Se mihin sinä kajosit oli toisen omaa

So I can float over to you

Vaikeahan surua on sillä tavalla arvioida jollakin asteikolla. Mutta onhan suru erilaista mitä masennus oli. Masennus tuntui rintakehässä, tämä tuntuu enemmän vatsassa. Masennus käytti tylsää ruosteista puukkoa. Suru käyttää kliinisen terävää kirurginveistä. Mutta viiltää. Mitä minä suren? Sen tahtoisin tietää. Ennen kuin ehdin sisäistää yhden selkeän ajatuskokonaisuuden, ajattelen asiasta jo täysin päinvastaisesti.

Mutta tottahan se on, että sinä rikoit minut. Enkä aio muuta väittää. Vaikka se hajottaisi kaiken ympäriltämme. Sinä rikoit minut. Sinun tapasi hullaantua ihmisistä ja keskittää kaikki energiasi heihin, satuttaa muita. Ja sinun tapasi ajatella, ettei kukaan saa tietää tai että ei tämä tunnu heistä niin pahalta. Sinun tapasi tulla, antaa täydellinen huomiosi, saada toinen tuntemaan olevansa korvaamaton, ja sitten lähteä. Sinun tapasi kyllästyä. Sinä.

En usko olevani ihastunut. Enemmän pelkään ajattelevani, että omistan. Sanotaan, ettei onnea ole rajallista määrää. Mutta sinusta tuli synonyymi minun onnelleni, aloin nähdä sinut jumalaisena hahmona, joka jaksoi minut. Jaksoi minut jokaisen paniikkikohtauksen, lapsellisen riitelyn, epätoivoisen valittamisen, päiväunien, kissanhiekkalaatikoiden siivoamisen, yhden illan juttujen ja koko sen paskasairauden läpi. Ja sinua on rajallinen määrä. Mutta sinä et tunne minusta enää samoin. Sinä itkit silloin, koska ajattelit jääväsi yksin. Enää sinä et ole yksin. Minä olen.

Ajattelin, ettei tämän pahempaa tule. Mutta taas on kuin katapultti olisi pystytetty muurini eteen, eikä minulla ole muuta kuin toivo siitä, että se kestää. Ensimmäistä kertaa näen sinussa turhautumisen, ja ymmärrän sen. Se mitä toivoisin sinun ymmärtävän on se, että tästä asiasta minulla ei ole otetta. Hyvä jumala mitä antaisin, että en tuntisi tätä näin vahvana mutta olen pohtinut, onko tämä enää minun käsissäni. Onko tämä nyt nimenomaan sitä miksi minulle on aina suositeltu psykoterapiaa, onko tämä trauma? Hylkäämiskammo. Fobia. Sorrun käyttämään menneisyyttä ja minulle tapahtuneita asioita tekosyynä mutta toivoisin sinun myös ymmärtävän sen, että tuollaiset asiat jättävät jälkensä. Koko elämäni ajan olen pelännyt päästää lähelle, lopulta päästänyt, ja lopulta jäänyt yksin. Konkreettisimmat hylkäämiskokemukset liittyvät äitiin, kun hän on suoraan sanonut etten ole enää tervetullut kotiin. Olin 16-vuotias. Tai miten hän lähti vuoden vanhan pikkusiskon kanssa mummulaan ja sanoi, ettei tiedä tuleeko takaisin. Miten varastin sen kuultuani siskon itselleni, työnsin sängyn huoneen oven eteen, istuin itse vielä päälle lisäpainoksi. Silloin siihen simpukkayölamppuun tuli se särö, se putosi lattialle. Sitten pikkusisko alkoi itkeä. Ja oli pakko antaa hänet takaisin. Ja minä siirryin istumaan kylmän saunan lauteille itkemään, kunnes kummisetäni tuli hakemaan äitiä ja siskoa. Hän yritti naurattaa minua mutta minä vain itkin. Lopulta hän kantoi minut sylissään sanomaan hyvästit. Sen jälkeen filmi katkeaa. En muista mitä tapahtui. Mutta muistan sen, että Hannulla oli vihreä auto. Ja muistan sen miten ennen sitä vanhemmat vain riitelivät ja yksi yö isä tuli pyytämään saako nukkua kanssani 80 senttisessä sängyssäni. Hän lähti käymään vielä jossakin maattuaan hetken ahtaasti vieressäni, ja minä olin nukahtanut sillä välin. Aamulla heräsin yksin, ja isä kysyi miksi en päästänytkään häntä viereeni. Olin seitsemän.

Olen rukoillut sinua kertomaan miksi en kelvannut mutta sinä et suostu. Tiedän olevani raskas ihminen, tiedän lihoneeni. Mutta olenko todella ihminen, joka ansaitsee pettämistä kerta toisensa jälkeen? Sinä sanoit aina, että olen ainutlaatuinen. Miksi otit sen tunteen minulta pois?

Kipua

Mä en ikinä aatellut, että voisin olla vielä näin vitun rikki vaikka oon "terve." Mä en ikinä ajatellut, että se tulisin olemaan minä, joka on se joka vinkuu perään, joka kyselee miksi. Silloin ihan alussa muistan miten jopa ahdisti vähän, kun Herra X koko ajan piti yhteyttä, soitti ja pyysi saada tulla käymään kylässä. Ajattelin, ettei tämä homma mene mulla tunteisiin. Ajattelin niin vielä toissakesänä, kun oli näitä säätöjä, Paseja ja Matteja. Että ei meistä ikinä ois voinut tulla mitään, että en halua hänen kaltaista miestä. Ja nyt tuntuu, ettei kukaan tule koskaan ymmärtämään mua samalla tavalla kuin se, eikä mikään tässä maailmassa tunnu pahemmalta kuin se, että se vetää ovea kiinni koko ajan ja mulla on sormet siellä välissä.

Ja mä oon taas yksin, vailla selityksiä. Ikinähän vika ei ole mussa. Joku toinen on vaan aina parempi. Tai hän itse niin huono. Mutta ikinä syy ei ole mussa. Eikö se ymmärrä, että juuri sen takia tämä tuntuu vaan pahemmalta? Jos se ei ollut mun syy, miksi mun pitää olla se joka kärsii, parsii tämän homman viimeiset repalaiset osat yhteen.

Kuinkahan kauan menee, ennen kuin se luovuttaa?

Antaa olla.

Ei tästä tuu enää mitään.

Ei tätä voi korjata.

Mä oon tuhannessa, miljoonassa palassa pitkin lattioita ja seiniä. Jumalauta, että mua sattuu. Auta mua, mua sattuu niin älyttömän paljon. Sä oot se miekka, joka viilsi mut auki, et sä voi olla se neula, joka parsii kiinni. Mutta mulla ei oo mitään muuta. Ja sä meet koko ajan kauemmas, ja mun mielikuvissa sun puhelin tärisee pöydällä ja siinä vilkkuu mun nimi, mutta sä et vastaa. Ja te ootte vain viikon sisällä, niinku me silloin aikanaan. Käytte pelkkä lakana päällä ulkona tupakalla. Niinku me silloin aikanaan. Jos mä saan pyytää yhtä asiaa, älä lupaa turhia. Pliis. Älä lupaa, jos tiiät, ettet ehkä pysty pitämään.

Muistatko, miten istuttiin siinä terassilla, ja sä sanoit, että jos ikinä enää alkaisit seurustelemaan kenenkään kanssa, se olisin mä. Mä piilotin hymyn mun käteen. Muistatko miten sä sanoit, ettet koskaan lähtis. Sä teet lähtöä vaikket itse sitä suostu vielä hyväksymään. Mä oon nähnyt tän pelin niin monta kertaa, koittanut pelata sitä reiluilla säännöillä, koittanut fuskata. Mä oon hävinnyt aina ja häviän tämänkin. Olisit vaan jooko sanonut miksi. Sä sanot, että koet ettet ollut mulle se mitä ansaitsisin, ettet ollut tarpeeksi hyvä. Mistä sä tiiät jos se toinen on vielä parempi? Jätätkö senkin samalla verukkeella? Kun tää edes koskisi sua johonkin, tuntuisi jossakin sun sisällä, mutta ei.

Jumalauta, että mua sattuu.