Anteeksi

Alkoholi antaa ahdistuksen tulla lääkityksen läpi, jotenkin kemiallisen sekavana, surrealistisena. Kohtaus ei armahda. Roikun reunalla. Odotan että tulisi joku. Toivon ettei kenenkään tarvisi nähdä tätä nyt. Olen väsynyt odottamaan. Olen väsynyt taantumaan ja nousemaan. Olen väsynyt uskomaan ja luottamaan. Olen väsynyt kuolemaan. Ahdistus on kuin vanha ystävä, joka palaa aina pitkienkin reissujensa jälkeen. Istahtaa viereen tupakalla ollessa ja tuumaa: "Oletko ikinä ajatellut miltä tuntuisi painaa tuo palava tulipää ranteeseen?" Sen syli on suuri syli, lämmin ja anteeksiantava. Se on pahoillaan kun tuntee tulleensa hylätyksi. Kysyy miten saatoin edes kuvitella voivani elää ilman häntä. Kai tiedän, että ilman häntä en ole mitään. Korvauksena voin satuttaa itseäni, se riittää anteeksipyyntönä.

En minä tällaiseksi tätä tarkoittanut. Ei minun ole ollut tarkoitus pilata aina kaikkea mutta jotenkin aina onnistun siinä. Anteeksi etten osaa olla tämän parempi. Anteeksi etten ole tämän vahvempi. Anteeksi, että olen tuottanut suunnattomasti huolta. Anteeksi, ettei minusta ole tämän enempää iloa. Anteeksi kaikesta tästä, anteeksi lupauksista joita en voinut pitää. Anteeksi ikävästä.

Irrallaan maailmalla
joka kadun kulmaa pitää kotinaan

tartun hetkiin
muistoihini kii
kuin tuuli repaleiseen purjeeseen

en mitään
en ketään
enemmän kuin sua

Oireeni ennen diagnoosia

Minulle kävi ihan kuten olen kuullut käyneen monelle muullekin: oma paha olo kyllä huomataan mutta ajatus masennuksen mahdollisuudesta käväisee mielessä vain nopeasti ja unohtuu vielä nopeammin. Enhän minä mieti kuolemaa. Minun pitäisi vain ryhdistäydyä, en vain osaa suhtautua elämään kuten kaikki muut. Haluan vain lillua tässä negatiivisuudessa. En oikeasti halua edes olla positiivinen vaikka niin luulen. Toivun vieläkin vain näistä ihmissuhdesotkuista. Siihenhän kuuluu niiden asioiden pyörittely päässä jatkuvasti, tauotta melkein vuoden ajan.

Luulen, että masennuksen evääminen mielestä oli jonkunlaista lohtua siitä, että tilanne olisi vielä omissa käsissäni. Elin luulossa, että voisin lopettaa tämän pahan olon milloin tahansa, kun vain olisi aikaa moiselle itsepohdiskelulle. Aluksi työntekoon oli helppo paeta. Siksi tein pahimman mahdollisimman virheen mitä masentunut voi tehdä: Haalin itselleni aina vain enemmän töitä. Eikä siinä vielä kaikki, vaan tein kaksivuorotyötä, joka tarkoitti käytännössä sitä, että esimerkiksi keskiviikkoiltaisin pääsin lähtemään iltakohteista kello 21.30, ja seuraavana aamuna kello oli soimassa 04.40 aamukohteita varten. Elin kuukausia niin, että yöuneni oli pilkottu kahteen 4+4 tunnin pätkään. Usein tullessani aamukohteista kotiin, kävin niin ylikierroksilla kun elimistöni ei tiennyt mitä vuorokauden aikaa eletään, ettei voinut kuvitellakaan, että olisin saanut unen heti töiden jälkeen. Siksi tunti-pari meni aina ensin koomatessa täysin aivokuolleena unta anellen, ennen kuin olin aina lopulta nukahtanut. Tuo parin tunnin aamukohde aamuisin ennen kuutta rytmitti koko elämääni. Suunnittelin koko päiväni sen mukaan, että ehtisin nukkua edes jossakin välissä. Sain minä aina välillä käännettyä rytmiä niinkin, että laitoin iltaisin nukkumaan jo kahdeksan tienoilla. Mutta tämä ratkaisu karsi viimeisetkin sosiaaliset suhteeni melkein nollaan. Kaikki muut olivat olleet kotona vasta pari tuntia töidensä jälkeen, kun minä aloin käymään jo yöpuulle.

*

Oma masennukseni oli siis useamman yhtälön soppa: katkenneet ihmissuhteet, töiden määrä ja rasittavuus, unen puute sekä tietysti sukurasitteet ja omat luonteenpiirteeni vaikuttivat sairauden puhkeamiseen. En tiedä alkoiko uupumus muhia jo 2014-2015 vuoden vaihteessa kovan koulu- ja työrupeaman vuoksi. Ainakin kovin stressaantunut olin jo tuolloin, enkä usko, että viikon loma Espanjassa ehti korjata tilannetta ennen kuin kaikki rysähti kunnolla niskaan.

Oireet alkoivat salakavalasti. Ensiksi olin normaalin itkuinen erostani, kuten asiaan kuuluu. Tietysti eroon liittyvä pettäminen aiheutti paljon vihaa ja epävarmuutta siitä miksen ollut kelvannut. Kun taas parhaan ystäväni kanssa välien katkeaminen aiheutti valtavaa, valtavaa katkeruutta ja vihaa. Punoin päässäni itselleni selityksiä siitä kuinka narsistinen ja paha ihminen hän on, ja koetin uskotella itselleni, että elämäni muuttuisi vain paremmaksi ilman häntä. Pyöritin päässäni jatkuvasti vain negatiivisia tunteita. Kesä 2015 meni melko lailla kaiken läskiksi lyöden. Lihoin 5-10 kiloa, en jaksanut välittää vaikka asiat oli selvittämättä entisen parhaan ystäväni kanssa. Pidimme melkein puoli vuotta hiljaiseloa. Valvoin miten sattuu, nukuin miten sattuu. Elämästäni puuttui rytmi kokonaan. Jossakin loppukesän tienoilla aloin vain tuntea väsymystä. Silloin itkin ensimmäisiä kertoja Herra X:lle sitä kummallista tunnetta, että vapaapäivätkin tuntuivat työpäiviltä joiden loppumista vain odotti. Odotin vain koko ajan sitä, että olisi ilta ja pääsisin nukkumaan. Tarkalleen sanoen odotin sitä tunnetta, kun reippaan päivän jälkeen illalla on tyytyväisyys itsensä "kylläpä oli hyvä päivä, jaksoin tehdä paljon asioita" mutta sitä ei enää tullut. Tein yhä asioita mutta salakavalasti kaikki tyytyväisyys ja into tekemiseen hiipui.

Kuten sanoin, aluksi töihin lähteminen tuntui hyvältä. Ei tarvinnut olla vain kotona. Kunnes hiljalleen töihin lähtö alkoi tuntua hankalalta mutta töissä olo oli vielä ihan mukavaa. Syöminen oli yhä ongelma; koetin saada sitä kuriin mutta usean yrityksen jälkeen lipsuin aina herkutteluun. Puntarilla käynti ahdisti. Painoin melkein 10 kiloa enemmän kuin vuosi aiemmin. Nukkuminen muuttui sen verran, että unentarpeeni lisääntyi. Sosiaaliset suhteeni kaventuivat entisestään.

Ihan joulun alla aloin väsyä kunnolla. Niinä harvoina vapaa-aamuina heräsin aamuöisin valvomaan pariksi tunniksi koska en saanut enää unta. Unenlaatu alkoi huonontua reippaasti. Muistan eräänkin aamuyön, kun keitin itselleni kahvia Herra X:n nukkuessa ja katselin Joulupukki & noitarumpua neljän aikaan yöllä. Koetin ostaa melatoniinia auttamaan nukkumisessa. Tuota aamuöisin pariksi tunniksi heräilyä ei onneksi kestänyt paria viikkoa kauempaa. Tuota lokakuu-tammikuu väliä en muista hirveän tarkasti. Muistan sieltä paniikkikohtauksen tyyppiset huohottamisitkut ja lauseet "miksei kukaan ymmärrä, etten jaksa". Muistan Herra X:n kuuman sylin ja rauhoittelut. Ja kun hieman rauhoitettuani hän alkoi puhella miten serotoniinitasoni olivat varmasti alhaiset ja hänen mielestään olisi järkevää hakea apua.

*

Päiväkirjamerkintä 11.11.2016

Pimeys vie hengen multa, enkä toivo kuolemaa.

Mun on vissii pakko hakea apua. Pitäs vissii laittaa näitä ylös, että osaa sanoo mikä on.

Ahistus tulee yhtäkkiä, kohtauksenomaisena. On ensin painava, ei mahu tulemaan ulos. Tulee huono olo. Samaan aikaan sitä yrittää rauhoittua ja miettiä jotain, joka laukaisis kunnon itkun, että olo helpottuis. Välillä se on vain epämääräistä ininää, välillä huutoa. Ja koko ajan oon ihan tyhjä, ja samaan aikaan parin sekunnin päässä huutamisesta. Enkä ees välitä. En yhtään mistään. Nukun liikaa kun siihen on mahdollisuus. Syön ihan liikaa -> lihon -> jäätävä ahistus ja itseinho. Viilsin. Vittu mitä paskaa.

Enkä ees oo tajunnu, että vittu mulla ole ennen mikään ollu ees hätänä. Enkä, että tää tuntuis näin normaalilta, muuttuis näin kauniisti pelkäks itkuks, painajaisiksi Kaikki on niin vitun kaukana.

Mun pitäis
mennä 
töihin

*

Tammikuun alussa sain laitettua viestiä entiselle parhaalle ystävälleni, ja asia saatiin joten kuten pakettiin. Olisi sen voinut kauniimminkin hoitaa. Mutta järkytyin hieman siitä, että hän tuumasi elämänsä jatkuneen ilman minua, ja väitin omanikin jatkuneen ilman häntä. En minä häntä elämääni olisi enää kaivannutkaan mutta kyllä tuossa vaiheessa vielä asian käsittely oli hyvin pahasti kesken. Samana yönä jouduin sairaalan päivystykseen ensimmäistä kertaa. Herra X ei saanut minua enää rauhoitettua. Tuolloin psykiatrinen sairaanhoitaja laittoi ensimmäisen lähetteen nykyiselle hoitajalleni. Mitään diagnoosia en tuolloin vielä saanut. Seuraavan viikon ajan päiväkirjamerkinnät on lähinnä lauseita siitä miten paljon tahtoisin viiltää. Ja siitä miten työt ja syömisten kuntoon pistäminen antaa tunnetta asioiden hallinnasta. Viimeisiä epätoivoisia yrityksiä roikkua elämässä kiinni?

*

9.1.2017

Valu pois paha
jätä rauhaan iloni rippeet
viimeiset voimat
ihoni puhdasta pintaa
älä syvillä viilloillasi tahraa

12.1.2017

Istuin jääkaappia vasten ja mietin, että ei nyt saatana voi olla elämä näin helvetin paskaa. Oonko mä oikeesti näin paha ihminen? Ekaa kertaa veitsien lisäks pelotti nuo kaapissa olevat panacodit. Vittu että olisin halunnu vetää ne naamaan. Oikeesti. En muista mikä mut sai rauhoittumaan. Herra X tais tulla... Olikohan se lauantai-ilta...

Musta ois ihana viiltää ja kaataa niihin haavoihin suolaa

*

Jotenkin sain palloteltua itseni tammikuun ja helmikuun läpi, kunnes helmikuun viimeisenä maanantaina mönkiessäni hoitajan vastaanotolle suoraan töiden jälkeen tukka laittamatta meikittömänä, väsyneenä ja itkuisena lopultakin hoitajani kysyi onko minulle tehty masennustestiä. Tulos oli 26 pistettä. Keskivaikean masennuksen alaraja on 19 pistettä. Samana päivänä aloitin citalopram-lääkityksen 20 mg annoksella. Tuolloin kuvioon oli astunut entistä voimakkaammin apatia-vaihe. Kotona lähinnä makoilin. Oma masennukseni oli hankala diagnosoitava sen epätyypillisyyden takia; mieleni reagoi vielä kuitenkin positiivisiin virikkeisiin mutta myös negatiivisiin "tavallista" voimakkaammin.

Lääkitys ja puhuminen on selvästi kääntänyt kelkan taas kohti parempaa. Ensimmäinen kuukausi lääkityksen aloittamisen jälkeen oli tietysti hankala kuten asiaan kuuluu. Jouduin hakemaan sairaslomaa, jota olin pantannut pitkään viimeisenä vaihtoehtona. Tuolloin heräsi myös ensimmäistä kertaa kunnolla halu itsemurhaan. Ja se luojan kiitos on ollut ainoita kertoja. Hain heti samana iltana asiaan apua, ja istuin jälleen päivistyksessä yöllä. Masennus vaati vielä pari viiltelykertaa ennen kuin päätin, että se loppuisi nyt. Masennus on vaatinut lääkityksen nostamista 30 mg, enkä vielä voi tietää mitä se tulee vaatimaan. Mutta nyt näen menneen vuoden jotenkin selkeämmin ja suren sitä, että sinnittelin niin kauan järjettömän pahan oloni kanssa. Kun muistelen menneitä kuukausia, osaan olla myös ylpeä siitä missä olen jo nyt. Pystyn käymään taas töissä edes vähän. Jaksan sopia kahvitreffejä tuttujen kanssa. Jaksan käydä lenkillä. Minä todellakin toivon, että masennus olisi nyt näyttänyt jo terävimmät kulmahampaansa minun kohdallani. Mutta nyt ainakin tiedän sen, ettei avun hakeminen ole ikinä turhaa.

Keulimista

Lupaan, ettei kaikki postaukset tule käsittelemään syömistä ja liikkumista vaikka aiheesta taas paasaankin. Oppia ikä kaikki; tällä kertaa huomaan onneksi heti miten mopo lähtee heittelemään melko lahjakkaasti saman tien kun kiristin kaloreita ja aloitin tavoitteellisemman liikunnan. Elämä menee heti jatkuvaksi matemaattiseksi yhtälöksi (viinirypäle plus viinirypäle plus viinirypäle on yhtä kuin puolikas kiivi) ja huonoksi omatunnoksi päivinä, kun ei huvitakaan liikkua tai no, elää. Sitten stressataan, että onko kalorini liian korkeat kun olen lähes koko päivän vain maannut sängyssä, joka johtaa armottomaan googlailuun siitä laskeeko kalorinkulutus automaattisesti lepotasolle jos päivän löhöää.

Viikonloppuna tulee kaksi herkkupäivää, aion olla hurja ja juoda perjantaina, ja lauantaina vedän (krapula)pizzaa, sen päätin. Perjantaihin saakka mennään siis vielä vähän tiukemmalla linjalla ainakin syömisten suhteen ja sitten ensi viikosta alkaen höllätään ainakin kaloreiden laskemisessa vaikka vajaakaloreissa yhä aion pysyäkin, kun nyt on taas hyvä pohjatuntuma siihen millaisia määriä suunnilleen tulee syötyä. Liikunnassakin koetan karsia pois painon vuoksi tehtävän liikunnan ja muistella taas, että liikunnan tarkoitus oli mielihyvän tuottaminen. Itse asiassa; olen ihan tyytyväinen painooni ainakin vaatteet päällä. Joten miksi ihmeessä rehkisin niin älyttömästi? On suoranainen ihme, että olen säästynyt elämäni aikana syömishäiriöiltä, kun miettii kuinka sairaalloisen tarkka välillä painoasioissa olen...

Tämä tästä aiheesta. Tällä viikolla vietän nähtävästi tällaista supersosiaalista viikkoa. Tänään kylässä kävi kaksi vähemmän kanssani tekemisissä olevaa kaveria, toinen heistä vieraili luonani ensimmäistä kertaa. Oli oikein mukavaa vaikka pakko myöntää, että minua jännitti. Huomenna käyn kahvilla erään läheisen ystäväni luona, ja torstaina kahvittelemme ja shoppailemme vielä erään toisenkin ystävän kanssa. Perjantaina taas on keikkaa, paljon uusia ja vanhoja ihmisiä ja toivottavasti hauskanpitoa. Pitää toivoa ja rukoilla, että perjantaille sattuisi hyvä päivä. Ajatus loppuviikosta tuntuu ehkä hieman raskaalta mutta toisaalta myös innostavalta. Olen ollut nyt paljon yksin ja on mukavaa päästä taas juttelemaan monien ihmisten kanssa. Kääntöpuolena olen kova jännittäjä jopa tuttujen ihmisten seurassa ja usein sosiaalisten tilanteiden jälkeen käyn jotenkin ylikierroksilla. Kuten tänäänkin. Melkein heti vieraiden lähtemisen jälkeen meditoin ja kävin vajaan tunnin kävelylenkin rauhoittuakseni. Hidastempoinen liikunta tekee hyvää päivinä, kun tuntuu muuten menevän lujaa. Taas liian laiskoina päivinä on terapeuttista päästä hölkkäämään. Tämä viikko on myös jonkunlainen ihmiskoe siinä missä menee sosiaalisen jaksamiseni rajat. Toisaalta ei elämään pitäisi suhtautua näin. Ei elämän pitäisi olla näin helvetin vaikeaa, ei kaiken pitäisi johtua jostakin tai aiheuttaa jotakin. Ei kaikkea pitäisi miettiä, pitäisi vain olla ja mennä. Nytkin vain huomaan, että kun koko loppuviikon kuviot on jo etukäteen suunniteltu, alan suorittaa tätä viikkoa. Miksi miksi miksi. Miten pääsen tästä eroon, miksi teen nämä virheet kerta toisensa jälkeen? Pitää koettaa taas muistaa elää tässä hetkessä. Juuri nyt. Ei tätä päivää, vaan tätä hetkeä.

Muuten menee kyllä oikeinkin hyvin. Masennusoireita ei hirveästi ole ollut mutta elämänhallinta on vielä hankalaa. Päivä päivältä jaksan kyllä tehdä enemmän asioita mutta on vielä päiviä, kun ennemmin makaan sängyssä. En enää seinää tuijottaen mutta ohjelmia katsellen ja blogeja selaten. Välillä se taitaa olla ihan puhdasta laiskotusta. On hetkiä, kun teen jotain antamatta asioille enää niin hirveän suurta arvoa. En tunne itseäni enää maratonvoittajaksi pyykinpesun jälkeen. Koetan muistaa kehua itseäni. Keksin uusia asioita. Ehdotin pikkusiskolleni, että hän saa viedä minut ratsastamaan vaikka pelkään hevosia ja korkeita paikkoja. Haluan haastaa itseäni, rikkoa rajojani väkivaltaisesti. Koetan muistaa kuitenkin myös pysähtyä, etenkin nyt kun huomaan miten elämä lähtee taas keulimaan ja kaasujalka painaa. Onko se tervettä vai onko se sitä, etten uskalla elää?

Välillä innostun naurettavan pienistä asioista, sitten taas lysähdän kasaan eikä mikään huvittaisi. Mutta olen kiitollinen siitä, että tiedän huonoja päiviä seuraavan aina myös kohtalaisen hyvät tai hyvät. En voi silti vielä täysin rinnoin huokaista ja sanoa tuntevani itseäni terveeksi. Pyöritän ajatuksia vielä hyvin paljon päässäni. Liian korkeat tavoitteet ovat masentuneelle kuulemma myrkkyä. Koetan olla asettamatta niitä mutta tavoitteeton elämä tuntuu turhalta. (No, yksi suuri tavoitteeni on tietysti, että lokakuussa pääsisimme purkamaan lääkitystä.) Miten saisin rikottua lasisen seinän itseni ja elämäni välissä? Miten pääsisin sisälle omaan elämääni? Pääni ei ole vieläkään sisäistänyt muutoksia, jotka vuoden aikana ovat tapahtuneet.

Välillä vieläkin herään hamuillen entistä avopuolisoa vierestäni kunnes muistan.

Ei hän ole ollut siinä enää yhteentoista kuukauteen.

Suurta huijausta

Varmaan jokainen on joskus nähnyt niitä sisustustauluja, joita joka toisella nykyään on, niitä joissa mainostetaan hienoa elämänoppia: "Happiness is not a destination, it's a way of life." Olen niin katkeroitunut tuosta lauseesta, että tekisi mieli vedellä säleiksi jokainen moinen taulu, joka tulee vastaan. Vaikka onhan tuossa vinha peränsä; tuollahan viitataan selkeästi siihen, että voit itse valita näetkö elämäsi optimistisessa vai pessimistisessä valossa. Siis jos olet terve ja ihan perusjärkevä ja kykenevä analysoimaan omia tunteitasi. Mutta etenkin ennen masennusdiagnoosia inhosin tuota lausetta. Se oli kuin syyttävä sormi, joka osoitti minuun. Koin erittäin vahvasti olevani tilanteen uhri, muiden ihmisten loukkaama ja itse syytön ainakin osaan elämäni sen hetkisistä asioista. Tunsin olevani huono ja väsynyt, ja ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin koettaa sietää tilannetta. Sitten minulle toitotettiinkin jokaisessa sosiaalisessa mediassa, blogissa ja kaupan sisustushyllyillä sitä kuinka minun ei olisi tarvinnut mitään muuta kuin "ottaa itseäni niskasta kiinni ja valita olla onnellinen." Samoin useat lauseet käskevät: "Aloita tänään elämä, josta olet aina haaveillut." MITEN JA MILLÄ VOIMILLA?!

Nyt seuraa järisyttävä uutinen, joka toivottavasti ei romuta kenenkään mielenterveyttä lopullisesti: Loppujenlopuksi meidän osuutemme siinä millaiseksi elämämme muotoutuu, on naurettavan pieni. Elämä hioo itse itsensä, elämä hioo meistä meidät. Eikä se ole huono asia, siihen täytyy osata vain suhtautua niin, että siitä voi oppia nauttimaan. Voimme vaikuttaa jonkun verran esimerkiksi siihen, ketä ihmisiä pidämme ystävinämme. Kaikista kenestä tahtoisimme, emme ystäviä itsellemme tietysti saa. Mutta ei kukaan valitse sairastua kuolemanvakavasti tai ei kukaan tahtoisi siskonsa kuolevan nuorena auto-onnettomuudessa. Jos itse saisi valita, itselleen haalisi fiksuutta ja motivaatiota päästäkseen hyväpalkkaiseen työhön, jotta voi elää leveästi ja jäädä 60-vuotiaana eläkepäiville viettääkseen ne Espanjan asunnollaan. Jokaisella meistä olisi jaksamista liikkua hyvin ja itsehillintää jättää herkuttelut vain herkkupäivälle. Elämämme olisi täydellistä.

Nykyaikana täydellisyyteen pyrkiminen on kääntynyt pahasti itseään vastaan. Sinä et ole ikinä tarpeeksi hyvä, aina voisit olla hieman laihempi, omistaa paremman perseen tai tissit ja rahaakin voisi tienata enemmän. Tämän ajatuksen ilmaantuminen ensimmäistä kertaa toi minulle suunnatonta lohtua: Minun ei tarvitse olla täydellinen. Minun ei tarvitse olla täysin onnellinen. Harvoin on tilanteita, että hallitsen ihan kaiken, ettei jollakin elämän osa-alueella olisi jotakin stressaavaa. Eikä se, että "tyydyn" siihen, etten ole täydellinen, tarkoita, että no, tyydyn olemaan huonompi kuin muut. Olen ihan saman arvoinen kuin hän, joka on lääkäri. Oman arvonsa mittaaminen työnteolla on vain länsimaisen eettisen ajattelun tulosta mutta voit valita ajatella toisin kuin mihin muottiin kulttuurisi sinua tunkee. Olen ihan saman arvoinen kuin hän, joka painaa minua viisi kiloa vähemmän. Ulkonäköni ei määrää minua ihmisenä.

Minä olen hyvä vaikka en saavuttaisi elämässäni mitään "suurta." Mikäli minulla itselläni ei ole tarvetta tai poltetta lukea itseäni ydinfyysikoksi tai lääkäriksi, olenko huono ihminen, kun en niin tee? Ongelmat alkavat siinä kohtaa, kun huomaa kuinka esimerkiksi omat vanhemmat reagoivat siihen jos kertookin valinneensa ammatikseen siivoojan uran. Tai kuinka sukulaiset ihannoivat ja kannustavat yliopistossa opiskelevaa siskoa, ja huokailevat kuinka hoikka hän on. Ulkopuolelta lastataan niskaamme koko ajan painetta siitä mitä meidän tulisi olla. Ja on niitä tauluja, joissa sanotaan: "Sinä voit olla mitä tahansa mitä valitset olla!" Vitut. Näitäkin tuhkimotarinoitahan tietysti on. Mutta mitä pahaa siinä on myöntää itselleen, että hyvin luultavasti minusta ei tule lääkäriä vaikka tahtoisinkin sillä olen ihminen, joka kyllästyy kokeisiin lukemiseen varttitunnin jälkeen?

Miksi me, miksi minä itse, emme voi olla onnellisia siitä mitä olemme jo saavuttaneet? Miksi pitää aina saavuttaa hieman lisää ollakseen hyvä? Mitä "hyvän" oleminen tarkoittaa? Sitä, että muut ihailevat? Toisten ihmisten kunnioitukseen pyrkiminen on tietysti eteenpäin ajavaa ja kannattavaa mutta kaiken pohjalla täytyisi olla vahva itsetuntemus ja itsensä rakastaminen. Nykyään itsensä rakastaminen tulee kauhistuttavan paljon sosiaalisessa mediassa saaduista tykkäyksistä tai kommenteista. Kuvilla haetaan vastausta kysymykseen: "Kelpaanhan? Olenhan hyvä?"

Pyri kohti haaveitasi, se on tervettä. Mutta älä stressaa siitä, että se on tehtävä juuri nyt, juuri tänään. Itse pallottelen vielä haaveettomuuden ja pienien orastavien haaveiden välimaastossa. Haaveettomuuskin on osa elämää, tarpeellinen välimuoto. Se on pysähdys hetkeksi. Minä koetan uskoa, että elämä työntää meitä kyllä eteenpäin. Koetan luottaa siihen, että opettelemalla tuntemaan itseni löydän itsestäni puolia, joihin tulen rakastumaan. Ja löydän haaveita. Minusta on hirvittävän mielenkiintoista oppia tuntemaan itseni juuri tällaisena kuin olen. Tietysti olen täysin hukassa siinä mitkä asiat ovat vain ajatuksia ja mitkä ovat luonteeni piirteitä. Mutta tähän saakka olen lyönyt itseäni lokeroihin "epäsosiaalinen, ihmisiä karttava, hiljainen, sisäänpäin kääntynyt, luova, herkkä." Myös äidin kommentit nuoruudessa ovat varjostaneet paljon identiteettiäni. On ollut jännittävää huomata miten sitten kuitenkin sisälläni on herännyt halu auttaa muita ihmisiä, on ajatuksia vapaaehtoisesta vanhustyöstä ja mielenterveystyöstä. En minä läheisteni kanssa hirveän ahkerasti aina yhteyttä jaksa pitää mutta en silti leimaisi itseäni enää täysin epäsosiaaliseksi. Töissä uuden työntekijän kanssa jutellessani huomasin asennoitumiseni olevan erilaista kuin ennen. Huomasin olevani rennompi, enemmän oma itseni. Vaikka hän ei vaivautunut esittelemään itseään kätellen, en heti ajatellut vian olevan minussa ja että olisin ollut jotenkin pelottava. Oli ihan ok, ettei hän kätellytkään. On mukava leikitellä ajatuksella, että olenkin ihan samanarvoinen kuin hän.

Ps. Pidän minä silti mietelauseista vaikka osa suunnattomasti ärsyttääkin.

Itsetuho

Jokainen, joka on joskus satuttanut itseään tahallisesti useammin kuin kerran tietää kuinka siihen rakastuu. Niin paljon kuin sitä samaan aikaan häpeää ja piilottelee, alkaa sitä kaivata samalla lailla kuin nikotiinia, seksiä tai vaikkapa kofeiinia. Selitys tälle on endorfiini. Mutta kyllä se johtuu jostain muustakin. Itselleni esimerkiksi oli (mietin hetken, kirjoitanko tämän lauseen preesensissä vai imperfektissä) hirvittävän tärkeä niinkin yksinkertainen asia kuin tekoväline. Jo sen käsissä pyörittely antoi tyydytystä. Vasta vanhemmiten opin etsimään "vakiovälineitä" joita säilytin erinäisissä paikoissa. Nuorempana alkuun käytin milloin mitäkin saksista hakaneuloihin, ennen kuin siirryin hiljakseen niin sanotusti järeämpiin kaluihin.

Ensimmäisen kerran viilsin 14-vuotiaana käsivarteen saksilla. Tarkkaa syytä en muista. Haava ei ollut syvä ja jännitin sen paranemista ja sitä, ettei kukaan huomaisi sitä. Samaan aikaan olin jotenkin lapsellisen ylpeä rohkeudestani. Mutta en ymmärtänyt, että jokin sairas into, joka heräsi heti ensimmäisen kerran jälkeen, ei ollut intoa hakea huomiota tai olla kuin kaikki muut. Se oli aivojen tapa reagoida, kun henkinen paha olo nöyrtyi fyysisen kivun alla. Tein viiltelystä silloin lähes tietoisen tavan purkaa ahdistustani, jota kannoin vaikean perhetilanteen ja koulukiusaamisen takia. En aluksi tajunnut, että se, että pahimpina päivinä viilsin jo koulun vessassa päivän jälkeen linja-autoa odottaessani, oli riippuvuutta. Elin ajatuksessa, että voisin lopettaa kun tahtoisin.

Jossakin vaiheessa huomasin asian olevan ongelma. Käsivarsistani alkoi loppua tila, ja pitkät puuvillahansikkaat tai pitkähihaiset paidat kesähelteillä olivat tukalia. Siirryin siis reisiin. Tässä vaiheessa välineenä taisin käyttää vielä puukkoa, kunnes lopulta keksin teroittimen terät. Ja se on ensimmäinen fyysinen asia, väline, johon olen rakastunut. Pienellä terällä sain aikaan syvempiä ja vaarallisempia viiltoja. Sain hillittyä viiltelyn ensin satunnaiseksi ja lopulta lopetettua kokonaan silloisen tyttöystäväni ansiosta. Hän teki selväksi, ettei pitänyt touhusta. Muutettuani omilleni vuonna 2008 vuoteen 2016 saakka viilsin tuolla välillä ehkä noin 5-10 kertaa.

Hieman ennen masennusdiagnoosia, vuoden 2015 lopulla, viilsin kerran. Diagnoosin jälkeen olen viiltänyt kahdesti. Kaikkina kertoina reiteen ja löytänyt itseni ruuvailemasta kajaalin teroittimen terää irti. Kymmenen vuoden jälkeenkin se halu asuu jossakin sisälläni, huutaa tullakseen kuulluksi aina pahimpina hetkinä. Ja syy siihen miksi jouduin psykiatriseen päivystykseen keskellä yötä nyt viimeisimmällä kerralla oli se, että en rehellisesti olisi välttämättä voinut olla viiltämättä jos olisin joutunut olemaan yksin tai ilman ammattilaisen apua. Sanotaan, ettei viiltelyyn liity usein kuolemantoivetta mutta pitkään jatkunut viiltely voi aiheuttaa itsemurhariskin. Tuo oli ensimmäinen kerta, kun mietin samaan aikaan sekä itsemurhaa että viiltämistä.

Tuona yönä tein tietoisen päätökseen lopettaa itseni satuttamisen. Viiltäminen on kuin kalliskorkoista lainaa; helpotus jonka hetkeksi saa, vaatii veronsa kyllä helpotuksen jälkeen. Annoin Herra X:n tulla lähemmäs kuin kenenkään muun, ja löin terän hänelle käteen sanoen, että en haluaisi enää ikinä nähdä sitä. Pyysin ettei asiasta enää puhuttaisi. En tiedä mitä terälle tapahtui. Hyvä niin. Edes hänen en anna tutkia haavojani, en etenkään vastaviillettyjä, se on liian henkilökohtaista ja liian lähelle menevää. Viiltely on ollut minulle henkilökohtaisin asia mitä minulla on ikinä ollut. Viiltely on pahin riippuvuuteni. Viiltely on suurin rakkauteni, suurin menetykseni. Ei viiltelystä voi puhua muutoin kuin iskelmätermein. Mutta jokainen meistä tekee päätöksensä itse. Ajatuksemme eivät ole yhtä kuin tekomme. Ja minä valitsen olla tekemättä.

Samaan aikaan häpeän ja olen ylpeä arvistani. Olen surullinen, että arvet ovat vielä niin punaisia, etten voi käydä uimahallissa vielä pariin kuukauteen. Olen surullinen, että minut leimataan arpieni perusteella kakkosluokan kansalaiseksi. Mutta olen ylpeä siitä, että olen kantanut sen kaiken, joka ne jäljet on ihooni piirtänyt. Ja että olen lopettanut viiltämisen. Ne jäljet ovat muistutus siitä mitä on pahimpina hetkinä ollut. Ne ovat kuin tatuointeja, jotka kertovat tarinaa, jonka vain minä ymmärrän.

Otan vastaan naureskelut dramaattisuudestani olkia kohauttaen. Ei minua kiinnosta kuinka naiviksi minut tämän tekstin perusteella leimataan. Sen myöntäminen, että kaipaan viiltämistä mutta en aio sitä enää tehdä, oli minulle tarpeellista.

Pelkää en

Olen itkenyt kolmena päivänä. Itkin eilen työpaikan vessassa. Olen repinyt itseni ylös sängystä ja saanut itseni lenkille. Lenkillä olen kuin kuka tahansa muu. Vastaani juoksee lauma jalkapalloharrastajia, minä en pysähdy vaan jatkan omaa juoksuani. Kotona makaan sängyssä. Seison kuumassa suihkussa ja olen hengittämättä. Revin onnea väkivaltaisen päättäväisesti irti pienistä asioista; ihanaa ruokaa, ihanat kissanpennut, ihana oma sauna, ihana uusi hiusväri, ihana ihana ihana. Masentunut on mielettömän hyvä huijaamaan muita. Täytyy lähteä kotiin, unohdin antaa kissoille ruokaa. Vielä parempi huijaamaan itseään. Miksimiksimiksi mä en taas jaksa. Mähän jumppasinkin.

Kolme huonoa päivää. Kolme huonoa yötä. Taas helvetisti heräilyä. Nämä ovat niitä hetkiä, kun on otettava käyttöön ne konstit, jota parempina päivinä on kirjoittanut vaaleanpunaisille paperilapuille ylös huonojen päivien varalle. Nyt on oltava reipas ja vahva mutta myötätuntoisen armollinen. On painettava kämmen rintakehälle kuin vastasyntyneen poskelle, annettava kaiken lämmön ja rakkauden valua rinnan alla asuvaan möykkyyn. Miksi sinä siellä riehut, ahdistus. Etsisit itsellesi jonkun paremman kodin kuin tämä kehoni. Et sinä tätä ikinä saa omaksesi.

Ja on luotettava siihen, että minä pystyn hallitsemaan tämänkin tunteen. Minä pystyn roikkumaan tässä rähjääntyneessä elämänliepeessä kiinni huonoinakin päivinä. Minä unohdan joka kerta hyvien päivien aikana sen, että en ole vielä terve. Joka kerta turhaudun, kun oireet valuvat ylitseni. Ja aina pelkään, että tällä kertaa ne eivät lähdekään. Minä pelkään, että joka kerta kun minä nostan panoksia, nostaa masennuskin. Mitä jos lääkitys ei purekaan masennuksen terävintä kärkeä ikinä pois? Näitä ei pitäisi ennakkoon murehtia. Tästä olemme hoitajani kanssa paljon puhuneet; miten pelkään elämää etukäteen.

Onneakaan ei saisi tavoitella tai tulee onnettomaksi. Mitä tavoittelemisen arvoista elämässä sitten on? Mitä vitun väliä tällä millään on? Lääkepaketteja yöpöydällä, aamuyön utuisia silmiä, ei saa enää unta. Tämä meri olisi helppo meri hukuttavaksi. Tämä olisi kaunis taivas. Olen saanut tästä korviani myöten tarpeekseni. Teen kaiken, kaiken mitä tämä vaatii, että saan tämän paskan niskastani.

Pystyn siihen. Pystyn varmasti.

Kehonkuva

Sain onneksi nukuttua. Katkonaisesti tunnin välein heräillen mutta unta tuli yhteensä 12 tuntia. 10+2 tunnin pätkissä. Nukahdin ennen yhdeksää illalla, heräilin ennen seitsemää ja jatkoin unia vielä aamupalan jälkeen. Nyt olo tuntuu kyllä levänneeltä mutta melkoisen tokkuraiselta. Laitan nämä oireet lääkeannoksen nostamisen piikkiin.

Huomasin myös toisenkin asian, jota lääkkeet aiheuttavat. Ne ilmeisesti hidastavat aineenvaihduntaa. Aloitin vuodenvaihteessa syömään taas suht koht normaalisti ja liikun taas aktiivisemmin. Aluksi tammi- ja helmikuun aikana paino lähti putoamaan reippaasti vaikka tyydyinkin kilo per kuukausi -tahtiin. Heti lääkkeiden aloittamisen jälkeen helmikuun lopulla paino on jämähtänyt samaan, itse asiassa jopa noussut vajaan kilon. Kaiken järjen mukaan en mitenkään voi syödä liikaa mutta en mielestäni kyllä liian vähääkään. Olen koettanut kyllä päiviä jolloin syön runsaasti esimerkiksi pähkinöitä, että kalorit olisivat melko korkealla. Ei vaikutusta.

Olen tullut hurjasti eteenpäin mitä tulee omaan painoon suhtautumisessa. Kunnes sitten tuli tämä tilanne, että painoni tuntuu nousevan jokaisen "tankkauspäivän" jälkeen vaikka se olisi kerran kahdessa viikossa siitäkin huolimatta, että arkeni on syömisten ja liikkumisen osalta - no, ihanteellista. En stressaa asiasta samalla tavalla kuin ennen laskien joka suupalan kalorimääriä mutta pidän huolta 2-3 tunnin ruokaväleistä ja kuitujen, proteiinien ja hyvien rasvojen määristä yhdistettynä hyviin hiilihydraatteihin.

On tietysti mahdollista, että on käynyt myös päinvastoin: lisääntynyt liikunta on oikeasti hurjistuttanut aineenvaihdunnan yhdessä lääkkeen kanssa ja menen niin vajaakaloreilla, että kroppa on säästöliekillä. Mitä en jaksa uskoa, sillä liikuntasuorituksiin on kyllä energiaa eikä tee mieli karkkia koko ajan. Olen tietysti myös tehnyt lihaskuntoliikkeitä melko säännöllisesti jo useamman kuukauden, voihan olla, että lihakset ovat keränneet nesteitä, eikä paino putoa...

No, tämä tästä yksinpuhelusta. Ehkä heivaan puntarin nyt vain nurkkaan, ostan ennemmin mittanauhan ja koetan jaksaa olla stressaamatta asiasta kunhan en nyt aivan sotanorsuksi paisuisi. Kyllähän tämä tympii. Painon pitäminen tässä samassa ei edes haittaisi mutta kun tuntuu, että on koko ajan riski painon nousemiselle. Onpa tuota maailmassa onneksi suurempiakin ongelmia.

Ps. Jotan hyvääkin: lenkin jälkeen on taas vähän positiivisempi fiilis vaikka heräillessäni seitsemältä tuntui taas, että eihän tästä tule yhtikäs mitään kun nyt jo ahdistaa. Ja veronpalautustiedot tulivat vihdoin postissa: jes, 180 euroa palautuksia!

Kadotus

Ennen ajatteli aina, että jos kohtaa jonkun tarpeeksi murheellisen ja suuren asian, ei pienistä asioista jaksa enää tympääntyä tai valittaa. Been there, done that mutta kyllä minä silti jaksan. Vielä viime viikolla se jaksoi naurattaa kun jaksoi taas tympääntyä. Nyt ei enää jaksa. Etenkään kun tympääntyminen alkaa kääntyä taas johonkin epämääräiseen mustuus-masennus -olotilaan.

Olen nukkunut järjettömän huonosti siitä lähtien, kun lääkitystä nostettiin. Sunnuntaiaamulle tuli yllättävä työkeikka klo 5:30, joten unet jäivät huonoiksi, sieltä asti univajetta on jotenkin kertynyt. Vaikka mahdollisuus nukkua olisi. Alan heräilemään yleensä kuuden aikaan, ja siitä tunnin välein saan sinniteltyä torkkumista kello 8-10 väliin. Viime viikolla tosin parina aamuna heräilin jo seitsemältä, jatkoin unia kello 10 aikaan ja sekoitin koko päivärytmin heräämällä taas 12-13 aikaan. Nyt jo kolmen päivän jälkeen olen siinä kunnossa, etten ole jaksanut käydä juoksemassa - ja taistelen "pitää pitää pitää" -ajatusten kanssa. Lohduttaudun, että lepo on ihan yhtä tärkeää mielenterveydelle kuin liikuntakin. Olen koko ajan horteessa mutta päiväunille alkaessani en saa kuitenkaan nukahdettua. Iltaisinkin nukahtaminen on ollut haastavaa.

Eilen illalla itkin pitkästä aikaa. Itku oli onneksi puhdistavaa, hyvää itkua. Vaikka syy siihen olikin ristiriitainen ja inhottava. Puhuttakoon luonani majailevasta miehestä Herra X:nä. Hän on ihminen, joka pärjää parin tunnin yöunilla ja joka tykkää valvoa myöhään. Minäkin tykkäsin ennen. Nykyään ei vain jaksa, ja ajatus päivärytmin kääntämisestä ahdistaa. Rutiinit luovat turvaa. Oma vikani, kun en itse illalla sanonut ettei nyt kannata tulla yöksi, aion alkaa aikaisin nukkumaan. Hän tuli luokseni noin kello 23. Enkä saanutkaan sitten enää unta. Enkä kehdannut sanoa, että voitko lopettaa sipsien syömisen kun tuo ääni häiritsee ihan suunnattomasti. Ja laitatko sen ohjelman kiinni. Ja olisitko muutenkin vain liikkumatta ja hengittämättä ja tekemättä mitään, sillä haluan olla hiljaa ja yksin ja rauhassa ja keskustelematta. En sanonut hänelle mitään mistään, en että itkuni johtuu siitä, että seurasi juuri nyt saa minut tuntemaan etten hallitse elämääni. Kaikista kauheinta on, että haluaisin tuntea samalla lailla häntä kohtaan kuin kesällä tunsin. Haluaisin lähteä huolettomasti ja spontaanisti käymään autoilemassa, valvoa aamuyöhön, syödä roskaruokaa ja katsoa miljoonittain leffoja. Mutta se on "lomaelämää". Ei johda mihinkään. Aiheuttaa vain ahdistusta juuri nyt, kun kaikki mitä minä tahdon on tuntea taas arjen turvallisuus, rytmikkyys ja mielekkyys. Sanoin hänelle tänään, että tänä yönä on parempi jos hän menisi kotiinsa yöksi. Tämä on nyt sitä rajojen vetämisen opettelua käytännössä. Vaikka kipeää tämä tekeekin kuten jo aiemmin pelättiin.

No, kävin ostamassa apteekista melatoniinia ja enää minulta ei tältä iltaa vaadita mitään. Ystävä kävi kylässä pikkuveljensä kanssa. Oli kiva tavata "uusi ihminen." Jaksoin käydä kaupassakin. Ja nautin siitä. Aamulla oli aika hoitajalle. Hänenkin mielestään hyvin tuntuu pääasiassa pyyhkivän. Alan aikaisin nukkumaan ja toivottavasti saan nukuttua hyvin. Huomenna on uusi päivä. Kun vain tämä ahdistus pysyisi nyt vain kurissa. Pinnan alla tunnen sen käsittämättömän voiman, joka puskee läpi lääkityksen, läpi liikunnan euforian ja terveellisen ruokavalion. Valuu sisään väsymyksen nakertamista aukoista. Kaappaa sisuksiinsa ensin hengityselimistön, sitten lamauttaa sydämen. Ja kädet ja jalat; makaavat velttona ruumiin vieressä.

Elämän tarkoitus?

Tämän kliseisempää otsikkoa en sitten tällä kertaa keksinyt. Mutta sepä juuri tiivistää sen mitä oikeastaan olen pohtinut viimeisen vuoden aikana. Etenkin ennen diagnoosia erittäin paljon, diagnoosin jälkeen vielä enemmän mutta hieman eri näkökannalta.

Nuorempana olin paljon luovempi ja boheemimpi. Nyt melkein surullisena mietin, että voi kun olisin ymmärtänyt, että silloin olin jo löytänyt itseni. Minä luin, kirjoitin, tuunasin tavaroita. Keksin mielikuvituksellisia sisustusratkaisuja ja pukeutumiseni oli huomiota herättävää. Jossakin vaiheessa - ehkä parisuhteeni alkaessa - aloin leikkiä jotakin sairasta aikuisten pyhäkoulua. Avopuolisoni oli hyvin konservatiivinen ja tunnekylmä, ja vaati näitä ominaisuuksia huomaamattaan minultakin. Tietysti myös työt, koulu ja vaikea perhetilannekin vaikutti siihen, että minulle tyypillinen itsensä tutkistelu ja nollasta sataan innostuminen jäi. Kyllä yhä esimerkiksi sisustin mutta hyvin ikean kuvasto -tyyliin, uskaltamatta poiketa normeista.

Joskus tuolloin ajattelutapani elämistä kohtaan muuttui yhä kriittisemmäksi. Elämäni alkoi tuntua pitkältä koululta, joka piti suorittaa hyvin arvosanoin. Samaan aikaan olin onnellinen - jes, avoliitto on nyt plakkarissa. Nyt on alla saunallinen kaksio. Kaksi kissaa ja bussikortti - mutta kuitenkin vähän hiersi se, etteivät vaikkapa vanhempani voineet olla täysin ylpeitä sillä seurustelinhan naisen enkä miehen kanssa. Itkin puhelimessa isosiskolleni, että äiti on niin ylpeä sinusta, kun sinä olet niin reipas ja fiksu ja seurustelet miehen kanssa. Isosiskoni otti ääneensä kaiken myötätuntonsa ja melkein huusi miten minua reippaampaa ei olekaan, käyn töissä ja opiskelen. Mutta ei se minulle itselleni riittänyt.

Tunsin aina olevani huonompi kuin muut. Tunnen yhä mutta nyt jo toisinaan mielessäni käy ajatus, että ehkä tuonkin väitteen voisi kyseenalaistaa. Olisi uskomatonta voida ajatella olevansa samanarvoinen kuin kaikki muut. Se olisi hurjaa. Mutta juuri niinä aikoina kun hakeuduin hoitoon vuodenvaihteessa, itseinhoni oli ylimmillään. Se oli niin hurja, että jostakin siitä sain uskomatonta voimaa pistää ruokailuni ja liikuntani jälleen kuntoon. En pelkästään ulkonäköni vuoksi vaan tiesin miten hyvin syöminen ja liikunta vaikuttaa itsetuntoon ylipäätään. Mutta se ei riittänyt. Itsetuntoni työntekijänäkin oli romuttunut. Tunsin hirvittävää syyllisyyttä siitä, etten jaksanut. Vaikka jaksoinhan minä, viimeiseen asti. Painoin suuria tunteja, aamua ja iltaa. Neljän tunnin yöunia ja työpaikan vessassa itkemistä. (Voi rakas pieni, miten ikinä, ikinä jaksoit sen kaiken? Miksi et sanonut jo silloin, että nyt riittää.) Olisi pitänyt jaksaa enemmän.

Nyt sairas- ja talviloman jälkeen teen vain noin 10 tuntia töitä viikkoa kohden. Olen suurimman osan ajasta kotona. Olen myöntänyt itselleni; minä en jaksa. Kotona oleminen on suuri uhka sille, että elämä alkaa tuntua raskaalta ja merkityksettömältä mutta samalla tämä on sitä mitä tarvitsen. Toivun hiljalleen. Huomaan yhä välillä ajattelevani; tämä päivä on melkein samanlainen kuin eilen. Onko tällä millään merkitystä. Mietin niitä ihmisiä, jotka käyvät kahdeksan tuntia töissä. Sen jälkeen ne hakevat lapsensa tarhasta, käyvät ehkä kaupassa. Tekevät ruokaa, siivoavat keittiön. Kello on kuusi illalla. Neljä tuntia aikaa tehdä omia juttuja, sitten pitääkin mennä jo nukkumaan. Mutta pitkän päivän jälkeen on niin väsynyt, että jaksaa korkeintaan kaatua sohvalle ja jäädä siihen. Kuten eilenkin. Tätäkö minä haluan. Tuohon elämäänkö minä pyrin. Mihin tuo elämä johtaa? Elämä alkaa niin helposti juosta tahtia, jossa minä en pysy enää matkassa. Luiskahdan suoritusmoodiin. Silloin on parempi löysätä. Ihan sama vaikka olisi puolimaraton tulossa ja pitäisi treenata tai tiskit ovat odottaneet viikon. Silloin on parempi pysähtyä keskittymään tästä hetkestä.

Elämä on juuri tässä, juuri nyt. Jokainen kirjain jonka pistän ilmestymään tähän näytölle. Televisiosta kuuluvat äänet. Keuhkot riekaleina haukon henkeä pitkän upoksissa olemisen jälkeen. Selviän, selviänhän minä. Perjantai-ilta, joka ensimmäistä kertaa vuoteen tuntuu perjantai-illalta, paljon tortilloja ja herkkupäivä pitkästä aikaa. Istutin ruohosipuleita. Pari viikkoa myöhässä mutta kuitenkin. Nyt on jotain mitä odottaa, kun saan kytätä milloin alkavat itämään. Iloitsen naurettavan pienistä asioista. Mielestäni tyhjä metallipurkki on äärettömän kaunis taimipurkki. Kietaisin vielä juuttinarua kierroksen ympärille ja kiinnitin sillä kylkeen pahvilapun "ruohosipuli". Tänään paistoi aurinko kauniisti vaikka kylmä olikin. Haluaisikohan joku lähteä ensi viikonloppuna kanssani ensimmäiselle pehmikselle tai kaljalle? Ystävä soitti tänään ilon itkua äänessään; kolme viikkoa kateissa ollut kissa oli tullut kotiin. Halusi soittaa ensimmäisenä minulle.

Näin pieniä asioita. Suuria.

Elämän tarkoituksia.

Tiistain arkisia turinoita

Käsittämätöntä, miten huonojen päivien jälkeen saapuukin onneksi aina se hyvä. Niin vaikealta kuin se tuntuukin uskoa niinä huonoina hetkinä. Tämä on päivä jolloin kyllä alkaa pelottaa jos alan liiaksi pohtimaan ja punnitsemaan johtaako nykyinen elämäntyylini mihinkään (vastaus: ei) mutta onneksi lohduttaudun ajatuksella, että ensi vuoden maaliskuussa alan tekemään töitä elämäni eteen ihan urakalla mikäli olen saanut terveen paperit. Haaveilen lähihoitajan urasta mielenterveys- ja päihdepuolella. Kaikessa kamaluudessaankin kaikki tämä on vain lisännyt kiinnostustani psykologiaa ja mielenterveyttä kohtaan. Ei tällaisia ajatuksia kai aivan läpeensä sairaalla olisi? Olen askeleen lähempänä parantumista, tiedän sen itsekin. Mutta. Tänään en mieti liikaa.

Tämä on päivä, joka alkoi kyllä "lusikkamäärän" (tutki: lusikkateoria) tunnustelulla. Tuumasin, että ainakin tiskaukseen on energiaa. Itseäni helpottaa tuo ajatustapa: Kun yhden asian jaksan tänään tehdä, muuta ei tarvitse, kaikki muu on vain plussaa. Ja edelleenkin omaa olemista ei määritellä tekemisten määrällä.

Mutta isompi määrä citalopramia naamaan ja kappas: tyttö huitelikin tiskauksen jälkeen kaupoissa ja kirpputorilla monta tuntia. Löytyi ihana uusi matto, joka pistää kyllä koko kämpän sisustuksen uusiksi. Ihana innostua tuollaisestakin taas. Vaikka yleensä sisustuksen muuttamisinnon takana on halu muutokseen, epätoivoinen tarve rakentaa omaa, itsensä näköistä pesää. Ehkä tässä tapauksessa se on hyvä asia? Lisäksi ostin vihdoin liukuvärihiusvärin hiuksiini. Olen pitkään haaveillut vaaleammasta tukasta mutta tummat silmäni, kulmani ja suomalaiseksi melkoisen tumma ihoni laittaa paljon kapuloita rattaisiin. Ihan täysin vaalea kun ei sovi minulle. Siksi päädyin liukuväriratkaisuun. Siskolleni, joka omistaa samanmoiset piirteet kuin itselläni, värjäys sopi ainakin erinomaisesti. Lisäksi moinen muoti alkaa olla jo pikkuhiljaa ohi, joten en koe itseäni niin massatuotteeksi. Hiusvärini ei ole muuttunut kymmeneen vuoteen, joten hieman jännittää.

Materialismi lisää mielihyvää. Ei se onnen "peruspilareita" ole. Mutta koetan liiaksi olla onnea tavoittelemattakaan. Haluan vain elää. Ilman jatkuvaa analysointia, huonommuuden tunnetta, turhautumista omaan jaksamattomuuteeni. Ymmärtäen, etten ole superihminen. Onni tulee rauhasta, harmoniasta. Rauha ja harmonia ei onnesta. Kaiken kaikkiaan  kun mietin elämääni, olen iloinen siitä, että teen tällä hetkellä todella vähän töitä (n. 10h / vko). En jaksa edes murehtia valtion talousongelmista hakemalla Kelalta työttömyystukea. Ei jumalauta tämä maa voi siihen kaatua jos nyt muutaman kuukauden - tai vaikka vuoden - otan rauhallisemmin. Minä jos kuka sen olen ansainnut. 15-vuotiaasta asti painanut, itsestäni huolen kantanut. Kyllä minä nyt saan liikkua ja syödä hyvin, keskittyä omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiini. Ehkä tämän masennuksen sanoma minulle on "nyt on aika hengähtää hetki. Nyt opetellaan ottamaan rauhallisemmin." Toivon, että hengähdystauon jälkeen alkaa vihdoin se elämä mistä olen haaveillut. Tai että niitä haaveita tulisi enemmänkin. Ja samalla ajattelen, että elämäni on tässä ja nyt. On jo pieniä, pieniä hetkiä kun nautin siitä. Kuten tänään juoksulenkillä. Vihdoin sain aikaiseksi ostaa sykemittariin patterit ja yllätyin miten olen saanut kuntoani jo kasvatettua muutaman viikon juoksentelulla. Juoksutekniikkakin on parantunut. Ja voi miten nautin siitä voiman tunteesta. Ja tunteesta lenkkien jälkeen.

En olisi ikinä voinut uskoa sanovani tätä. Mutta olen onnellinen, että olen selvinnyt. Ja olen ihan helvetin ylpeä itsestäni.

Lääkäritätin vastaanotolla

Viikonloppuna oli kumpanakin aamuna herätys soimassa kello 5:05. Teen töissä erästä ravintolakohdetta silloin tällöin viikonloppuisin - ennenhän tein sitä arkenakin ja se oli osasyy henkisen voinnin laskuun. Niin tälläkin kertaa. Yöunet jäivät kumpanakin yönä 4-5 tuntiin. Kohteen siivoamisessa itsessään ei mene kuin noin 2,5 tuntia, jonka jälkeen olen aina jatkanut unia uudelleen 4-5 tunniksi. Herätessäni pitkästi iltapäivän puolella olen aivan sekaisin kellosta ja päivämäärästä. Loppupäivä meneekin sitten autuaan koomassa. Paitsi eilen, jolloin piti vielä illalla lähteä töihin uudelleen 4,5 tunniksi. Kun töitä oli jäljellä vielä 3 tuntia, tunsin miten väsymys muuttui "ei kyllä oikeastaan huvittaisi" -väsymyksestä "nyt ei oikeasti enää jaksa" -väsymykseksi. Koetin meditoida, ja se helpottikin hetkeksi. Pidin ylimääräisen kahvitauon. Töiden jälkeen olin kuitenkin aivan ylivirittyneessä tilassa: pallottelin hirveän vajotuksen, ylienergisuuden, väsymyksen, naurun ja itkun väliä. Ylitin jaksamiseni rajan salakavalasti.

Tänään aamulla heräsin omia aikojani 8 tunnin yöunien jälkeen. Ei tahdo sellaiset unoset nykyään enää riittää, sillä unentarpeeni on edelleen hyvin korkea. Alitajuntaisesti stressasin kello 12:30 olevaa lääkäriaikaa, ja luulin myöhästyneeni. Onneksi kello oli vasta yhdeksän. En kuitenkaan jatkanut enää unia. Melko pian herättyäni huomasin, että tästä tulisi tällainen päivä. En oikein osaa selittää sitä. Väsyttää, etenkin henkisesti. Tämä tunne on kai sitä masennusta? Ei tämä ahdistusta ainakaan ole. Ei ole vain tarmoa. Ja samaan aikaan toinen puoli päästä koettaa pakottautua keksimään kaikkea tekemistä, ettei tarvitsisi ajatella tätä olotilaa, että saisi jostakin jotain positiivista kipinää, haluttaisi vetää itsensä piippuun, sitten tuntuisi hyvältä romahtaa. Mutta kun ei jaksa. Ja sekös vasta masentaa.

Kerroin kuitenkin lääkärissä, että vastetta lääkkeellä on ehdottomasti ollut. Viime viikko oli paras kuukausiin, ehkä vuosiin? Juoksin, suunnittelin tulevaisuutta, keksin uusia ideoita elämän täyttämiseen hauskoilla asioilla. Ostin juoksukenkiä ja ihania salaattiannoksia. Aurinkoa, tupakoinnin lopettamista, proteiinipatukoita. Mutta sitten eilen ja tänään. Väsyttää. Heti kun oli ensimmäinen 7 tunnin työpäivä enkä saanut nukuttua, olen ihan puhki ja joku surettaa. Teimme masennuskyselyn uudelleen. Ei enää 3 pisteen vastauksia mutta pistemäärä yhä liian korkea. Vastetta ei ole ollut tarpeeksi. Yllätyin - ja petyin. Luulin minulla pyyhkineen jo hyvin. Koetin selittää, että en enää ajattele itsetuhoisesti. Mutta lääkäri kysyi, koenko olotilani tällä hetkellä normaaliksi. No en. En minä normaalisti kahta päivää palautuisi alle täysmittaisesta työpäivästä.

Lääkäri ehdotti annoksen nostamista 1,5 tablettiin, eli 30 mg:iin. Suostuin. Ja minä kun aina ennen luulin, että olen lääkevastainen ihminen. Nyt olen ihan paniikissa jos yhtenä päivänä unohdan ottaa pillerin. Hah. Tarkoituksena on, että oireet saataisiin tuhottua puolen vuoden sisällä ja lokakuussa lääkitystä alettaisiin purkaa. Valo putken päässä mutta vaikka ajatus tuntuu lohdullisesta, tuntuu se myös hyvin pelottavalta. Sairauteni on ilmeisesti oikeasti melko jymäkkää laatua? Olenko itse vain jo niin tottunut tähän? Vaikka väsymys ärsyttääkin, harmittaa jos tänään en saakaan käytyä lenkillä vaikka tahtoisin. Silti usein tuntuva alakuloisuus on minulle melko normaali olotila. Olen jopa miettinyt, että voiko olla, etten vain osaa elää ilman sitä? Vaikka toisin kovasti tahdonkin uskoa mutta mitä jos en edes tahdo elää ilman sitä?

No, huomisesta alkaen reilummalla annoksella. Luultavasti kuukauden verran taas heilutaan jossakin epämääräisessä ahdistuksessa jotta kroppa tottuu suurempaan annokseen. Jospa tämä perkeleen pään sisällä asuva syöpä sitten kuolisi. On päiviä, kun vihaanvihaanvihaan tätä paskaa. Ja niin varma kuin vielä toissapäivänä olin siitä, että elämäni suunta muuttuisi, nyt jälleen epäilen. Mitä jos tästä sairaudesta paraneminen ei ole kiinni minusta? Mitä jos lääkityksestä huolimatta se pääsee pahenemaan? Täytyy kysyä onko sellainen mahdollista...

Varo ettet putoa

Uskomatonta. Eilen oli päivä jolloin:

- Heräsin ennen kymmentä
- Tiskasin, imuroin, siivosin kylpyhuoneen ja petasin sängyn
- Kävin kaupassa
- Tein ruokaa
- Kävin illalla juoksemassa + tein pari lihaskuntoliikettä
- Kävin suihkussa

Koetan välttää asioiden listaamista, se on liian suorituskeskeistä mutta nyt oli pakko tehdä poikkeus. En ole kuukausiin tehnyt yhden päivän aikana noin paljoa. Eräs ystäväni tuli käymään jo kahden tienoilla ja oli puoli yhdeksään saakka, hänen kanssaan päivä hurahti ihan mukavasti vaikka kauppareissun aikana tunsin tutun väsymyksen, ja vaikka hetkittäin teki mieli sanoa, että voisitko jo lähteä. Onneksi en sanonut. Jostakin sain voimaa vielä sen jälkeenkin.

Olen ihan käsittämättömän kiitollinen tästä tapahtuneesta muutoksesta. Samalla olen edelleen helvetin kauhuissani. Nyt onkin uusi päivä: päivä jota tulen vertaamaan eiliseen. Mitä jos tänään en saakaan mitään aikaan, koska ainakaan nyt minua ei huvita muuta kuin kirjoittaa tämä postaus ja lähteä käymään tupakalla. Olen ehkä hieman väsynyt eilisestä reippaudesta. Pelkään sitä, että huomaan ajattelevani "olen onnekas kun pääsin näin vähällä. Henkilökohtainen helvettini kesti vain vuoden." Sitten muistan, etten ole saanut terveen papereita. Että hyvä olo on kestänyt noin viikon. Että ahdistus voi vielä tulla. Voi tulla päivä kun unohdan taas kaiken mitä olen opetellut. Onko järkevää olla näin realistinen vai onko tämä vain sitä etukäteen pelkäämistä, josta hoitajan kanssa on ollut puhetta?

Sairasta on myös se, että koen jonkinlaista "häpeää" siitä, että itse aloin voida paremmin "näin helpolla." En kehtaa sanoa, että olin keskivaikeasti masentunut ja hoito alkoikin purra melko nopeasti. Ainakin juuri nyt tunnen ja toivon niin. Jos mietin aikaa taakse päin, niitä pahimpia hetkiä, alkaa väistämättä itkettää. Miten helvetissä minä olen jaksanut? Kun kukaan, ei edes se ystäväni, ole nähnyt pääni sisälle, mitä siellä tapahtuu. Kun ajatuksia tuleetuleetulee, niitä ei jaksa ajatella loppuun, koko ajan vain analysoi itseään ja olotilaansa ja sitten. Pam. Täysi turtumus, tunteettomuus, tyhjyys. Keho huutaa sänkyä alleen, on pakko käpertyä peiton alle. Leffaa ei jaksa katsoa, vaatii liikaa keskittymistä. Tuijotan siis seinää. Tulee ilta ja huomaan etten tehnyt tänään mitään. Ruoskin itseäni, mietin mikä vittu minussa on vikana. Ja niinä hetkinä pitäisi olla itselleen muka jotenkin armollinen? Sanoa, että ei se mitään. Huomenna on uusi päivä. Joka onkin joskus ollut täysin samanlainen kuin edeltäjänsä. Joku mustan putken on kuitenkin aina katkaissut. Olen onnekas, että mieleni reagoi niin herkästi myös positiivisiin virikkeisiin. Harmikseni myös negativiisiin. Kuten nyt huomaan pieniä levottomuuden tunteita, kun aloin miettiä pahoja päiviä. Lakkaan siis ajattelemasta.

Onneksi huomaan itse nämä pelon ja häpeän tunteet. Osaan antaa niille nimet. Siksi voin ainakin yrittää päättää, etten koko ajan pelkää. Tänään päätän, ettei minun arvoni ihmisenä määräydy sen mukaan kuinka paljon teen. Tänään koetan miettiä mitä oikeasti haluan tehdä. Jos en halua tehdä mitään, se on sallittua.

Myllerryksessä

Hoitajani sai minut vakuuttuneeksi siitä, etten ole tulossa hulluksi. Keskustelimme viikon takaisesta "romahduksesta." Melkein loukkaannuin siitä ettei hän lähtenytkään pohtimaan onko lääkitykseni väärä tai onko diagnoosini tarpeeksi vakava, vaan löysi tapahtuneesta yhteyden pari iltaa ennen romahdusta olleeseen keskusteluun ystävän kanssa. Käytännössä olemme melkein vuoden asuneet yhdessä vaikka kumpikaan ei halua seurustella. Otin aiheen puheeksi ystäväni kanssa, ja pohdimme olisiko kohta aika luopua tästä järjestelystä ja jatkaa omia elämiämme, ystävinä. Vaikka ajatus herättää paljon haikeutta, pelkoa ja tunnetta luopumisesta, päällimmäisenä tunteena kummallakin taitanee olla kiitollisuus. Itse en olisi selvinnyt viimeisestä vuodesta ilman tätä henkilöä. En uskalla ajatella mitä olisi tapahtunut. Lääkärikäynteihin ja masennuslääkitykseen tilanne olisi johtanut joka tapauksessa mutta mikä olisi ollut sen hinta jos tämä ystäväni ei olisi kannustanut minua hoitoon hakeutumaan tarpeeksi ajoissa.

Sovimme muutoksen tapahtuvan vähitellen. Olin haikean helpottunut keskustelumme jälkeen. En ole ikinä kokenut häntä taakaksi vaikka hän käytännössä luonani asuukin. Kuitenkin parin päivän jälkeen alkoi taas pelottaa. Hän on ainoa, joka jaksaa repiä minua liikkeelle ja pistää minut tekemään asioita. Hänen vuokseen vedän joskus reippaampaa roolia kuin oikeasti tunnen jaksavani. Hän on ihminen, jollaisen kanssa tahtoisin jakaa elämäni, mikäli hän ei olisi entisen parhaan ystäväni entinen sulhanen, mikäli hänen tulevaisuudensuunnitelmansa eivät poikkeaisi niin radikaalisti omistani ja mikäli hän itse olisi tarpeeksi tasapainoinen suhteeseen. Saati minä. Hän kaipaa myös niin paljon enemmän aktiviteetteja elämäänsä, että pitkällä tähtäimellä hän kokisi minut varmaan vain tylsäksi. Siksi tuntuu osittain epäreilulta, että järki sanoo niin vahvasti ettei kannata. Ja sitten taas tunteet sanovat, että tuollainen mies voisi olla lasteni isä.

Saanko vetää nyt "koska sydän sanoi niin" -kortin? Minun sydämeni sanoo, että minun täytyy saada kulkea vielä kaupungissa aamuyöllä yksin. Tulla kotiin, mennä yksin nukkumaan. Herätä sotkuisesta sängystä ja keittää kahvit vain itselleni. Rakentaa itseäni, tunnustella ja rakastua minuun. Sydämeni sanoo, että nyt on aika olla taas yksin hetkinen. Muistaa miltä tuntuu löytää lohtu ja rauha vain itsestään. Hoitajani käytti termiä "ystävä on varalla koko ajan." Sehän on totta, ja se on äärimmäisen epäreilua häntä kohtaan. En minä häntä mitenkään käytä vain silloin kun minulla sattuu ahdistamaan. Mutta minun tilanteeni on raskas myös hänelle. Siksi pikkuhiljaa harjoiteltava välimatka tulisi kummallekin tarpeeseen. Hoitajani sanoi sen suoraan. Se tuntuu hieman surulliselta. Kyseli onko minulla ketään muuta läheistä jolta voin pyytää apua tarvittaessa. Pohdin isosiskoni olevan mahdollisesti sellainen henkilö. Tiedä sitten käytännössä.

Pyysin anteeksi hoitajalta sekavaa käyntiä. Tuli itkettyä, tuli puhuttua äidistä, seksuaalisesta suuntautumisestani ja paljon tästä entisestä parhaasta ystävästäni, joka tässä kriisissä on näytellyt päänäyttelijän osaa. Arvioin kuulemma ihmissuhteitani hyvin paljon hänen kauttaan, vertaan ketkä ovat hänen puolellaan ja ketkä minun. Kyseinen henkilö nauraisi varmaan tämän kuullessaan. Tai tuntisi jotain sairasta mielihyvää siitä, että on saanut taas yhden ihmisen näin polvilleen? Jos minä itse ikinä saisin kaksi ihmistä näin sekaisin mitä hän on saanut, luultavasti tappaisin itseni. En voisi elää itseni kanssa. Mutta olen onneksi löytämässä jonkunlaisen rauhan siinäkin asiassa. En halua enää nähdä häntä, en olla tekemisissä. Ei hän ole se ihminen jonka kanssa ystävystyin. Hän satutti minua ja hän satutti monia muita ystäviäni. Monet eivät edes tiedä sitä. On lohduttavaa osata jo ajatella, että onneksi minun ei tarvitse olla sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä.

Päivä jolloin en tuntenut itseäni (niin) sairaaksi

Samaan aikaan olen sekä kauhuissani, että onnellinen. Viimeksi kun tunsin oloni näin rauhalliseksi - en aivan sydänjuuriani myöten mutta kuitenkin - meni pari päivää ja ahdistus iski voimakkaammin kuin koskaan aiemmin. Olen kuitenkin nauttinut tästä tunteesta. Tämä päivä on ollut kuin kenen tahansa terveen ihmisen päivä. Olen herännyt kahdeksalta kolmeksi tunniksi töihin, nukkunut parin tunnin päiväunet sen jälkeen. Jaksoin käydä puolen tunnin lenkin - juostakin vähän. Nyt teen broileripyöryköitä ja aion lämmittää illalla saunan.

Mielenvoima on valtava. Mutta koska mieli on sairas, voimaa ei yleensä ole. Niinä hetkinä kun fyysinen hyvä olo yhdistettynä puhumiseen ja lääkitykseen antavat hetkittäisiä normaaliuden tunteita, kannattaa asioita työstää omien voimien rajoissa. En tiedä teenkö itse siinä suurta virhettä, että suhtaudun tähän sairauteen kuin kokopäivätyöhön. Välillä väritellään aikuisten värityskirjoja ihan vain kaiken varalta vaikkei nyt juuri ahdistakaan. Mutta että jos se jotenkin työntäisi tulevan ahdistuksen vähän pidemmälle. Silti olen jokaisena hyvänäkin päivänä puoleksi varautunut siihen, että vaikka päivä on hyvä, ilta voi olla kamala. Mutta olen valmistautunut.

Itsemurha-ajatukset ovat kaikonneet jälleen. Ovat olleet nyt pari päivää poissa. Hyvä niin. Säikähdin miten oikeasti ajattelin niitä asioita tahtomattani. Huomaamattani aloin kiinnostuneena pohdiskella mistä saisin unilääkettä, jota voisin ottaa ennen kuin joko käyn rautatielle makaamaan, tai jonnekin korkealle mistä on suuri vaara pudota. Pelottaa ajatus, että pitäisi kuolla tietoisena siitä, että kohta voi sattua hetken ennen kuin kuolen. No mutta, tämä tästä aiheesta.

Viiltelyhalu taas kummittelee jossakin alitajunnassa mutta sekin onneksi jo rauhallisempana. Aloitin tupakoinnin viime maanantaina uudelleen, se auttaa kai vähän. Toisaalta en tahtoisi tupakoida, rakastin sitä fyysistä parempaa oloa, joka tulee tupakoinnin lopettamisen jälkeen. Tuntuu kuitenkin siltä, että tupakointi kannattelee hermojani, joten ehkä vielä tämän askin poltan loppuun. Ainakin. Katsotaan jos hyvä fiilis jatkuu ensi viikkoon, sitten voisin taas koettaa lopettaa.

Kirjoitus lähti rönsyilemään. Tarkoitus oli kirjoittaa mielenvoimasta. Olen siis koettanut kirjoitella ylös erilaisia oivalluksia, jotka edistävät ajatusmallieni muuttamista. Kirjoittamisen avulla hahmotan paremmin mitkä ajatusmallit johtavat turhautumiseen ja ahdistumiseen. Yksi suuri ongelma on ollut arjen hallinta. PITÄISI siivota, PITÄISI tehdä ruokaa ja käydä kaupassa. Pitää, pitää, pitää. Tämä ajatus on aiheuttanut minulle paljon negatiivisia tunteita siitä, että elämä on suorittamista. Vapaapäivienkin jälkeen iltaisin olo on usein kuin pitkän työpäivän jälkeen. Mutta sitten suoritan vielä nukahtamisen, sitten heräämisen. Sitten pitää tehdä aamupalaa, sitten pitää taas vähän siivota...

Tätä ajatusmallia työstän. Koetan ajatella miten erilaiset aktiviteetit aktivoivat minua eri tavalla. Koetan keskittyä sillä hetkellä tekemääni asiaan mutta kuitenkin käytän mielessä ajatuksia "kohta pääsen tekemään tuota asiaa". Mikäli esimerkiksi tiskiä on kertynyt niin paljon, että se vie kauan aikaa, pidän välillä taukoja. Eikä kaikkea tarvitse heti samana päivänä tehdä. Tekee vähitellen. Kuuntelee kehoaan ja mieltään.

Rakas sairauteni,

minä arvostan sinua. Sinä teet minusta sen miksi minun kuuluukin tulla. Annat minulle ne rajani joita en itse ole osannut vetää, niin työelämässä kuin ihmissuhteissanikin. Sinä opetat minut lujaksi mutta samalla sinä teet minusta pehmeämmän. Sinun vuoksesi minun on pakotettava itseni muuttamaan itseäni siksi, joka jaksaa nämä myrskyt ja tämän elämän. Sen kaiken tylsyyden, puurtamisen ja silti siellä kaiken keskellä sen kauneuden. Pienistä hetkistä pirskahtelevan ilon. Ei onnea voi sylikaupalla kahmia. Annos kerrallaan riittää. Minä tahtoisin vielä maistaa sitä kieleni kärjellä, nuolla sitä sormistani, antaa sen valua ranteille. Minä pitäisin siitä lujasti kiinni ettei se putoaisi otteestani. Minä ahmisin kaiken kerralla, itsekkäästi, nauttien. Tuleehan niitä onnenhetkiä. Kiitos kun annoit minun jaksaa käydä tänään kirpputorilla, ja nyt saan selailla mukavan hajamielisesti ostamiani sisustuslehtiä. Mitään muuta et taida antaa minun jaksaa tehdä tänään. Mietiskelen taas nukkuisinko aamuun saakka jos nyt laittaisin nukkumaan.

Kiitos. Ole turvassa sylini suojissa, ota voimasi minun rintani alla olevasta lämmöstä. Ole siinä vielä hetkinen. Sillä vielä tulee päivä, kun päästän sinut pois.

Ja minun rinnassani on tilaa jälleen jollekin uudelle.

Miten näin niinku käytännössä?

Lusikat loppuivat tältä päivältä. 1,5 tunnin työpäivän jälkeen. Ihan veto pois. Taas hurjan reipas päivä Huoh. Syytän viiden tunnin yöunia, en tahtonut saada yöllä unta. Vielä pitäisi jaksaa tehdä ruokaa, kysellä huomisesta valokuvauskeikasta ja vielä tuo ihmissuhdesoppakin pitäisi selvittää. Mitä jos makaa sängyssä eikä jaksaisi? Mitä jos haluttaisi alkaa yöunille kello 19? Mitä jos joutuu pinnistelemään kunnolla muistaakseen mitä eilen tapahtui? Pitäisikö nyt ottaa käyttöön se armollisuus itselleen vai vain potkia itseään liikkeelle? Siihen tahtoisin oikeasti vastauksen. Terapeutti varmaan vastaisi, että tee niin kuin hyvältä tuntuu. Mitä jos tuntuisi hyvältä kyllä syödä mutta kun ei oikeasti jaksa vittu valmistaa mitään? Ajatuskin taas väsyttää. Mitä jos tämä ei olekaan masennusta, jos tämä onkin vain silkkaa laiskuutta. Tekisi mieli purkaa kiukkuaan johonkin. Jos jaksaisi.

Tulla kovaksi, pysyä pehmeänä

Minusta tuntuu, että nykyään ihmiset eivät enää tiedä mitä oikeasti ovat ja mitä vain tahtovat olla. En tarkoita, että kaikista täytyisi pitää. Kaikkien kanssa ei välttämättä tarvitse tulla edes toimeen. Mutta onko oikein satuttaa? Olemmeko jo niin keskittyneitä siihen mitä muut meille tekevät ja sanovat, ettemme itse huomaa enää mitä me teemme muille. Ei enää huomata sitä miten oma itsetunto ja itsensä rakastaminen haetaan muiden vähättelystä. Kun pistetään kaksi rinnakkain ja toista pidetään autuaan huonona, tietysti itse näyttää paremmalta.

Olen kyllästynyt tuntemaan, että ihmissuhteet ovat pelkkää peliä. Itse vilpittömästi välitän suurimmasta osasta läheisiäni, on toki pari ihmistä joita en luultavasti surisi niin paljoa vaikka välit katkeaisivatkin. Risteilen jatkuvasti päässäni edestakaisin ajatuksia siitä mikä heidän motiivinsa kanssani tekemisissä oloon oikeasti on. Tiedän olevani huono ystävä koska en jaksa pitää yhteyttä, ja pelkään,  että muut kokevat minun olevan heidän kanssaan tekemisissä vain pakosta. Näin ei ole. Paitsi yhden ihmisen kohdalla. Silti olen jotenkin vilpittömästi aina tahtonut uskoa, että kun joku muutaman kuukaudenkin hiljaiselon jälkeen laittaa viestiä ja kysyy saako tulla käymään kahvilla, että hän oikeasti tahtoisi tulla. Ei vain pakosta. Mutta se, että kuulen miten järjestetään juhlia joihin minua ei kutsuta, että elämässä tapahtuu suuria asioita joista minä en tiedä, että ihmisiin joista on minulle puhuttu pahaa on kutsuttu juhliin minun sijastani, tuntuu ihan helvetillisen pahalta.

Miksi minun on käytävä tämä saatanan taistelu kaikkien kanssa? Miten tämä elämäni, nämä valintani, voivat vaikuttaa heidän elämäänsä noin paljon? Minä en ole heille henkilökohtaisesti tehnyt mitään. Olisin voinut. Ja tiedän heitä, jotka ovat tehneet ja satuttaneet heitä. Minä en ole. Piste. Miksi minulle sitten ollaan ilmeisesti jostakin vihaisia tai minua vältellään? Minä yritin olla tämänkin henkilö ystävä kesällä, oman eroni melskeessäkin autoin häntä parhaani mukaan, koska minä halusin. Koska minä välitän tästä ihmisestä. Mutta en minä voi enkä halua pakottaa ketään välittämään minusta. En minä vihainen ole. Loukkaantunut vain.

Tällä kertaa aion keskustella tästä kuitenkin kuin aikuinen ihminen. Ei enää yhtäkään päivää, kuukautta saati puolivuotista niin, että hautoo mielessään sopivaa keskustelunavausta muttei saa sitä vain ikinä tehtyä. Ennemmin välirikko kuin enää yhtäkään epämääräistä suhdetta kenenkään kanssa.