Syy mun haavoihin

Vaikeimpina hetkinä on tullut kysyttyä itseltään; kenen vuoksi vielä yritän? Miksi roikun vielä tässä? Minkä takia pitäisi muka nousta sängystä, vaihtaa puhtaat vaatteet ja pestä hampaat? Ensimmäisenä aloin helposti miettiä läheisiäni. Vaikka en koskaan ole täysin 100 prosenttisesti suunnitellut itsemurhaa, olen salaa toivonut, ettei aamua enää tulisi. En, että voisin tappaa itseni tai kuolisinpa onnettomuudessa, ainoastaan vain, että nukahtaisin levollisesti, ja ei tarvitsisi enää herätä. Mutta sitten muistan; minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka saattavat minusta vielä välittääkin. Jo ajatus siitä, että olisin kertonut esimerkiksi isosiskolleni kuinka olen kontannut ympäri lattioita parkuhuutaen kuin hädässä oleva lapsi, sietämätön tuska omassa itsessäni olemisesta, aiheuttaa huonon omatunnon. Saati sitten, että joskus tappaisin itseni. Se ei ole vaihtoehto. Ei koskaan.

Mitä jos oppisin, että se, kenen vuoksi vielä yritän, olen minä itse? Miten oppisin rakastamaan itseäni niin kovasti, että antaisin anteeksi tämän kaiken jonka ehdin tuhota kahden masennusjaksoni aikana?

Vaikka taloustilanteeni ei ole hälyyttävä, on se silti ollut epävakaa jo pari vuotta. Säästöjä olisi pitänyt kertyä roimasti enemmän. Mutta kuin miettii sitä kuinka välillä olen auttanut Herra X:ää tämän omien talousongelmien kanssa, ja "pahimmillaan" ruokkinut kaksi aikuista ja neljä kissaa, niin oikeastaanhan tässä on pärjätty kyllä ihan hyvin. Tottakai meillä on ollut raskaitakin hetkiä, kun on tuntunut, että kaikki asiat ovat kaatuneet niskaan samalla kertaa, ja häpeillen hän on joutunut pyytämään apuani. Ja minä hänen. Mutta sitä olisin aina antanut, pyytämättäkin. Kaikki se raha on loppupeleissä hyvin pientä verrattuna siihen miten paljon olen saanut häneltä apua, ja millainen ystävyys meillä on. Raha on vain rahaa eikä minulla ole kiirettä saada säästöjäni takaisin. Olen huojentunut, kun hänenkin elämänsä alkaa pikkuhiljaa taas luistaa. Kuitenkin pikkuhiljaa hupeneva säästötili on aiheuttanut ahdistusta mutta syy siihen on ollut ihan vain minussa itsessäni.

Toinen minkä koen tuhonneeni, on terveyteni. En ole perussairas, masennus on ainoa diagnosoitu sairauteni. Mutta nykyään olen ylipainoinen, enkä jaksa enää niin hyvin kuin ennen. Olen painanut hoikimmillani melkein 20 kiloa vähemmän. Tästä aiheesta olen kirjoittanut paljon ja tämän kanssa kamppailen päivittäin. Nyt reilun viikon olen syönyt taas hyvin järkevästi, ja tänä aamuna huomasinkin ensimmäistä kertaa miten pöhötys oli ehkä jo hieman pienentynyt. Koetan muistuttaa itseäni siitä, etten laita ruokavaliotani kuntoon ulkonäköni vaan ennen kaikkea hyvinvointini vuoksi. Kesän lähestyminen saa aikaan sen, että nautin liikkumisesta jälleen enemmän, ja lämpimänä ilmana tartun ennemmin salaattilautaseen kuin kebabrullaan. Silti alitajunnassani jäytää tieto siitä, että kesä Suomessa on naurettavan lyhyt ja jo parin kuukauden päästä on jälleen syksy ja jälleen talvi. Ja viime vuodet ovat todistaneet, että talvet ovat minulle melkoisen pimeitä.

Mieltäni kaihertaa vanhan koulukaverin näkeminen lauantai-iltana. Eilen hän otti yhteyttä viestein ja melkein heti tuumasi "uskaltaakohan sanoa." Kun kehotin häntä sanomaan asiansa, sanoi hän minulla olevan nykyään ihanan naiselliset muodot. Tuota en ymmärrä. Asia josta ei voi puhua, on tabu, tiedän, mutta miksi minulle itselleni pitää jatkuvasti hokea sitä kuinka olen lihonut? Kyllä, asunnossani on peili, kyllä, minä käytän vaatteita, kyllä, minä tiedostan tämän asian erittäin hyvin itsekin. Ymmärrän kyllä sen, että minut nähdessään hänen aivonsa ovat välittömästi antaneet signaalin "onpas lihonut" mutta miksi se asia pitää minulle kertoa kun tiedän sen kertomattakin? En jaksa uskoa, että tuonkaan lauseen takana oikeasti on kehu, se on ainoastaan tekosyy saada sanoa ääneen se, että huomasin ulkonäössäsi muutoksen.

Vastasin ensimmäistä kertaa rehellisesti ja sanoin sairastaneeni kaksi masennusjaksoa, joiden lopputulema on tämä. Tähän hän ei reagoinut millään tavalla, ei kysynyt miten jaksan. Keskustelu tämän jälkeen hiipuikin melko nopeasti. Eilisilta meni miettiessä asiaa ja myös tänään keskustelu on pyörinyt aktiivisesti mielessä. Mutta kuten työkaverini aikaisemmat raskauskyselyt, eiköhän tämäkin asia jälleen tasoitu. Hoitajani sanoi hyvin ja muistutti, että kun miettii lähellä olevia ihmisiä, huomaa, että ei heidänkään painonsa ole aina sama ollut. Tällaisia me ihmiset olemme, välillä paino nousee ja laskee. Ja loppujen lopuksi niin kauan kuin kyse ei ole vaarallisesta ylipainosta, joka alkaa vaikuttaa merkittävästi terveyteen, puhutaan ihan vain rasvamassasta ja numeroista. Olenko yhtään sen huonompi ihminen jos se jäätelöpurnukka nyt sattui tuomaan hetkellistä lohtua pahimman ahdistusjakson kourissa? Vaikka tiedänkin lohtusyömisen olevan väärä malli, voisi tilanteeni olla nyt vielä huonompi mikäli en olisi itselleni edes niitä pieniä lohdun hetkiä suonut.

Jokin lukko päässäni vielä lyö kapuloita rattaisiin, enkä saa vielä ihan täysin kiinni tästä kaikesta mutta pikkuhiljaa tunnen, miten alan nähdä kotini ja maailman erilaisena. Koti alkaa tuntua jälleen kodilta, turvalliselta pieneltä pesältä. Ehkä vaikutusta on aroma therapy -setistä, jonka ostin? Olen poltellut keksin hajuisia kynttilöitä, lisännyt tuoksulyhtyyn appelsiinia tai vaniljaa. Luonut kodikkuutta ympärilleni. Ja tänään aion olla kuin kuka tahansa muu; puolentoista tunnin päästä lähden lenkille ystäväni kanssa, ja illaksi menen töihin. Onneksi työmäärän saan itse päättää, ajattelin olla pari-kolme tuntia. Sisälläni jäytää jännitys ja ahdistus samalla tavalla kuin jännittäisin lääkärikäyntiä tai esiintymistä yleisölle. Ehkä lenkki rauhoittaa.

Mustaa valkoisella

Lueskelin aikaisempia postauksia ja ymmärsin, etten ole ikinä tehnyt selkeää ranskalaisilla viivoilla toteutettua listausta siitä mitä oireita omaan sairauteeni kuuluu tai on kuulunut. Koska epäillään, että viime kesä saattoi olla (hypo)mania -jakso, listaan tuntemuksia myös siltä ajalta. Ehkä tähän postaukseen on helppo palata aina mikäli oireet alkavat tulla takaisin.

Masennus

• Väsymys - yleensä nukun vuorokaudesta noin 11-14 tuntia, päiväunet lähes päivittäin, ilman niitä olen lähes toimintakyvyttömän väsynyt. Helmikuussa pari viikkoa en tehnyt muuta kuin nukuin.
• Lisääntynyt syöminen - etenkin herkut maistuvat, tämän seurauksena painonnousu -> itseinho
• Aistiherkkyys - kaupassa käyminen alkaa ahdistaa siellä olevan hälinän vuoksi, muutenkin kovat äänet nostattavat stressitason äkkiä hyvin korkealle
• Keskittymiskyvyn heikkeneminen - erityisesti huomaa Herra X:n kanssa, kun huonoina päivinä ei jaksa kuunnella tai keskittyä keskusteluihin. "Pahimpina" viikkoina helmikuussa en jaksanut katsoa ohjelmia alusta loppuun koska keskittyminen oli niin hankalaa
• Sosiaalinen eristäytyminen - johtuu osittain siitä, ettei jaksa siivota asuntoa/käydä suihkussa/laittaa itseään mutta myös siitä, ettei yksinkertaisesti jaksa keskustella. Pikkuhiljaa tämä onneksi alkaa taas helpottua. Oma henkilökohtainen tila on muutenkin ollut viime aikoina tavanomaista suurempi.
• Ärtyminen helposti / välinpitämättömyys asioihin - tämä oire on ehkä selkein mittari siitä missä vaiheessa masennusta mennään. Kun tilanne on pahimmillaan, en jaksa edes suuttua. Kun maata on pikkuhiljaa taas jalkojen alla, hermostun välillä todella helposti vaikkapa kissojen riehuessa tai jonkun tehdessä jotain "väärää".
• Itkuisuus 
• Ahdistuneisuus - jatkuva painontunne rinnassa
• Paniikkikohtaukset - takaisin 30 mg nostettu citalopram onneksi nämä nykyään jo estää aika hyvin mutta ennen takaisin hoitoon hakeutumista näitä tahtoi tulla päivittäin

Mania

• Irtosuhteet / seksuaalisen halun kohoaminen --> ongelmia ystävyyssuhteissa
• varomattomuus esimerkiksi ehkäisyn suhteen
• Kohonnut itsetunto --> irtosuhteet
• Alkoholin reipas käyttö / jatkuva juhliminen
• Rahan reipas käyttö
• Vähentynyt unen tarve
• Hirvittävä tarve "haalia kokemuksia", elää täysillä
• Kova halu auttaa muita, "elämän tarkoituksen" ymmärtäminen
• Esimerkiksi kosketinsoitinten harjoittelua kovan paineen alla lyhyessä ajassa keikkaa varten
• Ulkonäköön panostaminen 
• Sosiaalisista kanssakäymisistä nauttiminen
• Puheliaisuus
• Aikaisemmin pelottavilta tuntuviin tilanteisiin hakeutuminen, esim. gynekologinen tarkastus

Irti vai kiinni

Perhepyhät ovat aina yhtä raskaita, etenkin äitienpäivät. Korteissa lukeva "maailman parhaalle äidille" on väite, jonka meistä jokainen tietää valheeksi. Siksi tämän vuoden kortissa lukenut "äideistä parhaalle mahdolliselle" tuntui helpottavalle. Ei ollut mahdollisuutta parempaan mutta parhaasi teit.

Teitkö? Et ehkä mutta voisit tehdä edelleen. Äitinä oleminen ei lopu. Tiedän, etten ole ollut helpoin mahdollinen tytär. Pistin äidin hyvin tiukasti seinää vasten hänen toisen itsemurhayrityksensä jälkeen. Välimme viilenivät reippaasti. Siksi tuntuu jotenkin hankalalta halailla, onnitella. Tai katsoa oluen juontia, joka jatkuu yhä.

Tämä aihe on niin raskas, että kahden kappaleen jälkeen olen väsynyt. Tai sitten vain niin kyllästynyt tähän aiheeseen, en enää tarvitse tämän pidempää purkua, kun ennen äidin näkeminen jäyti mieltäni viikkokausia.  En tiedä mutta jälleen vuoden olen turvassa.

*

Tahdon olla
tahdon uskaltaa
ottaa opiskeni siitä
että tuhosin kaiken

pelkillä sanoillani
sain vuosien työn
kuolemaan edessäni
sekunneissa

teoillani revin auki
kaikki ne haavat, jotka olivat arpeutuneet niin kauan sitten
mutta pakko antaa anteeksi
pakko koettaa uudelleen rakentaa

Ymmärrys

Tajuntaani iski ymmärrys ajatuksesta, joka on mielessäni kiertänyt jo pitkään mutten ole saanut sitä oikein ajateltua enkä tiedostettuakaan. Tunne, aavistus, ajatus alkoi kehittyä hiljakseen sen myötä, kun hoitajani otti tosissaan viime kesän vertailukohteet tähän hetkeen, ja alkoi mietiskellä kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta. Tiedän taudin olevan vaikeammin hoidettava kuin masennus, ja mikäli tämä paljastuu siksi, on edessäni uusi vihollinen.

Oli viime kesä (hypo)maniaa tai ei, on se ollut elämäni parasta aikaa. Riehuinhan minä, olin riehakas ja vapaa. Nautin joka siemauksista. Ajatus siitä, että se olisikin ollut vain sairas kausi, romuttaa koko rakennelman mielessäni siitä miten sairauteni on edistynyt ja miten viime kesänä olin vihdoin tavallinen, terve, järkevä ihminen. Nyt mielessäni on kuva, jossa sairastuin vuoden 2015 lopulla ja olen edelleen sairas. Ja sairauteni on muuttunut koko ajan sitkeämmäksi.

Ajattelen, etten ole ollut minä kahteen vuoteen. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän unohdan millainen olen edes ollut. Olenko ollut oma itseni koskaan? Minun on koko ajan vaikeampi hahmottaa sitä millaista aikuisen ihmisen arjen tulisi olla. Miten elämä heittelee, vai heitteleekö se? Onko normaalia, että minunkin historiassani on selkeitä ahdistusjaksoja, jolloin olen leikellyt itseni kaljuksi, tai huumaavia onnentunteita joissa kuuden vuoden ystävyyssuhde lopetetaan sormia napsauttamalla ja uusi aloitetaan ihan yhtä nopeasti? Millaista elämän pitäisi olla? Onko minun elämäni koskaan ollut tasapainoista? Jos tavoittelen sellaista elämää, joka minulla oli ennen tätä sairautta, tavoittelenko vain olotilaa askeleen päässä sairastumisesta? Minkä vuoksi edes haluan parantua?

Vertailen tätä sairausjaksoa jatkuvasti edelliseen. Nyt tämäkin ajatus on selkeämpi: Näin jälkikäteen ajateltuna viime vuoden sairastaminen oli simppeli, näppärä paketti, jonka loogiset kiemurat opin melko äkkiä. Tai nimenomaan opin sen, ettei logiikkaa välillä ole tippaakaan. Sairasjakson voi helposti lokeroida 4-5 kuukauden mittaiseksi kaudeksi, jossa vointi alkoi kohota hyvin nopeasti lääkityksen aloittamisen jälkeen.

Vertailukohta nykyiseen: Nyt sairauteni on kyllä hiljakseen edennyt parempaan suuntaan mutta kehityksessä on tullut pitkiä, useamman viikon taukoja jossa vellon välimaastossa jossa ei ahdista palavasti mutten mistään oikein nautikaan. Sitten tapahtui harppaus, ja tämä viikko on ollut taas käsittämättömän raskas. Oikeastaan harppauksia taisikin tulla kaksi. Taaksepäin. Ja juuri kun hetken olin alkanut jo uskaltaa katsomaan peiliin, nyt taas inhoan itseäni älyttömän syvästi. Tämä vaikuttaa kaikkeen mutta erityisesti itsetuntooni naisena, seksuaalisuuteen ja siihen miten ihmiset minut näkevät. Viimeisin taas lisää ahdistustani siitä, että minua pidetään "reppanana".

Minä hain kyllä lähihoitajakouluun. Minulla on kissoja, joista minun tulee toivottavasti pitää huolta vielä ainakin kymmenen vuotta. Minulla on bändi. Mutta mielessäni tulevaisuudessa on vain taistelukenttiä, main bosseja jonossa odottamassa. Hukkumisia ja nousemisia. Ajatus tuntuu hirvittävän raskaalta ja pelottavalta. Vielä pelottavammalta tuntuu ajatus siitä kuinka jo nyt murehdin tulevaisuuteni raskautta ja sitä, onko siellä oikeasti mitään minulle?