Paluu teinivuosiin

Laulun sanat "elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa" pitänee paikkaansa. Tai en minä tiedä olenko vielä täysin oivaltanut mutta paljon helpottavia ajatuskulkuja olen löytänyt. Ehkä tärkeimpänä niistä tuo hokemani "mitä minulla on menetettävää" mutta mukaan on astunut lähipäivinä myös "kadun jos en yritä, tärkeintä on olla oma itsensä." Paljon lauluja kirjoitetaan myös siitä miten etsimällä et voi löytää mutta elämällä elämääsi elämä kyllä etsii uusia polkuja puolestasi.

En olisi ikinä voinut uskoa vielä puoli vuotta sitten sanovani tätä mutta olen onnellinen, etten ole kuollut. Tämä kaikki on ihan liian jännittävää, että malttaisin vielä luopua tästä. Olin viikonloppuna jälleen juhlimassa, ja koko viikonlopulle töitä oli varattuna yhteensä noin 11,5 tuntia, ja eilen illalla hetkeksi sain seurakseni tutun levottoman ahdistuksen kaikkine "haluan vetää koko lääkekaapin kerralla naamaan" -ajatuksineen mutta sain onneksi nukahdettua ja päivä valkeni paljon kauniimpana ja helpompana kuin eilinen. Olen jatkuvasti jonkinlaisessa levottomassa, katkeransuloisessa stressitilassa, sillä kohtasin viikonloppuna Miehen. En ole ikinä hymyillyt ventovieraalle, jonka huomasin tuijottelevan baaritiskin vastakkaiselta puolelta saati antanut kenellekään huulipunalla kuitin taakse kirjoitettua puhelinnumeroani. Nyt alkaa viimeistään olla tilanne, kun herra X:n kanssa pelissä alkaa olla time outin paikka. Olen samaan aikaan tästä ihan helvetin surullinen mutta myös helpottunut, että ainakin kovasti näyttää siltä, että osaamme hoitaa tämän tilanteen ihan niin fiksusti kuin toivoimmekin. En tiedä tuleeko hommasta tämän Miehen kanssa mitään muuta kuin satunnaista hauskanpitoa jos sitäkään mutta jonkunlainen väliintulo ja elämän ohjaama polku tämä selvästi oli. Olen ihan helvetin hämmentynyt ja eilen jo hetken verran varma, ettei Mies ollutkaan kiinnostunut. Tänään kuitenkin sovittiin alustavasti kahvittelua keskiviikolle.

Nyt on hyvä hetki harjoitella jalkojen maassa pitämistä ja omana itsenään olemista. Mikäli ei iske, niin ei iske. Mutta minä olen tällainen ja siinä se. Elämä ei yhteen Mieheen kaadu jos niikseen on mutta voi luoja, että paljon vaihtaisin siitä hyvästä, että hän myöntäisi selkeästi olevansa kiinnostunut...

Ajatella; minä melkein luovutin

Olen juuri tulossa hoitajani luota. Emme varanneet uutta aikaa. Olen edistynyt kuulemma todella paljon, vaikutan hyvin ymmärtäväiseltä sisäistämään elämässäni tapahtuvat asiat ja olen saanut paljon uutta voimaa. Hoitajani toivotti minulle hyvää kesää, minä kiitin kaikesta. Hetkiä jolloin tekisi mieli kysyä loppujen lopuksi vieraalta ihmiseltä: "Saako sua halata?" Suljin oven takanani ja ajattelin, että olenko nyt virallisesti MELKEIN terve.

Kyllä minä taidan olla. Minä olen äärimmäisen motivoitunut koskettimien soitosta, hiusvärini muutos -projektista ja tulevaisuuden suunnitelmista Tampereella tai sitten täällä pohjoisessa lähihoitajaopiskelujen parissa. Vaikka tietysti nuo asiat pelottavatkin ja pelkään jos ne eivät olekaan sitä mitkä tekevät minut onnelliseksi. Mutta voi kuinka hirvittävän paljon tahdon uskaltaa edes kokeilla! Ehkä ensi keväänä olen jo TÄYSIN terve.

Miltä tämä sitten tuntuu? Tämä tuntuu siltä, että mikäli ei olisi väsyttänyt niin paljon huonojen yöunien takia, olisin pysähtynyt kahvilaan yksikseni hoitajalta tullessani. Mietin sitä kyllä. Tämä tuntuu siltä, että aurinkolasieni takana silmissäni oli kyyneleitä. Seisoin bussipysäkillä ja katselin ympärilläni pyörivää elämää. Minä olen osa tätä. Vaikka autojen hurina ja kiihdytykset saavat mielen helposti levottomaksi, pysähdyin tuijottelemaan koivun oksia ja niiden hiljaista huojuntaa. Olla vain ja nauttia lämpimästä tuulesta. Tämä tuntuu siltä, että ei nyt voi olla vain kotona yksinään ja kirjoittaa blogiin. Tämä on minun maailmanmestaruuteni, minun selviytymistarinani, minun uudelleensyntymäni, minun koko elämäni. Helpotus virtaa lävitseni uusina ja uusina aaltoina, ja haluaisin jakaa rauhallista mieltäni kaikille muillekin. Odotushuoneessa tuntui mukavalta rupatella laitapuolen kulkijan näköisen miehen kanssa, joka loppujen lopuksi paljastui oikein mukavaksi. Alkoi puhella musiikista ja mitä soittimia osaa soittaa. Kerroin olevani itsekin kosketinsoittaja ja hänen ilmeensä kirkastui. Pieniä kohtaamisia. Ihmisiä ihmisille.

Minä toivon, että minun sairauteni pahin terä on nyt leikattu pois. Miten mikään mikä on helposti pahinta mitä minulle on tapahtunut, voi olla samalla parasta? Olen oppinut tämän sairauden kautta niin äärettömän paljon itsestäni. Minä uskon, että masennus koettaa kertoa jokaiselle jotakin. Jokin omassa toiminta- tai ajatustavassa sotii itseä vastaan. Jokin asia odottaa purkamistaan. Mutta tästä aiheesta voisin kirjoitella jonain toisena päivänä uuden postauksen. Kertoa lyhykäisyydessään omia oivalluksiani siitä miten lähteä työstämään masennusta. Ehkä huomenna. Tai ensi viikolla. Tai vuoden päästä. Nyt haluan lähteä juomaan kahvia parvekkeelle ja ehkä hieman polttamaan tupakkaa.

Minä kelpaan näin. Minä olen hyvä näin.  Onnen kyyneleitä.

Hengissä

Viimeiset kaksi viikkoa ovat menneet aika lahjakkaasti lähinnä koskettimia soitellen. Herra X sai minut houkuteltua jäseneksi bändiinsä, johon ovat kaivanneet jo hyvän tovin kosketinsoittajaa. Olen aina puolustautunut lauseilla "en osaa" tai "rytmitajuani pitäisi kehittää." Jotenkin hän kuitenkin onnistui aina kumoamaan lauseeni toteamalla, ettei minun tarvitsisi kuin soitella taustaääniä kitaran säestäessä. Niin vain kuitenkin olen löytänyt itseni vetämästä kuitenkin myös pianosooloja. Minkäänlaisia kursseja tai koulujahan en ole soittamiseen ikinä käynyt vaan sinnikkäällä harjoittelulla opettelin ensin ala-asteikäisenä soittamaan kappaleita kuulon avulla ja pikkuhiljaa lukemaan nuotteja. Alennuksista tai ylennyksistä ei ollut aluksi hajuakaan mutta niin vain vuosien saatossa opin ymmärtämään mitä tarkoittaa jos nuottirivistön alkupäässä on yksi risuaita tai mitä jos niitä on neljä. Tai jos risuaidan sijasta siellä onkin b-kirjaimia. Tulikaste olisi juhannuksena, jolloin pääsen ensimmäistä kertaa lauteille. Nyt jo meinaa jännittää.

Henkisesti on mennyt paremmin, tosin eilen alkanut hormoonimyrsky meinaa heitellä mielialoja järkyttävästä itkuisuudesta kaihoisaan herkkyyteen ja siitä suunnattomaan ärsytykseen. Samoin terveellisesti syöminen, liikkuminen ja tupakointi ovat olleet viime aikoina melkoisen retuperällä. Tuntuu siltä kuin en ikinä elämässäni voisi keskittyä samaan aikaan kuin vain yhteen asiaan kerrallaan. Nyt aikaa vie bänditreenit. Toisaalta olen oppinut sen, että hallinnan tarve elämässä kasvaa kun epävarmuus lisääntyy. Tuon takia olinkin varmaan niin stressaantunut esimerkiksi kotini siisteydestä alkutalvella... Nyt hieman huolettaa, että tänään ja eilen taas on jotenkin ollut kova tarve saada asioita hallintaan. Enkä tiedä onko se hyvä vai huono asia. Toisaalta tämä tällainen noutoruokameininki ja melkein askillinen tupakkaa päivässä ei ole lainkaan sitä elämää johon pyrin. Tämä on taas hieman rappioelämää. Mutta koetan jaksaa ymmärtää itseäni. Kun alkoi mennäkin yhtäkkiä paremmin ja elämä tuntua hyvin mielekkäältä (en ole laskenut tekemisteni määrää enää kahteen viikkoon) vanhat tavat palasivat. Niin no, kun ahdistus näytti pysyvän kurissa ilman lenkkeilyäkin, ehkä alitajuntani vain tuumasi minulle, että miksipä siis lenkkeillä? Vielä kuukausi sitten elin lenkeistä jotta pää pysyisi kasassa. Toisaalta tällainen vajaan kuukauden repsahdus ei nyt ole vielä pahakaan juttu. Voin pistää nuo asiat kuntoon jälleen milloin tahansa. Jos koettaisi vaikka taas tämän askin jälkeen vähän parantaa tapojaan. Olen kyllä ihan iloinen siitä, että minulla kiinnostaa pitää itsestäni huolta.

Äh, inhottava paineen tunne taas rinnassa. Ei ole tullut viime aikoina kyllä kauheasti oltua yksin tai meditoituakaan. Pitäisi muistaa rauhoittua. Turhaudun taas siitä, että tämä on nyt ilmeisesti se osa johon minun tulee tyytyä. En voi elää niin lujaa kuin esimerkiksi Herra X tai väsähdän. Mutta positiivista kai se, että huomaan sen? En silti oikein tiedä mitä tälle pitäisi tehdä. Tai tiedän: tunteen pitäisi antaa vain tulla ja hyväksyä se. Mutta sietokykyni tämän painon tunteen suhteen on olemattoman pieni. Inhoan tätä epämääräistä levottomuustunnetta, johtui se sitten hormooneista tai masennuksesta. Eilen itkin pitkästä aikaa. Kiertely kaupoissa aiheutti hirvittävän levottomuuden tunteen ja autossa sain sanottua Herra X:lle, että on hieman huono päivä. Sitten taas mentiin. Ei tämä vielä ohi ole. Mutta jossakin tuolla pilvien takana aurinko pilkottaa jo vähän. Elämässäni on taas merkityksellisiä asioita. Minulla on vahva tunne, että tämä on jonkun uuden alku.

Kun ei ole mitään menetettävää

Pikkuhiljaa olen taas päässyt kipuamaan ylös pahimmasta sudenkuopasta vaikka päivät menevätkin vielä kotona neljän seinän sisällä keskiviikkona iskeneen kuumeen takia. Toisaalta kotona oleminen antaa paljon aikaa mietiskellä asioita. Välillä jatkuva asioiden päässä pyörittely alkaa tuntua kuormittavalta mutta toisinaan taas huomaan päähän putkahtavan tärkeitä oivalluksia.

Yksi näistä oivalluksista oli eilen se, että jollakin tavalla olen varmaan olettanut, että parantumisen jälkeen huonoinakin päivinä kokisin silti riemua elämisestä ja jatkuvaa ylpeyttä omasta elämästäni. Että joka päivä jaksaisin tehdä kamalasti asioita. Jo hyvin alkumetreillä paranemisprosessissa ymmärsin tuon ajatuksen vääräksi; ei elämä ole suorittamista. Mutta tässä huomaa masennuksen vittumaisuuden: ymmärrät jonkun ajatuksen "vääräksi"/kuormittavaksi/masennusta aiheuttavaksi mutta salakavalasti ajatus pyrkii aina takaisin alitajuntaan jos jonain päivänä et jaksakaan tietoisesti opetella pois tuosta ajatuksesta.

Mitä hyvä elämä sitten olisi? Miten voisin peitota oman masennukseni? Olen googlettanut kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja hakusanoilla "kuinka voittaa masennus", "ajatuksia masennuksen voittamiseen" ja niin edelleen. Yksi tekijä nousee aina ylitse muiden: tekeminen. Ja kyllähän huomasin sen itsekin ennen viime viikonloppuista rysähdystä. Viikko-pari ennen sitä jaksoin liikkua melkein joka päivä. Juoksin, asetin itselleni tavoitteita sen saralla. Oli jo pari päivää, kun illalla huomasin, etten ollutkaan jatkuvasti miettinyt kaikkea tekemistäni masennuksen kautta. En, että jes, nyt kun jaksan tiskata, olen vähemmän masentunut. Tein asioita koska tahdoin tehdä asioita. Muutamia tuntia siellä täällä, jotka olivat melkein terveen ihmisen tunteja. Miksi hyvistä päivistä on sitten niin vaikea kirjoittaa? Miksi hyvät tunteet eivät tunnu niin voimakkaasti kuin huonot? Miksi rauhallinen, tasapainoinen elämä ei tunnu niin... elämältä? Onko se sitä, että olen aina tottunut elämään draaman keskellä? En osaakaan elää ilman draamaa?

Kääntöpuolena itselläni tekemiskeskeisessä elämässä on se, että mopo lähtee keulimaan hirvittävän helposti. Etenkin tavoitteellinen liikunta on sellainen asia. Olen niitä, jotka voisivat jumpata koko vuoden varaston täyteen viikossa jos se olisi mahdollista. Pitkäjänteisyys ja jatkuvuus ahdistavat. Käytän tätä juoksemista nyt esimerkkinä. Olen lukenut paljon artikkeleita, joissa entiset sohvaperunat, jotka nyt juoksevat maratoneja, kertovat siitä kuinka aina ennen tuomitsivat itsensä luovuttamaan jo ennen aloitusta. Aivan kuin pää syöttäisi koko ajan ajatuksiin viestiä: "Et sinä kuitenkaan pysty tähän." En huomaa itse ajattelevani näin mutta toisaalta en luota kyllä vahvasti siihenkään, että jaksan pitää liikuntamotivaatiota yllä niin kauan, että jaksaisin kehittää kuntoani puolimaratoniin saakka. Toisaalta: miksi minun on asetettava itselleni tavoitteita sen saralla? Eikö riitä, että nautin siitä mitä teen? Mutta. Nautinko oikeasti juoksemista vai teenkö sitä sen vuoksi, että voisin todistella jotenkin itselleni pystyväni edes johonkin? Pari vuotta sitten aloitin juoksemisen tyhjästä. Yhden lyhtypylvään välin juokseminen nosti sykkeen yli "sallittujen rajojen". Harjoittelin juoksemista kuukausia pystyäkseni juoksemaan vakiolenkkini, jonka pituus oli 5,5 kilometriä. Kun lopulta loppusyksyllä sen juoksin kertaakaan pysähtymättä, olin onnellinen noin minuutin ajan. Tämän jälkeen juoksu loppui kuin seinään. Ja sen sijaan, että olisin jaksanut lopettamisen jälkeen iloita siitä, että pystyin siihen mitä koko kesän tavoittelin, olin vain pettynyt itseeni, kun en saanutkaan pidettyä kuntoani yllä.

Ajatukseni lähtevät taas rönsyilemään. Tekisi mieli sanoa, että joskus hyvinäkin päivinä vain mietin onko tämä elämä sittenkään minua varten. Että osaankohan minä tätä sittenkään. Ja sitten taas hetkittäin oivallan sen mitä parantuakseen täytyy varmaan kunnolla sisäistää: ei elämä ole niin vakavaa. Ei elämän tarvitse olla puolimaratoneja ja itsensä ylittämistä. Minä tahtoisin luottaa siihen, että tervehtyminen aiheuttaisi minussa sen, että alitajuntani itse syöttää sinne haaveita ja toiveita ilman, että minun täytyy tuskastella sen suhteen mitä haluan tehdä. Toisaalta masennus on antanut minulle hirveästi tilaa toteuttaa itseäni: mitä minulla on menetettävää?

Ystäväni heitti minulle torstai-iltana ajatuksen, että muuttaisimme Tampereelle täältä pohjoisesta. Katselin asuntoja Tampereelta jo aiemmin syksyllä. Nyt vasta aloin ajatella asiaa kunnolla. En keksi yhtäkään kunnon syytä miksi ei. Mitä minulla on menetettävää?

Apatia

Taas olen hieman siinä tilanteessa, että olo on kuin neljä päivää hyökyaalloissa heiluneella. En jaksa selittää mitä viikonloppuna tapahtui, ja toisaalta ne ovat niin yksityisasioita, että sen kertominen olisi epäreilua asianomaisia kohtaan. Lyhyesti; luulin pilanneeni tärkeän illan mustasukkaisuuskohtauksillani. Siitä seuranneen sanaharkan jälkeen pohdittiin, ettei nykyinen suhteen tila voi jatkua. Mutta se kuitenkin jatkui. Enkä tiedä tarkkaan missä mennään nyt. Vai mennäänkö missään. En minä ole kenellekään vihainen - paitsi ehkä hieman itselleni - enkä minä tuota tilannetta ole koko aikaa neljää päivää miettinyt. Riitely yhdistettynä alkoholiin yhdistettynä siihen, että alkoholi ilmeisesti kumosi Citalopramin vaikutukset vain aiheutti sen, että ensiksi päälle pukkasi tuttu ahdistuneisuus ja sen jälkeen täydellinen apatia. Ahdistuneisuus lauantaina aiheutti hysteeriset itkut ja viiltelypäätökset lensi roskakoriin sen siliän tien. Siitä olen oikeasti pettynyt. Yritin kyllä ensin kaiken maailman kikkakolmosia kuten kuminauhan räpsyttelyä rannetta vasten. Olo ei vain helpottunut. Mutta tuollaista oloa ei ole päässyt lääkityksen läpi aiemmin. Jollakin pyhällä hengellä sain sunnuntaina käytyä töissä mutta sunnuntai-ilta, eilinen ja tämä päivä on mennyt lähinnä sängyssä maaten.

Onneksi tänään oli aika hoitajalle. Käynnin raporttiin oli kirjannut "potilaan olleen käynnillä hyvinkin itkuinen ja alamaissa." Sain jonkun huohotusahdistuskohtauksen. On absurdia huohottaa naama valkoisena räkä poskella melkein ventovieraan ihmisen edessä, kun toinen vain istuu hiljaa ja tuijottaa. Toisaalta oli hirveän hyvä, että kohtaus iski siellä eikä kotona. En tiedä ymmärsikö hän käyttämääni lausetta partaterän palasiksi vetämisestä tarkoittaessani viiltelyä. Raporttiin oli kirjattu etten ole itsetuhoinen. Sanoin kyllä kuolemanajatuksia taas tulleen mutta tiedostan sen, etten tee itselleni mitään ellei päässä nyt yhtäkkiä päätä napsahtaa. Sain onneksi uuden ajan jo viikon päähän. Joskus käyntien välillä aikaa on ollut kolme viikkoa. Viikon sisällä vain pitäisi varmaan tehdä jonkinlaisia päätöksiä tuon aiemmin puhumani suhteen tilan suhteen.

Nyt pari tuntia sitten tuntui lääkkeiden alkaneen taas jotenkin vaikuttaa. Sain siivottua hyvin niukasti ja tehtyä itselleni ruokaa. Tupakkaa en jaksa lähteä hakemaan tai käydä suihkussa. En ole käynyt suihkussa melkein viikkoon. Uusi ennätys kai tämäkin. Mistään muusta en jaksa nyt edes mainita. Tämä postauskin on tehnyt tiukkaa. Juuri nyt ei ole taas minkäänlaista tunnesidettä itseeni. Kaikki opettelemani on unohtunut. Mutta toisaalta tämä apatia olisi täydellisen ihana olotila mikäli ei sattuisi niin helvetin paljon. En jaksa välittää mistään. Muuta kuin vähän ahdistua siitä, että huomenna on 2,5 tuntia töitä. Mutta vielä aamulla en edes halunnut yrittää. Nyt jaksan kuitenkin esittää mielessäni pienen toiveen siitä, että huomenna alkaisi jo helpottaa. Uskomatonta vain miten pelkkä lepääminen voi viedä näin totaalisesti voimat.