Valo tekee tuloaan

Mun sisällä jäät paukkuu irti rannikoista. Ne sulaa, aallot alkaa elää hiljakseen. Painava jäinen valkeus ja elämättömyys sulaa pois kaiken alla. Kaiken sen kuoleman alla on jossain vesi, joka odottaa kesän tuulta vierittämään aaltoja kohti ulappaa. Mä haluan paiskautua jo laitureita vasten, mä haluan vaahdota ja hukuttaa. Mä en halua olla enää tämä seisahtanut kylmyys, joka pettää kävelijän alla. Nyt se saa tulla. Vesi saa alkaa taas virrata. Anna tämän tunteen olla totta. Anna tämän olla lopultakin lohtu.

Oikea minäni

Vieroitusoireita

Olen "vapaa" SSRI-mielialalääkityksestä ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Toki toisenlainen masennuslääkitys on aloitettu, sitä olen syönyt nyt kaksi pilleriä. Olen aivan vereslihalla. Aivan rikki revitty ja pää tuuliajolla. Vieroitusoireet lääkkeen vähennyksestä ja nyt lopetuksesta ovat olleet aivan karmaisevat. Tänään en ole uskaltanut kävellä kovin vauhdikkaasti, muuten ihan taatusti kaatuisin tai ainakin törmäisin seinään. Tälle on hieno nimitys; heittohuimaus. Lisäksi ahdistus hyppäsi niskaan niin, että taas kerran se yllätti voimakkuudellaan. Nappasin Opamoxin oikeastaan heti heräämisen jälkeen. Huuto teki tuloaan. En voi olla miettimättä; onko tämä nyt se mitä minä olisin ilman lääkitystä? Olenko joskus ollut näin saatanan tunneherkkä, näin KIPEÄ, vai onko tämä vain vieroitusoireiden ja masennuksen värittämä kopio minusta?

Miten ikinä olen voinut luottaa siihen, että elämä kantaa, ja minä jaksan ottaa vastaan kaiken mitä elämä tuo tullessaan?

Hyväksyminen

Minä olen masentunut. Minulla on masennus. Tämä on masennusta. Koetan saada itseni ymmärtämään ja uskomaan sen. Töihin on helppo upota, ja oikeastaan kaikki keskittyminen onkin mennyt nyt siihen. Hirveä härdelli muuton takia ja töitä on kasaantunut pitkät pinot.

Tämä tuntuu siltä, kuin joku läheinen olisi kuollut ja kaikki hänestä muistuttava aiheuttaisi suuria tunnereaktioita. Tänään aamulla heräsin ajattelemaan sitä, miten siskoni kerran lähti vartavasten käyttämään minua autolla hakemassa pitsaa. Se itketti minua. 

Kaikista eniten sattuu puolison puolesta. Olen aina, aina päättänyt sen, ettei minusta tule kuten äitiä. Mutta minä teen hänelle nyt ihan samaa, kuin äiti teki isälle. Ei tämä ole elämää. Ei tämä ole sitä, mitä hänelle lupasin, kun hän kosi minua. Tämä on parisuhteen yhteinen sairaus ja epäreilua häntä kohtaan. Olen niin hirvittävän pahoillani. Anna anteeksi, jos minä en jaksa.

Lapsi sisälläni

Itkuni on muuttunut erilaiseksi kuin ennen. Nykyään se alkaa saman tien huudolla, pitkällä ulvonnalla. Kuin hädässä oleva lapsi. Ja siltä minusta tuntuukin; minulla on hirvittävä ikävä syliin. Minulla on ikävä isää. Minulla on aivan hirveä ikävä jotakin, mutta en tiedä mitä. Kuin kaikki olisi jo ohi ja olisi myöhäistä tehdä mitään. Mille? Pelkään, että kaikki läheiseni ehtivät kuolla, ja sitten huomaan, että minä en ole tehnyt muuta kuin sinnitellyt päivän töissä ja maannut illan sohvalla. Tätäkö elämäni on?

Tiedän, että asiat ovat hirveän huonosti juuri nyt. Ajatukseni ovat karmaisevia. Tästä puhuimmekin psykologin kanssa; toisella olkapäällä istuu enkeli ja toisella piru. Olenkin sanonut miehelleni, että on kuin sisälläni asuisi joku demoni, joka puhuisi minulle asioita. Sillä joskus joku ajatus on niin vahva, niin todellinen, että se on melkein kuin puhetta. Se heittää minulle mielikuvia siitä, että vedän naamaan kaikki pillerit mitä tästä talosta löytyy. 

En halua kuolla. Ei vain haittaisi, vaikka en olisi juuri nyt elossa.

Mikään ei ole sen surullisempaa. 

Itsetuho

En ole viiltänyt. Enkä viillä. Olen harkinnut sitä tänään vakavasti. Minulla on sellainen tunne, kuin olisin mätäpaise, joka pitäisi puhkaista. En ole viiltänyt, joten tulehdus ei pääse ulos. Se kaikki on minussa sisällä, enkä osaa saada sitä pois. Yksi ainoa viilto ja se kaikki olisi tiessään. Niin se saa minut uskomaan ja ajattelemaan. Miten sairas ihminen voikaan olla. Tämä sairaus on niin hirvittävän raskasta, etten aina jaksaisi kantaa tätä. En sitten millään. Mutta ei tästä voi päästä pois, tässä tämä on ja tulee olemaan.

;

 

Jätin taakseni kaupungin valot, ja voittamisen

Ennen kuin masennus tai aallonpohja pääsee iskemään kyntensä minuun niin, että en voi enää ajatella muuta kuin sen läsnäoloa, huomaan tutut ajatukset. Joka ikinen kerta alan haaveilla yksinäisyydestä. Mielikuvissani minun "happy place" on mökki järven rannalla metsän keskellä, jossa olisin yksin. Olisi kesä. Kalastaisin, yöt olisivat valoisia. Saunoisin. Yksin. Ei olisi kelloja, ei olisi ääniä. Aamulla nukkuisin pitkään ja heräisin kärpäsen pörinään ikkunalaudalla.

En ole koskaan ollut kenenkään kanssa yhtä onnellinen kuin mieheni. Huonoihin hetkiin kuuluu toisinaan myös hirvittävä pelko hänen menetyksestään. On ollut myös muistia hetkiä, joina olen melkein läheisriippuvaisesti takertunut häneen, sillä toisinaan hänen sylinsä saa karkotettua pahan pois ainakin hetkeksi. Sitten on hetkiä, kun hänenkin läsnäolonsa ahdistaa minua. Se vaatii minulta liikaa vaatimatta oikeasti yhtään mitään. Sitä ei ole ollut ennen kuin lääkitystä alettiin vähentää.

Lääketieteellinen koe

Lääkeannosta vähennettiin viisi päivää sitten ja olen jo aivan tuuliajolla. Mitään muuta en kaipaa niin kipeästi kuin haaveideni mökkiä ja kesää. Pakkasta on melkein -30 astetta ja minä olen turta. Toinen masennuskauteni laukesi juuri tällä tavalla; kuntoni kohoni nopeasti ja masennuslääkitystä lähdettiin ajamaan alas. Kunto romahtikin sitten yhtä nopeasti kuin kohosikin, ja syöksyin rotkoon, joka oli ensimmäistä rotkoa huomattavasti syvempi ja hankalakulkuisempi.

Tämä jakso on kuitenkin paljastanut aivan uusia puolia itsestään. Se ei ole polttavana ahdistuksena läsnä jatkuvasti, vaan minusta tuntuu, että se pinttyy hitaasti ja varmasti sisäelimiini ja sieluuni piirtäen kaiken mustaksi niin etten enää osaa koskaan nähdä muita värejä. Se ei polta ihoa tuhkaksi, se kytee minussa hiljaa, tukahduttaen savullaan kaiken huomaamatta. Pelkään sen jäävän minuun asumaan, koska en löydä sitä. En löydä missä sen koti on. Missä sen synty ja voima on.

Kiltteydestä kipeä

Olen saanut tähän viimein varmuuden. Tämä on jo iso M. Tämä ei ole enää uupumusta. Toki reunan yli minut tuntuu koko ajan keikuttavan myös työ, joten burn outiksi kai tämän osittain voisi laskea, jossa kaikki vittumaisimmat asiat sattuvat juuri viikolle, jolloin olen henkisesti muutenkin aivan palasina tämän saatanan lääkekikkailun vuoksi. Taas kerran olen tilanteessa, jossa joko heitän susille itseni tai työkaverini jälkimmäisen tekemän virheen vuoksi. Mutta olen äärimmäisen huono sysäämään syyn toisen niskoille vaikka syy ei olisikaan minun. Tämä aiheuttaa minulle aivan äärimmäistä ahdistusta, ja nyt tuntuu inhottavalta lähteä huomenna töihin. On hankalaa tehdä työtä, josta ylin esimieskin on sanonut, että sen tulisi olla virheetöntä ilman perehdytystä. Sitten pahoitellaan sitä, että anteeksi ettei minulle ole tätä asiaa opetettu. Pitäisi rohkeasti osata sanoa, että anteeksi, tämä ei ole selittelyä tai puolustelua, mutta asia oli näin. 

Aallonpohjiini liittyy aina se, että muutun aivan helvetillisen epävarmaksi itsestäni. Olenkin siis jo aivan varma siitä, että minua inhotaan töissä. Myös työkaverini ovat alkaneet ärsyttää minua tällä viikolla, vaikka juuri he ovat olleet tähän saakka se kantava voima. 

Julkaisematon luonnos, 25.4.2017, jo silloin nämä samat ajatukset

Joskus on vaikeaa päästää irti tästä tuskasta,

vaikka tahtoisinkin

en tiedä kumpi pitää kiinni kummasta

se minusta vai minä siitä?

Tuntuu epäreilulta taistella tätä vastaan, 

kun kaikki muut ympärillä elävät

ottavat irti kaiken

ja minä kädet haavoilla kerään sen mitä jää yli

Hiljaa paikallaan,

antaen kaiken mennä omalla painollaan

eikä uskalla ottaa henkäystäkään,

ettei hauras tasapaino kävisi keulimaan