työmäärien kanssa? Vaikka järki minulle sanookin, että laiskotellut en ole, yksinkertaisesti aikaa ei ole ollut, pelkään, että viivästymisen vuoksi ehtii käydä katastrofi ja tapahtuu jotain hirveää

- Miten opin delegoimaan töitä, kysymään toiselta ehtisitkö auttaa

- Mitä minä elämältäni haluan? Haluan jonkun harrastuksen. Sen minä ehdottomasti haluan. Esimerkiksi ajatus neulomisesta voisi olla ihan mukava. Mutta miksi ihmeessä minä en osaa elää tässä ja nyt, ja ymmärtää sitä mitä tälläkin hetkellä olen tekemässä? Tämä blogikin on harrastus. 

- Mitä jos alkaisin kirjoittaa kokemuksiani tarinamuotoon? Ei, ajatus tuntuu raskaalta. Pitäisi suunnitella kauheasti. Ehkä vielä joskus jaksaisin kirjoittaakin.

- Minulla on hirveän huono omatunto siitä miten vähän olen antanut puolisolleni aikaa viime aikoina. Hellyydenosoituksia. Hän onneksi ymmärtää. Hän onneksi ottaa myös kopin ja vetovastuun arjestamme silloin, kun minä en jaksa. Tänään aamulla paniikki jysähti jäseniini lamaannuttavana laavana, kun ajattelin, että kaupassa on pakko käydä tänään. Ei ole mitään ruokaa tehtynä. Menin ja pyysin näitä asioita mieheltä. Nyt meillä on kaapissa margariinia ja maitoa, leipää, ja huomisen päivällinen valmiina. Valmisruokaa, mutta ne onkin meillä jo täysin arkipäivää. Ne ovat keskisormi masennukselle ja vaatimuksille. Siitäpä otat saatana. Minäkin höllään välillä.

- Toivoisin oppivani elämään enemmän hetkessä. Arvostamaan tätä elämää, mikä minulla on tässä ja nyt. Minulla on hyvä elämä, todella on. Työ, sen vaativuus ja jopa armottomuus saavat minut välillä sokaistumaan. Mutta sen sijaan, että minun pitää aina mennä eteenpäin neliveto päällä täysillä, voi kun jotenkin keksisin miten voisin himmailla.

Voisiko ratkaisu ihan yksinkertaisuudessaan olla, että kysyisin jolta kulta pystyykö tekemään jonkun tehtäväni?