Järkipuhetta

Kylläpä sitä on tullut taas uitua syvissä vesissä viime kirjoituksissa. Mutta ehkä hyvä niin, että ymmärsin tulla kirjoittamaan tuon kaiken ulos. Voin viime viikonlopun ja alkuviikon huonosti. Olen kuitenkin saanut itseäni taas jollakin tavalla reipastumaan, ja jaksoin pyörittää viikon loppuun asti. Ja siitä olen ylpeä.

Tiedostan myös, että voi olla, etten näe itse elämääni selkeästi. Ennen kaikkea tahtoisin kaikkien ympärilläni olevien ihmisten ymmärtävän sen, että vaikka vaikutan varmasti hirvittävän draamanhakuiselta ihmiseltä, jolla on aina jokin kriisi menossa elämässään, ennen kaikkea toivon rauhaa ja lepoa. Lepoa tältä raskaalta taakalta. Olen hieman huolissani siitä mitä ajatuksia päässäni liikkui esimerkiksi tasan viikko sitten. En ole ikinä todella ehkä ajatellut itsemurhaa sillä lailla oikeasti vaihtoehtona. Tiennyt kyllä, että sellainenkin mahdollisuus voi olla jos elämä nyt kovin tästä mutkistuu mutta nyt rakastuin ajatukseen itseni tappamisesta. Koko asian pohdiskelu on tyyssännyt aina siihen miten tuskaista kuoleminen oman käden kautta saattaisi olla. Esimerkiksi parvekkeelta hyppääminen tai hirttäytyminen. Mitä jos kävisikin paska tuuri, ja jäisi henkiin mutta kituisi kuoliaaksi? Lääkkeiden yliannostus taas voi kuulemma aiheuttaa useamman vuorokauden halvaantumisoireet ja lattialla kouristelun.

Mutta valtimoiden aukaisu. Kuinka järjettömän helppo ratkaisu loppupeleissä. Tietysti ei varmaan onnistuisi ehkä selvinpäin mutta vaikkapa muutaman Opamoxin ja viinan jälkeen olisi sen verran turta, että järki ei turhan paljoa pistäisi vastaan. Istuisi kuumassa saunassa ja antaisi mennä. Luin aiheesta, ja kuulemma verenhukka tuntuu melkein mukavalta, ensin tietysti voi pyörryttää ja oksettaa mutta sen jälkeen alkaa tuntua lämpimältä, ja tahtoo vain nukahtaa.

Mutta. En aio tappaa itseäni ihan lähiaikoina. Minulla on vielä pari korttia käytettävä.

Ensisijaisesti lasken tunteja siihen, että pääsen uusiin verikokeisiin joissa selvitetään kilpirauhasteni tola totaalisesti. Mutta melko varma siitä olen, että vajaatoiminta paljastuu. Reilun vuoden olen yrittänyt pudottaa painoani ja saanut sitä ainoastaan lisää. Ei minusta enää kiinnostuta baarissa samalla tavalla, järkytyn minusta otetuista kuvista. Jäätävä löllykkä! Tuntuu kuin koko elämäni seisoisi, kuin olisin vankilassa odottamassa, että kaikki voisi taas alkaa alusta tai jatkua. Vaikka tiedän ettei paino saisi määritellä ihmistä mutta voin käsittämättömän huonosti itsessäni tällä hetkellä.

Ja alan vihdoin vaalentamaan hiuksiani ja kasvattamaan omaa väriäni takaisin. En ihan heti mutta ehkä parin viikon kuluttua. Vuoden kuluttua voin olla taas oma itseni ja tuntea itseni kauniiksi. Kaipaan yhteyttä toiseen ihmiseen, sitä, että luottamustani ihmisiin aletaan taas pönkittää eikä sitä koko ajan vain horjuteta joka suunnasta. Haluan taas harrastaa seksiä ilman korvissa soivaa kuiskintaa "oi beibi, joo just beibi". Kuumaa läähätystä korvissa. Ja kippuralle vetävää ahdistusta siitä miten kehoni ei ole enää minun, se on vain väline, esine. Ja haluan uskaltaa tehdä lopullisen päätöksen oikeudenkäynnistä. En jaksa enää istua kylpyhuoneen lattialla kädet korvilla, en selata läpi puhelimen yhteystietoja ja miettiä kenelle laitan sanan "apua". En ole tehnyt sitä enää pitkään aikaan. Olen taistellut pahimmat paniikkikohtaukseni läpi yksin. Ilman rauhoittavia, ilman herra X:ää, ilman mitään.

On vain pakko hyväksyä se, että nyt joudun tekemään töitä sen eteen, että saan itseni taas kunnolla jaloilleni.

Mutta milloinpa en olisi saanut?

Tuomittuna kulkemaan

Tahtoisin näyttää tämän säälittävyyteni.

Antaa sen näkyä kaikille.

Repiä itseni alastomaksi, nahattomaksi, vetämättä vatsaa sisään, peittelemättä arpia. Haavoja.

Tässä, ole hyvä;

Viilsin. Pitkästä aikaa helvetin kunnolla, ei millään pilipalivehkeillä. Partaterällä perkele. Kuin kovakin ammattilainen. Ehkä noin 5-10 viiltoa, pari turhan syvää. Helvetin hienoa olla melkein 30-vuotias perheetön läski säälittävä paska, joka ei osaa pitää edes huolta itsestään. Entä kun olisin äiti? Miten selittäisin nämä kaikki vauvauinneissa, neuvoloissa. Entä jos lapseni otettaisiin huostaan siksi, että minä en pystyisi huolehtimaan siitä.

Entä jos en pysty huolehtimaan edes itsestäni?

Mä lupaan, mä lupaan, mä lupaan, että ens viikolla soitan sen psykologiajan. Mä inhoan itteäni. Oikeasti. Kuinka helvetisti inhoan itseäni, ja kuinka kamala tunne se on. Ja kuinka hirveää on se, että on vaikka kuinka kauan yrittänyt ties isä jumala vittu mitä, että saisi tämän painon pois. Ja käykin ilmi, että nyt onkin mahdollisesti se kilpirauhasen vajaatoiminta puhjennut ja mä en jaksaisi odottaa sitä paria viikkoa, että pääsen uusiin verikokeisiin ja saisin vain aloitettua sen helvetin lääkityksen, että saisin joskus nämä vitun läskit pois. Niinku kaikki ois siitä kiinni.

Ja uskokaa, kuinka sairasta ja vastenmielistä on ajatella, että mitä helvettiä mä valitan, kelpasinhan mä sille vitun raiskaajapaskallekin, joka nyt on estänyt mut joka ikisessä mediassa ja laitteessa ja maailmankaikkeudessa, ja puhuu varmasti paskaa musta kaikille. Miten mä oon munan perässä juokseva huora, joka ei vastaa enää viesteihin sen jälkeen, kun on saanut mitä halusi. Mä oon niin vihanen. Niin vihanen. Sille. Ja herra X:lle joka ei tajua miten se aina lupaa, eikä pidä. Miten se on kääntänyt tämän näin, että aina kun soitan sille, kadun. Heti. Enkä enää soita. Eikä mulla ole enää ketään kelle vittu soittaa, kun se iskee. Se hengityksen lamaannuttava vitunmoinen kauhistuminen siitä, että tämä on minä ja tämä on mun elämä.

Siksi mä viilsin. Ja katoin miten ihanan paksut verivanat valu pitkin jalkoja. Kastelin käteni niihin niin, että koko kämmen värjäytyi punaiseksi.

Kaikki mitä mä pyydän on, että välitä minusta. Joku. Sano, että sä välität minusta. Tämä tunne tappaa mut. Mä en pysty olemaan täällä. Mä haluaisin vaan lähteä. Laskin, että säästötilin rahoilla voisin elää aika kauan Espanjassa. Mä en halua kuolla mutta mä mietin kuolemaa. Ja mä en tunnista, onko tämä masennusta. Viime viikolla oli huolestuttava merkki, joka ilmeni ensimmäistä kertaa: täydellinen jaksamattomuus käydä kaupassa töiden jälkeen. Mä mietin kuolisinko mä, jos vetäisin yhet syvät viillot ranteisiin pitkittäin. Tai reisiin. Mä viiltelen mutta mua ällöttää ajatus katkoa jotakin verisuonia ranteista. Siksi ennemmin reisiin. Mutta rasvakudos on sen verran paksua, että pitäisi oikeasti painaa kunnolla. Ja mä mietin hätääntyisikö siinä. Mitä jos hätääntyisi, tajuaisi tehneensä helvetinmoisen virheen? Huutaisi ja itkisi hätäkeskukseen, että äkkiä, äkkiä, mä valun kuiviin. Ja kun vihdoin taju alkais mennä, ehtis just ja just kuiskata anteeksi, ja huulet jäis siihen asentoon.

Tai sitten: raukeus, lohtu, onni. Vihdoin tämä helvetin paska loppuu, eikä tarvi enää miettiä tätä. Voi helvetti. Mä oikeasti tajusin juuri, että mietin itsemurhaa vaihtoehtona. Oikeasti.

Tätäkö mun loppuelämä on?

Pelkkää helvetin taistelua.

All the things she said

Tiedäthän, kun joskus on hetkiä, kun analysoit koko maailmaa, kaikkia sen kiemuroita. Koetat keksiä selityksiä sille miksi jokin on niin kuin on. Koska tietämättömyys on se, mitä ihminen ei kestä. Minä tahtoisin tietää. Niinkin vaatimattomaan kysymykseen vastauksen, kuin, että miksi. Ei miksi jotain, vaan ihan vain miksi. Miksi se ainoa masennuksesta bloggaaja, jonka blogiin olen uskaltanut kommentoida, ei ole kahteen vuoteen kirjoittanut. Miksi suren sitä? Miksi se ihminen alkoi tuntua oman masennuksen aikana kuin ystävältä pelkkien ei-kenellekään-suunnattujen kirjoitusten perusteella. Siksi, että joku toinen osasi sanoa sen, mitä minä en. Miksi olen sairastanut kaksi masennusta mutta silti en koskaan ole tuntenut olevani näin... tuuliajolla? Tunnistan eron, en ole uupunut tai nuku tolkuttomasti liikaa, mutta haen epätoivoisesti omaa paikkaani ja maata jalkojeni alle. Haen sitä jokaisesta vastaantulijasta, jokaisesta tindermatchista. Jokaisesta tutusta. Enkä saa mitään, en tunnetta siitä, että olen ainutlaatuinen. Sillä Herra X tuli ja pelasti minut tältä tilanteelta lähes heti pettämisestä seuranneen eroni jälkeen vuonna 2015.

En oikeastaan edes panikoi. Jollakin tavalla petaan asioita kauniimmiksi.

Ymmärrän, että käyn läpi elämäni vaikeimpia hetkiä. Niin vaikeita, ettei minulla ole oikeasti enää mahdollisuutta romahtaa. Syy siihen on pitkälti se, että nyt romahtaisin yksin. Ei olisi enää joka ilta joku silittämässä hiuksia niin kauan, että nukahtaisin. Kaksi kuukautta sitten oli, montakin. Käyn yhä mielessäni kamppailua siitä millä termillä tapahtumaa kutsuisin mutta puhuttakoon huhtikuun 10. päivä tapahtuneesta "vahingosta" vaikkapa seksuaalisena hyväksikäyttönä taikka seksiin pakottamisena. Itse tapahtuma on epäselvinä pätkinä vielä mielessäni mutta sitä seurannut päivystyskäynti yksityiskohtaisena. Säikähdin tutkimusten kliinisyyttä ja yksityiskohtaisuutta. Se tuntui lähes yhtä pahalta kuin itse rikoskin. Mikäli sen kriteerit siis täyttyvät.

Lattialle levitettiin noin metri kertaa metri kokoinen pahvin värinen paperi, jonka päällä jouduin riisumaan itseni vaatekappale kerrallaan. Jokaisen paidan, sukan, alushousujen ja rintaliivien jälkeen hoitaja merkkasi rastin ruutuun, ei taitellut tai pudistellut vaatteita, vaan työnsi ne omiin, pahvisiin pusseihinsa, jotka sulki sen jälkeen huolellisesti ja kirjoitti kylkeen muistiinpanoja. Lääkäri, ventovieras nainen, nyppi hiuksia päästäni, ja työnsi niitä koeputkiloon. Jokainen kynnenaluseni käytiin läpi yksitellen vanupuikolla. Jokainen vanupuikko laitettiin omaan pussiinsa. Jokainen naarmu ja mustelma kirjattiin ylös. Rintani ja nännini pyyhittiin kostealla pumpulipuikolla. Samoin korvalehteni, kaulani, nivuseni ja ikeneni. Sisälleni tungettiin vanupuikkoa vanupuikon perään, häpykarvojani nypittiin. Seinän takana Herra X yskäisi ja painoin nyrkin suulleni, etten huutaisi. Lääkäri ja hoitaja kyselivät koko ajan jaksanko. Vieläkö jaksan. Mitä olisin voinut sanoa? Lopuksi minua kehuttiin kuin pikkulasta. Olit hirvittävän reipas.

Kävin yksin verikokeissa, joita pelkään ja inhoan. Pyysin hoitajaa juttelemaan minulle jotain. Mitä tahansa. Hän yritti jutella säästä, ja oli hirvittävän hyvä työssään. Herra X oli mennyt juuri tupakalle. Kun tulin takaisin, hän istui aulassa, eikä meinannut tuntea minua sairaalanvaatteet päälläni. Vaikka siihen syliin olen monta kertaa painautunut, en ikinä ole sitä niin paljon kaivannut kuin silloin.

Hänen purtu kaulansa oli minulle isku päin naamaa. Pelkäämäni asia tapahtui samana päivänä, kuin se että minua käytettiin hyväksi. Hetkessä ymmärsin, etten olisi enää se jolle herra X laittaisi viestiä mikäli jotain hauskaa tapahtuisi, ei olisi enää hyväksyttävää, että hän pitäisi minua kainalossaan tämän yön. Ja mikään seksiin liittyvä tuntui minusta irstaalta ja pahalta. Ajattelin - ja jollain tavalla ajattelen yhä - kaikkia miehiä vain vastenmielisinä kiimansa perässä juoksevilta elikoilta. Tämän jälkeen alkaa mukavan pumpulinen opamox ja mirtazapin -kooma, jonka keskellä minut on raahattu psykiatriselle osastolle yhdeksi yöksi. Minun luonani on käynyt ihmisiä nukkumassa sohvalla ja patjalla, että en tappaisi itseäni. Ja he veivät veitseni pois.

Tapahtumapäivänä koetin aamulla soittaa Herra X:lle mutta hän löi luurin korvaani. Tätä on vaikea kirjoittaa kuulostamatta kliseiseltä mutta saman tien; valitsin itselleni sopivan puukon, sillä olotila ei antanut aikaa sille, että olisin alkanut repimään höylää kappaleiksi. Ja vaikka viiltelyhistoriani onkin jo täyttänyt ensimmäiset pyöreänsä, en ole koskaan tuntenut tuollaista tunnetta viiltäessäni. Yleensä tekovälineen ollessa terävä, jollain tavalla itseään rajoittaa koko ajan. Tunnistaa vaaran. Ensimmäinen viilto on yleensä vain nopea sutaisu, ihon turrutus. Ja sen sijaan että keskittyisin viiltämään hitaasti ja syvälle, usein teen useampia viiltoja impulsiivisesti ja nopeasti. Tällä kertaa terävemmällä tekovälineenä jälki olisi voinut olla hurjaa. Sain hirvittävän raivokohtauksen kesken viiltämisen, joka purkautui itseeni. Huusin, ja koetin voimieni takaa saada tylsää terää uppoamaan syvemmälle.

Säikähdin, ja pysähdyin. Koetin soittaa vielä kerran. X vastasi närkästyneenä, että nyt on paha paikka. Sanoi myöhemmin, ettei ollut kuullut itkuani. Laitoin perään viestin, että minua on hyväksikäytetty. Jonka jälkeen koko rumba alkoi.

*

Joskus istun saunassa, ja mietin, että kukaan ei mieti minua tällä hetkellä. Ei kukaan. Se on omalla tavallaan vapauttavaa mutta myös maailman yksinäisin tunne. Sitä siivoilee, sitä keittää aamukahvit itselleen. Eikä ole ketään tai mitään mihin purkaa tämä kaikki tarve saada rakastaa, ja saada joku toinen uskomaan, että maailmassa voisi käydä vielä hyvin vaikka itse sitä ei uskoisikaan. Kuinka mukavaa olisi pysähtyä hetkeksi niin, että joku toinen ihminen näkisi minut tässä ja nyt. Olisi kokonaan minua varten. Ei välittäisi puhelimesta. Ehkä tämä on huomionhakuisuutta, itsekkyyttä. Tahtoisin vain olla jollekin näkyvä. Ymmärretty. Mutta en ole sitä enää, kenellekään. Minusta sinä ylireagoit. Eihän mikään ole muuttunut.

Kaikki on muuttunut.

Ja mietin heitä, jotka ovat minua satuttaneet, ja sitä miten löysin lohtuni siitä, että kyllä he vielä jonain päivänä saavat maksaa hinnan teoistaan. Löytävät itsensä lattialta ulvomasta yksin. Ei, heillä menee hyvin. Minä olen se joka ulvoo. Minä olen se, jolle tehtiin pahaa, ja joka maksaa siitä hinnan, kerää palaset, ja odottaa, että joku heittää ne taas seinään. Kuulostaa katkeralta, mutta näin maailma on minun edessäni aina toiminut. Näin minua on kohdeltu.

Miksi silti itken, kun en voi enää laittaa viestiä, en soittaa, kun paniikkikohtaus itkee? Miksi haluan tarkertua siihen, joka ei pystynyt olemaan minulle hyvä vaikka kolme vuotta sitä puolta hänestä koetin tavoittaa? Muistan hänen silmänsä, kun hän sanoi, että otetetaan riski, kokeillaan vakavampaa. Minä itkin ja nauroin ja suutelin häntä sata kertaa. Hänen silmänsä olivat surulliset. Hän ei iloinnut. Siksi tuntuu epäreilulta, että täysin vieras ihminen voi tulla ja herättää tuon puolen hänessä parissa viikossa. Minulle uskoteltiin aina, että olin erityinen. Mutta en minä ollut ja hänkin ymmärtää sen nyt.

Kaikki ymmärtävät sen jossain vaiheessa, ja se on epäreilua. Älkää laittako minua uskomaan niin, älkää vakuutelko sitä minulle sanoillanne muttette teoillanne, ja sitten pyyhkikö kaikkea pois.

Koska minä en jaksa sitä.