Itsetuhoisesti pyörin, en saa mistään kiinni
Pakkomielteisesti olen koettanut saada diagnosoitua itselleni tämän kaiken joko masennukseksi tai uupumukseksi, jotta saisin tälle jonkinlaiset reunaviivat. Lokerikon. Ensimmäinen kuulostaa liian pahalta, toinen ei tarpeeksi vakavalta. Tämä on jotain siitä väliltä. Pääasiassa on mennyt ihan ok, töissä tahti on tahtonut lähteä keulimaan, mutta viime hetkillä saapunut pelastus työsuhteen jatkosta antoi hieman kaivattua itsevarmuutta, joten vauhtikaan ei tunnu haittaavan, kun tuntuu, että sain näytettyä kynteni sen verran, että minun työsuhdettani kannatti jatkaa. Se tietysti oli niin suuri helpotus, että sen onnen voimalla useampi hetki seilattiinkin. Mielialat aaltoilevat kovasti, mutta sehän onkin muistissa, että se on aina parempi, kuin se musta, kolkko tyhjyys.
Tämän kaiken alkaessa, tai sanotaanko näin, että tämän hyväksyessäni elokuussa, lääkitykseni vaihdettiin Citalopramista Venlafaxiniin. Ehkä odotukseni lääkettä kohtaan olivat korkealla, koska aikoinaan citalot nostivat minut masennuksen syvimmästä ojasta tehokkaasti. Toki nytkin olen saanut työkykyni takaisin, mutta jotain puuttuu. Enkä oikein osaa sanoa mitä. Venlat eivät leikkaa ehkä tunnetilojen ääripäitä niin voimakkaasti, kuin citalot, mutta samalla tuntuu, että ehkä juuri lääkityksen takia en ole saanut vielä sitä koko kehoa valtaavaa h e l p o t u s t a , että elämä alkaakin voittaa? Ehkä se leikkaakin tunnetiloista pois vain ne parhaimmat, ja suoranaisia onnentunteita en tule lääkityksen alla kokemaankaan? En tiedä, enkä jaksa ajatella. Olen oppinut vastikään sen, että ilmeisesti yksi selkeimmistä merkeistä itselläni epävakaasta persoonallisuudesta on juuri tuo mustavalkoinen ajattelu. On osattava nimetä, on osattava lyödä jokin asia johonkin kategoriaan. Mutta ajatuksissa on, että kun pikkuisen saan taas tätä palettia kasaan, konsultoin lääkäriäni siinä, kannattaisikohan kokeilla myös jotakin toista lääkettä kaiken varalta.
Niin. Toisaalta taas olen ollut huono masennuslääkkeiden käyttäjäkin viime aikoina. Olen aina ollut jouluihminen. Jo lapsuudessa sitä valmisteltiin viikkotolkulla; adventtina sytytettiin kynttilää ja laulettiin adventtilauluja. Jynssättiin saunan lattioita lauteiden alla ja vaihdettiin jouluverhoja. Tänä vuonna päätin päästää itseni vähällä sen suhteen, että imurointikin tehtiin suurpiirteisesti melkein viikkoa ennen joulua. Verhot saavat olla samat kuin aina ennenkin. Ainoa mihin oikeastaan panostin täysillä, oli ruoat. Ja tietysti koristelin kuusen. Joulun alus -viikkona (sanahirviö, miten lie oikeaoppisesti kirjoitetaan) kävin oikeastaan joka päivä kaupassa joko ruoka- tai lahjaostoksilla. Huomasin sisälläni seikkailevan ahdistuksen ihmismassojen keskellä, ja kiukkuisuuden, kun kotiin kävellessä autoilija ei käyttänytkään vilkkua kääntyessään. Töissä minulla oli taustapäivät, joiden tarkoituksena on ollut perehdyttää minut tiettyyn osa-alueeseen. Olen joutunut keskittymään aivan täysillä, oppinut hirveästi uutta, ja koko ajan tehnyt varmistuksia varmistusten perään, että enhän nyt ole unohtanut mitään ja onhan kaikki mennyt nyt kuten pitikin. Lisäksi tietysti illat töiden jälkeen kaupassa käyntien lisäksi ovat menneet paketoidessa, tai sukuloidessa.
Aatonaattona illalla kotona tunsin olevani aivan tyhjä. En oikeastaan jaksanut edes alkaa fiilistellä joulua, kuten aina ennen on pitänyt aivan pakolla koettaa imeä itseensä joulutunnelma. Jaksoin paketoida puolison lahjat ja paistaa kinkun. Jouluaattona jaksoin kattaa nätisti aamupalan sekä joulupäivällisen. Nukuin päiväunet. Saunassa tunsin, että nyt lähti valumaan sisälle rauha. Työt eivät enää pyörineet mielessä. Illalla join viiniä. Joulupäivänä jaksoin sukuloida puolison perheen luona. Nukuin päiväunet. Illalla join viiniä. Tapaninpäivänä juhlimme ystävien syntymäpäiviä. Join viiniä. Musiikki pauhasi isolla, painoin sitä salaa pienemmälle kaksi pykälää. Ihmiset huusivat musiikin kanssa kilpaa, itseltä irtosi hyssyttely kaverille vahingossa kesken pelin. Istuin vessassa ja hengitin syvään. Sisällä oli sinne tänne räjähteleviä papattimattoja, jotka karjuivat, että nyt on menty jaksamisen yli. Nyt läikkyy kovasti. Menin sanomaan miehelle, että lähdetään kohta. Juo vielä se, ja lähdetään. En sanonut miksi, sanoin vain, että tytöt haluavat kohta nukkumaan.
Tänään napsahti selkäranka. Aivokemiat heittivät selkeän viestin: älä leiki lääkityksellä ja alkoholilla. Et ole vielä päässyt täältä ylös kuivin jaloin. Kaikki oli, ja on, aivan helvetin sekaisin. Sanoin jo yöllä, kun tulimme taksilla kotiin, että aamulla minua ei saa herättää. Nukuinkin 12.30 saakka, mutta ei harmittanut. Tunsin, että olin jo herätessä niin väsynyt, että nukkuminen ei tulisi vaikuttamaan seuraavan yön yöuniin. Päätin, että tänään en tee mitään. Katsoimme dokumenttia seksuaalisista hyväksikäytöistä. Olin varpaisillani, kun huomasin alitajunnasta puskevan viestejä "tuo tyttö kertoo samanlaisia tuntemuksia, kuin silloin muistan ajatelleeni, kun omani tapahtui". Mitään valtaisaa ahdistusta asia ei aiheuttanut, haikeuden vain. Selkärangan katkaisi kuitenkin nainen, joka purskahti lohduttomaan itkuun, ja kertoi kuinka hyväksikäytön jälkeen hän ei ole enää se, kuka oli ennen. Se on aina ollut oma kipupisteeni. Mitä kaikkea olisin ilman näitä kirouksia, jotka minulle on langetettu? Aloin itkeä, ja mies pysäytti dokumentin.
Pakotin itseni taas reippaaksi. Mutta sisällä se levottomuus, joka oli heräillyt jo ennen joulua, närkästyi siihen, ettei saanut tarvitsemaansa huomiota. Se tunki itsensä rintakehääni niin, etten yhtäkkiä osannut enää hengittää. Pimeässä itkin, ja mies halasi. Ja se levottomuus kertoo minulle rumia asioita, pelottelee sillä, että mies lähtee ja minä jään yksin. Se heittää mielikuviini partateriä ja aivan kuin mieleni tekisi kuumaa sulatettua suklaata, kinuskikakkua ja kermavaahtoa, minä haaveilen verestä ja haavoista. Se heitti minulle tänään ajatuksen, että "ei kannata ottaa sitä tatuointia, joka hankalimpina hetkinä tsemppaa ja muistuttaa, että tästä kaikesta voi päästä yli. Olisi noloa sitten tehdä itsemurha sellainen tatuointi ihossaan." Sen takia itkin hirvittävän paljon, eikä itkusta tahtonut tulla loppua.
Siitä tuli, ja kohtaus meni ohi. Sanoin nukkuvani päiväunet, mutta yksi ajatus siitä mihin aikaan menisin huomenna töihin, laukaisi huudon. Huudon. Mies piti kädestä. Sanoin, että meni ohi. Sitten se tuli takaisin. Se pakottaa ulos huutoa, jota koetan hillitä, ja kaikki energiani menee siihen, että muistan pitää itseni tajuissani ja hengittää. Se helpotti taas hetkeksi, ja tuli jälleen. Sain huohotettua, etten jaksa, ja että Opamoxit on pakko saada. Näitä kohtauksia ei ole tullut tämän jakson aikana selvinpäin. Näitä tuli vuonna 2016 ja vuonna 2017 mutta ei vielä tänä vuonna. Nämä olivat niitä hetkiä, kun aiempina kertoina herra X ajoi auton pihaan ja sanoi, että nyt lähdetään psykiatrian päivystykseen.
Mies piti minua sylissä, ja minä valuin siihen kuin lapsi. Hänen kätensä hiuksissani pitää minut rauhassa. Hänen äänensä karkottaa pahan pois. Mutta minä kannan hirvittävän huonoa omatuntoa tästä kaikesta. Ja minä hoputan ja ruoskin itseäni koko ajan. Otin Venlafaxinit, ja päässäni tuntui samalta kuin aina silloin kun unohdan ottaa ne. Tein helpon analyysin; muutamana iltana otetut pari viinilasia riittivät heikentämään lääkkeiden tehon niin, että aivokemiani ovat aivan helvetin sekaisin. Nyt olotila alkaa olla helpompi ja rauhallisempi. Töihin lähtemisen ajattelu ei aiheuta enää huutoa.
Joko minä nyt olisin oppinut?