Nainen vailla tulevaisuutta

Eräänä tiistaipäivänä nainen heräsi aamulla aikaisin. Unta olisi vielä riittänyt mutta kissa oli päättänyt ettei nukuttaisi enää. Kylmät jalat vastaanottivat kylmän lattian. Ehkä reippaammin kuin edellisenä päivänä. Nainen kaatoi kupillisen kahvia vaaleanpunaiseen muumimukiinsa, sekoitti sekaan tilkan maitoa. "Hyvää huomenta," televisiosta ihmiset toivottivat  ja varoittivat huonosta ajokelistä. Uutiset, sää. Minnesota oli voittanut Los Angelesin viime yönä Mikael Granlundin jatkoaika maalilla 5-4. Keli saattoi olla huono autoilijoiden lisäksi myös jalankulkijoille. Nainen joi kahvinsa, tuijotti kattoa. Kului viisitoista minuuttia ja samat uutiset tulivat uudelleen. Sama sää. Hyvää huomenta. 

Nainen sai nukuttua aamun yli aamupäivään. Heräili juomaan kahvia uudelleen. Istahti kosketinsoittimensa ääreen, tunnusteli miltä koskettimet tuntuivat sormien alla tänä aamuna. Keskittyminen oli hankalaa, päätti odottaa vielä. Joi kahvinsa, poltti aamun ensimmäisen tupakan. Makoili, nousi, makoili ja nousi taas. Ei tänään, masennus. Ei tänään. Kirjoitti päättäväisesti sointukierron valkealle paperille, istahti uudelleen kosketinsoitintensa ääreen. Soitto alkoi soljua, uusi oppi tarttui sormiin hiljakseen. Kuulosti välillä jo hyvältäkin muttei kuitenkaan samalta kuin opetusvideon miehen soittamana. 

Nainen tunsi rinnassa vanhan tutun tunteen. Ei siellä ollut lohtua mutta siellä oli voimaa. Tarmoa koettaa roikkua tässä päivässä. Hän seurasi kellon kulkua, koetti nukkua vielä iltapäivälläkin mutta ajatukset valvottivat. Nousi mukisematta, puki päälleen ja lähti. Sulki oven perässään, asteli korttelin päähän naapuriin. Ystävän kasvot iloisena vastassa. Nainen ei saanut edes riisuttua takkiaan, kun ystävä pyysi ruokkimaan kissansa viikonloppuna. Nainen lupasi, ystävä kiitti vuolaana, ilahtui. Sanoi tienneensä, että kyllä häneltä voisi pyytää.

Kahvihetki, kuin kenellä tahansa muulla. Ystävä, tämän kihlattu ja nainen. Pannukakkuja, kermavaahtoa ja hilloa. Kahvia, kissa, kuulumisia. Tavallisen arkinen hetki täysin tavallisena päivänä muttei silti kuitenkaan. Kuin ulkomaanmatka, yhtä harvinainen aktiviteetti nykyään. Kauan suunniteltu, voimia vaativa mutta puhdistava. Silti rinnassa tuntui koko ajan jotain. Ja nainen koetti huijata itsensä uskomaan, että arki pyöri taas, että tämä tekisi hänelle hyvää. Ja tekihän se. Pannukakku oli hyvää.

Hyvää teki elokuvailtakin, pimeässä salissa olla kuin kuka tahansa muu. Hukkua elokuvan pauhuun ja sen valoihin, antaa elokuvan kuljettaa ajatuksia, ettei itse tarvinnut. Ei ollut tilaa muille ajatuksille, niin voimakkaasti elokuvasali onnistui vangitsemaan hetken. Oli kuin olisi saanut nukahtaa hetkeksi. Levähtää rannalla aaltojen yltäessä nuolemaan vain nilkkoja. Teatterin ulkopuolella maailma oli pyörinyt vielä silläkin aikaa vaikka hän oli hetkeksi jättänyt sen muiden vastuulle.

Ja koti. Oma pieni koti. Omat tavarat, oma tuoksu. Kaikki niin tuttua ja silti; silti jotenkin niin kaukana käsien ulottuvista. Kyllästynyt siihen kuinka kaikki oli liian tuttua mutta silti mikään ei tuntunut omalta. Eikä hän oikein osannut enää rauhoittaa itseään tuollaisen päivän jälkeen, ei enää kun päivä oli kääntynyt pimeydeksi ja mieli muisti, että tämä oli aika jolloin hän yleensä oli aktiivisimmillaan. Mutta nyt päivän rasitukset tuntuivat kehossa ja mielessä mutta silti ei osannut pysähtyä. Odotti, jos olisi syttynyt jotain sisälle. Nautinto reippaasta päivästä. Olipas se hyvä päivä. Mutta ei sitä tullut. Ei vaikka hän koetti sanoa sen ääneenkin. Olihan hän ylpeä - ainakin tahtoi olla. Ei näitä päiviä ollut enää usein. Tämä oli palkintopäivä eilisestä työpäivästä mutta silti se tuntui suoritukselta. Jaksoin elää.

Nainen tiesi kuitenkin, että voidakseen jälleen elää piti hänen - no, elää. Niin raskaalta kuin se matka aluksi tuntuisikin. Vaikka hän oli kadonnut kaiken ajantajunsa, otteensa tulevaisuuteen ja menneisyyteen. Menneet viikot olivat musta aukko hänen päässään, menneet tunteet kaikki raskaana hänessä. Mutta hän hoki itselleen, että oli tarpeeksi vahva. Se oli ajatus, joka sai hänet ylpeäksi, joka sai hänet yrittämään vielä. Hän näyttäisi niille kaikille kuinka vahva hän tarvittaessa osasikaan olla. 

Pieni ja hento ote

Minä otin liikaa Opamoxeja. Herra X piilotti purkin minulta ja antaa niitä vain tarvittaessa. Tänä aamupäivänä tarvin. Sain sanottua, että tulee kohtaus. Ei ehtinyt tulla, kun rauhoiteltiin jo alkumetreillä. Huohotutti vain. Oli onneksi aika työpsykologille. Itkin koko käynnin, en uskaltanut katsoa silmiin. Kuin sitten vasta lopussa. Hän on pätevä. Sai minut rauhoittumaan ja saa minut vakuuttumaan siitä, etten ole yksin. Sanoi, ettei anna minun pudota pois raiteilta kokonaan. Mutta kun jollakin sairaalla tavalla tahtoisin, sanoin. Ja hän siihen, että se on se toinen voima, joka sisällä velloo. Toinen on lohtu, toivo, usko. Se on niistä se, jota on ruokittava. Ehdotti, että seuraavan viikon tavoite olisi käydä lenkillä. 

Käynnin jälkeen oli haettava omat työavaimet tuuraajalta. Ensimmäisenä hän kysyi, olenko minä raskaana. Häkellyin. En. Tiedän lihoneeni, juuri se on ollut yksi suurimmista ahdistuksen aiheuttajista. Välttelen peilejä, koetan olla huomioimatta tunnetta siitä, että tursuan. Joka vaatekappaleesta ja joka mutkasta jota kehossani on. Isku palleaan, vyön alle ja oikealle poskelle. Hän koetti korjailla tilannetta, että ajatteli minulla olevan jotain raskauspahoinvointia tai muuta kun useamman viikon olen ollut lomalla. Selvästi häpesi itsekin kysymystään, koetti vaihtaa nopeasti puheenaihetta. Tilanteen jälkeen sain purettua sen melko nopeasti Herra X:lle. Selitin selkeillä lauseilla hänelle miten suuri asia minulle paino ja ulkonäkö on, perheestäni tulee hirvittävät paineet asian tiimoilta. Asiaa ei helpota pätkääkään se, että sairaalloisen ylipainoinen pikkusiskoni sai laihdutettua itsensä pienemmäksi kuin minä olen. Haaveilen jatkuvasti, että hän repsahtaisi syömään ja lihoisi minua lihavammaksi. Karuja faktoja. 

Mutta en voita asiaa murehtimalla mitään. Asiaa miettimällä kilot eivät putoa. Koetan ajatella myös, että onko väliä kiloilla jos vain saisin itseni terveeksi. Tällaisessa ansakuopassa en ole aiemmin ollutkaan, joten en osaa sanoa meneekö siihen kuinka kauan. Mutta psykologi vakuutti minut siitä, että kuntoon minut saadaan. Nyt tarvitaan vain kärsivällisyyttä. Olen katsellut vierestä ihmisiä, jotka ovat kamppailleet vuosia masennuksensa kanssa. Pelkään liittyväni heihin. Tulevani zombiksi, joka laahautuu läpi elämänsä. Sitä pelkään eniten. Että ehdin menettää kaiken, löytää uuden pohjan alta aina uuden ennen kuin parannun tai uskallan tappaa itseni. Koska nehän vaihtoehtoni ovat. Välillä iltaisin olen huomannut miettiväni, että on vain ajan kysymys milloin tapan itseni. En oikeastaan halua kuolla mutta olen ymmärtänyt, että näin paha olo voi olla hengenvaarallista. Ja samallahan näin kamala olo on melkein parempaa kuin ei-niin-paha-olo-joka-antaa-itkun-tulla-jatkuvasti. Kun ei oikeastaan jaksa edes miettiä.

Minä olen jaksanut miettiä tänään. Olen jaksanut olla toiveikas. Ensimmäisen kerran. Minulla on ote tästä. Ehkä vain yhden sormen varassa oleva mutta ote. Se lipeää, tiedän sen. Mutta jos sain sen kerran, ehkä vielä toisenkin. Kunnes lopulta pidän kiinni kaiteesta kaksin käsin ja saan kammettua itseni takaisin ylös. Minä jaksoin käydä töissä 1,5 tuntia ja kävellä työmatkat. Nyt olen väsynyt ja tunnen miten itku on herkässä, rinnassa painaa mutta siellä on myös jotain uutta. Se ei ole ottanut vielä omaa muotoaan ja kertonut nimeään mutta jotain hyvää se on. Kuin lohtua. 

Minä selvisin tästä päivästä.

Tehosekoitin

Lyhyesti viime päivien kuulumiset; koko alkuviikko on ollut juoksemista hoitajilla, laboratoriossa ja lääkärissä. Aluksi näytti, että sairaslomani olisi loppunut keskiviikkoon mutta purskahdinkin lääkärin vastaanotolla itkuun sen jälkeen, kun lääkäri oli ehdottanut töihin paluun kokeilemista, ja totesimme, että ehkä jatkamme sittenkin vielä sunnuntaihin. Nyt lauantaina olisi ollut pitkä koulutuspäivä, joka alkoi stressaamaan jo viikkoa aikaisemmin. Kyllähän sen nyt sanomattakin tiesi, ettei mitenkään olisi jaksanut olla pirteä kahdeksaa tuntia ja siihen työmatkat bussilla päälle. Hyvä näin.

Kokonaiskuvan hahmottaminen alkaa olla hankalampaa päivä päivältä. Aluksi tähän osasi jotenkin suhtautua järkevämmin. Nyt ollaan jo niin imussa mukana, ettei tahdo enää erottaa päiviä toisistaan tai unia todellisuudesta. Tuntuu kuin päässä jyrräisi tehosekoitin aivoja muusiksi. Mutta verrattuna pari viikkoa taakse päin olleeseen olotilaan, jolloin oikeasti en tehnyt juuri muuta kuin nukuin, on edistystä jonkun verran tapahtunut. Itku on mahtunut tulemaan taas ulos. Vaikka se tahtookin muuttua huohotukseksi ja huudoksi.

Sain eilen siivottua ihan vähäsen, käytyä kaupassa ja käytyä saunassa. Se on paljon. Nämä aamupäivät tahtovat olla hitaita. Yleensä vitkutan ne iltapäivään, jolloin nukun päiväunet ja sen jälkeen voi olla, että jaksan tehdä jotain järkevää jos päivän lusikkakiintiö niin sallii. Sitten taas ennen nukahtamista meinaa ahdistaa. Onhan tämä oikeastaan melko surullinen noidankehä mutta pakko koettaa jostakin kaivaa jotakin toivekkuutta. Se juuri on erona ehkä viime vuotiseen. Toivekkuutta on äärimmäisen vaikeaa löytää. Mitä tunteita sitten tunnen? En yleensä ehkä mitään. Rinnassa on joko ahdistus, joka saa ehkä vähän säälimään itseään, saa epätoivon nousemaan. Tai sitten tyhjyys, joka pakottaa makaamaan. Alistaa täydellisesti.

Pitäisi antaa itsensä romahtaa sellaisella lohdullisella tavalla. Ei sillä tavalla, että nukkuu ajattelematta mitään, vaan että lepäilee ja ajattelee päässään, että nyt minä parannan itseäni ihan rauhassa ja hitaasti, ei ole kiire mihinkään. Kuunnella musiikkia ja ymmärtää sanat paremmin kuin koskaan ennen. Samalla päässä hakkaa ajatus, että kaikki ehtii mennä ohi. Ehdin lihoa vielä toiset kymmenen kiloa ja kaikki valuu pois.

Kaikki valuu vain pois.

Show must go on

Kävin tänään lääkärissä, yksityisellä työterveydessä. Ääni oli hieman erilainen kellossa kuin viikko sitten akuuttivastaanotolla. Viikko sitten näytti hetken siltä, että joudun lähtemään paikalta tyhjin käsin. Lääkäri hoki sitä kuinka "emme me täällä tämän enempään pysty." Sairaslomaa sain kinuttua purskahtamalla itkuun, että anteeksi nyt vain mutta minä en pärjää enää yksin tämän asian kanssa. Herra X sai kinuttua rauhoittavat Opamoxit pahimpiin ahdistuskohtauksiin.

Toissapäivänä Herra X haki minut luokseen. Matkalla oli tarkoitus pysähtyä sekatavarakaupassa. Hieman ennen parkkipaikkaa aloin itkeä ja täristä. Sain silti mentyä kauppaan. En halunnut jättää menemättä, etten ala pelätä sitä liiaksi. Kerroin siitäkin tänään lääkärissä. Hän oli hirvittävän pätevä. Ihan ensimmäisenä tuumasi, että lähdetään selvittämään asian syy, ja varattiin ensi viikolle aikaa laboratorioon. Sitten tuumasi, että tarvitsen aktiivisempaa keskusteluapua ja sain ajan psykologille maanantaille. Jonka lisäksi käyn hänen itsensä vastaanotolla sitten vielä keskiviikkona jolloin on myös oman hoitajani kanssa keskustelu. Ilmaan heitettiin myös psykiarilla käyntiä mahdollisesti jossakin vaiheessa.

Syömisen suhteen olen aikamoisessa noidankehässä. Herkut tuovat hetkellistä lohtua mutta inhoan omaa ulkonäköäni tällä hetkellä hyvin syvästi ja minusta tuntuu, että lihon naurettavan vähästä. En katso juuri peiliin. Kuljeskelen reikäisissä lenkkareissa. Koska ei vain kiinnosta. Ja jos mietin liiaksi, alkaa ahdistaa. Ja sitten koetan nukkua ettei tarvitsisi ajatella.

Viime keväiset kirjoitukset tuntuvat iskuilta vyön alle. Hoen sitä, miten paranen ihan varmasti. Nyt en osaa sanoa. Mistä lähtisi edes liikkeelle? Epätoivo lyö melko lujaa, mikäli miettii miltä tuntuisi elää tämän kanssa loppuelämänsä.

En haluaisi ymmärtää, miltä äidistä on 17 vuotta tuntunut.

Yksinäinen

Miten puhtaasti ja hiljaa kaikki valuikin jälleen sormieni lomasta? Olisinko voinut hidastaa sitä, olisinko voinut estää? Tällä kertaa minä ymmärsin mutta vain liian myöhään. Minä luulin tuntevani sen syvimmätkin kiemurat, kaikista epäloogisimmat kulkureitit. Ajattelin, että se on puristuksissa nyrkkini sisässä, minä hallitsisin sitä eikä se minua. Olin onnellinen. Vilpittömästi.

En tiedä mistä se alkoi. Tosiaanko siitä, että vähensin lääkitystä? Olin ollut kyllä läpi talven väsynyt. Itkenytkin sen vuoksi. Olisiko pitänyt ymmärtää jo siitä? Joka tapauksessa nyt on liian myöhäistä miettiä. Olen sairaslomalla. Pilleripurkki yöpöydällä; pahimpaan ahdistukseen.

Näiden laineiden sisällä on vaikeaa muistaa hymyillä. Ihan vaikka siksi, ettei kukaan ympärillä olevista huolestuisi liiaksi. Se ei enää edes hymyile. Samalla tahtoisin, ettei tarvitsisi esittää yhtään sen reippaampaa kuin olenkaan mutta se on raskasta sivusta seurattavaa. Sitä kirkkautta en enää silmiini saa, sen olen tajunnut. Alaluomet roikkuvat jotenkin kummallisesti, silmien alla on tumma rengas. Koko ajan. Kaikki ovat aina sanoneet, että minulla on nauravat silmät. Että se loistavat, kun olen onnellinen. Ja sanoin aina, että tunnen sen itsekin.

Tämä on kuin turvallinen, lämmin sänky. Samalla tämä on kiirastuli. Tämä on kupla, jossa nukun 12-15 tuntia vuorokaudesta. Päivästä riippuen 0-2 Opamoxia. Kaupassa käyntiä kello 21.30. Askel kerrallaan. Kaikki on niin hidasta ja epämääräistä. Tunteettomuutta ja kaikkia tunteita yhtä aikaa. Ei tämä ollut vuosi sitten tällaista. Nyt en tahdo saada itseäni edes yrittämään. Koetan pitää kiinni pienistä askareista, kuten kahvin keitosta. Onneksi on nuo kissat, joiden takia on jaksettava edes hieman siivota ja käydä ostamassa heille ruokaa. Ja on se lämmin turkki, johon painaa kyyneleiden kostuttaman posken. Mutta jo melkein viikon ajan en ole tehnyt juuri muuta kuin nukkunut. Pahinta on iltaisin mikäli päivällä on nukkunut pitkät päiväunet. Tahtoisi nukahtaa mutta uni ei meinaa tulla. Pää pyörittää ajatuksia, rinnassa hakkaa vasara. Eikä uni tule, ja sitä on varma, että ehtii saada viisi paniikkikohtausta ennen kuin nukahtaa.

Tänään kuitenkin pienen pieni ero muihin päiviin. Kaunis ilma, ja minä huomaan sen. Hauskaa, miten maailman näkeekin ihan fyysisesti eri tavalla. Aivan kuin näkökentän reunat olisi blurrattu ja näkisi paljon pienemmän osan maailmasta kerrallaan kuin aikaisemmin. Nyt minä en makaa, minä istun. Ja minä tahtoisin lähteä Herra X:n luo.

Viimeisetkin arvokkuuden rippeet

Miksihän tästä haluaisi aina puhua niin dramaattisin sanakäänteinen. Olla niin boheemi ja salaperäinen. Melkein jo aloitin tämän postauksen lauseella "vielä hetki sitten kiersin pientä yksiötäni ulvoen kuin häkkiin teljetty kettu etsien pakotietä." Onneksi en aloittanut. Voi leikkiä vielä hetken, että olisi jotakin arvokkuuden tapaista jäljellä.

Mutta raaka faktahan on se, että kaikki seksikkyyden, naisellisuuden, fiksuuden ja myös sen arvokkuuden rippeethän tämä riistää. Ei kukaan tahdo naista, joka ei ole käynyt neljään päivään pesulla, joka on syönyt kaksi päivää herkkuja niin, että pehmeys tursuaa jo leuan alta. Joka menee töihin neulepaita väärin päin ja joka niistää päiväpeittoon. Ei sillä, että jaksaisin kai hirveästi välittää.

Kunpa ei tarvitsisi vain olla yksin. Kun ei vain tulisi noita kohtauksia. Sietämättömiä olotiloja. Tietävätköhän ne ihmiset, jotka ovat onnellisia, miltä tuntuu kun ei pysty olemaan itsessään? Ei vain pysty. Mutta pakko on. Yritin vihjata herra X:lle, että on huono olo mutta niin taitaa olla hänellä itselläänkin. Kauhea tunne, kun ensimmäistä kertaa ei uskaltanut soittaa hänelle, että auta. Olen niin yksin. Mutta kohtaus meni ohi. Nyt on vain jäytävä tyhjyys, turtuus.

Lääkäri ei vastaa. Jospa huomenna. Eihän ne viikonloppuna töissä ole. Pitää varmaan painottaa, että nyt ei riitä enää pää siihen, että jos kokeillaan vielä viikko-pari josko olotila helpottuisi. Ei tämä taida enää vieroitusoiretta olla. Ei kai ne kuukautta voi kestää? Nostin lääkkeen takaisin 20 milliin, 10 millin kanssa alettiin kiikkua jo niin vaarallisilla vesillä. Pääsi se pirulainen silti tänään läpi. Mikäli tekoväline olisi ollut valmiina odottamassa, olisi reidet varmaan lahjakkaasti verillä juuri nyt. Mutta olin liian itkuinen ja sekainen, että olisin jaksanut keskittyä joko repimään höylää palasiksi tai tiskaamaan leipäveitseä. Hah. Jotakin hyötyä siitä, ettei vain jaksa. Jaksoin kuitenkin käydä töissä. Nyt on alkanut vaikuttamaan jo siihenkin. Mietin tänään hakisiko saikkua. Ihan huvikseen. Tiedän kyllä henkilöitä, jotka on hakeneet vähemmästäkin. Mutta olihan kyllä perjantai ja lauantai sinällään siedettäviä päiviä, että ei tässä nyt aivan ryömimällä mennä vielä. Kai. Vaikka on selkeä vertailukohde siihen mitä elämä voi olla, silti oman tilanteen hahmottaminen on hankalaa.

Alan olla pelkkä varjo siitä mikä olin vielä kaksi kuukautta sitten. Lääketieteellinen koe. Vau, noinko voimakkaasti lääkityksen purkaminen voi vaikuttaa. Näin voimakkaasti, kyllä. Kaipaan viiltämistä. Tulihan sekin sieltä lopulta.

Tahtoisin vain tarttua jotakuta, ketä tahansa, kädestä ja sanoa "apua". Etten minä ole vielä niin reipas aikuinen, että osaisin tämän yksin hoitaa. En halua hoitaa. Haluan vain lämpimän sylin, ja sen, joka pitää huolta.

Apua.