lauantai 26. marraskuuta 2022

Lupaus

Maailma on aivan järjettömän musta. Kuitenkin erillä tavalla kuin ennen. Ennen mustuus muuttui uniksi, jatkuvaksi nukkumiseksi. Unissani olin vapaa ja unissani minua ei ollut. Tämä mustuus on uutta. Minä olen tuo mustuus. Minä omassa mustuudessanikin toimin ja teen. Harhailen päivistä toisiin, hymyilen ihmisille, hymyilen hymyilemästä päästyäni. Kiitoksia. Hei hei. Terve. Kiitos. Hei hei. 

Mustuus, joka ei kaada minua sänkyyn, ja joka kai juuri siksi saa täydellisen vallankumouksen sisälläni. Löydän itsestäni ajatuksen vahvempana kuin koskaan; kunpa minua ei olisi. Kunpa saisin kadota. Kunpa aamulla en heräisi tästä talosta.

Mutta olen antanut lupauksen.




maanantai 26. syyskuuta 2022

Minä valun vetenä pitkin ihosi pintaa

Minä valun pois

Jos kuivuus olisikin kestänyt pitkään -

kaipaisitko minua?

Kaipaisitko?

En minä sinua hukuttaa aikonut

En aalloksi muuttua

Mutta ne tuulet minussa eivät olleet enää

 leutoja

Jos joutuisit elämään ilman horisonttia -

kaipaisitko minua?

Kaipaisitko?




keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Anna uskaltaa

Toissapäiväinen oli luultavasti yksi kauheimmista päivistä, mitä viimeisen vuoden sisään olen kokenut. Sunnuntai-iltana seisoin vastakkain sen faktan kanssa, että se oli sairauslomani viimeinen päivä, ja töihin paluu häämötti yhden nukutun yön takana. Huomasin ahdistuvani ajatuksesta aivan suunnattomasti. Koetin puhua itselleni kuitenkin järkeä; mitä jos kaikki meneekin oikeasti ihan hyvin ja töihin paluu jopa helpottaa toipumistani?

En muista sunnuntain ja maanantain välisestä yöstä mitään. En sitä, sainko unen helposti vai kestikö minulla pitkään nukahtaa. Mutta aamulla herätyskellon soidessa paino ja ahdistus oli aivan yhtä kivikovana kehossani kuin illallakin. Mieli tsemppasi minkä pystyi; nyt noustaan! Laitetaan kivasti meikit niin on kivempi olla töissä! Mutta kehopa ei noussutkaan. Itsepäisesti se makasi unesta lämpimillä lakanoilla, kädet liikkuivat juuri sen verran, että jaksoivat sammuttaa unen karkottaneen herätyskellon. Mies heräili vieressä rauhakseen, ja oli pakko kuiskata ääneen se, että en minä pysty. En vain pysty. Yksinkertaisesti. Olisin oksentanut, jos olisin pakottautunut liikkeelle.  

Joskus mietin, että töihin meneminen olisi melkein jo yksinkertaisempaa kuin se, minkälainen rumba poissaolosta kehkeytyy. Ensiksi on ilmoitettava työporukalle ettei pääse töihin. Sitten on torkuttava tasan kello kahdeksaan, jolloin soitetaan esimiehelle. Jossa hän aivan puskista kysyikin: "Onko tämä työyhteistöstä johtuvaa?" Sitten on varattava lääkäriaika, jonka jälkeen pitää ilmoittaa sairausloman kesto sekä lähimmälle- että pääesimiehelle. Sitten saikkulappu on lähetettävä sähköpostilla henkilöstöyksikköön ja pääesimiehelle. 

Maanantaina olin niin ahdistunut, että jollakin kummallisella ahdistuksen antamalla voimalla sain vihdoin otettua yhteyttä julkiseen terveydenhuoltoon solmiakseni hoitosuhteen mielenterveyspalveluihin. Jätin soittopyynnön.


Lääkärikäynti

Pidän - tai olen pitänyt - oman lääkärini tyylistä keksiä ratkaisuja tilanteiden helpottamiseksi. Nyt esimerkiksi lääkitystä päätettiin nostaa 15 milligrammasta kahteenkymmeneen milliin. Se mikä tuntui pahalta, oli se, miten hän joka kerta painottaa töihin paluuta ja antaa sairauslomaa vain onnettomia pätkiä kerrallaan. Nyt toki itse ehdotin vain viikon pätkää, jotta ehtisin käydä viikon verran töissä ennen varsinaisen kesälomani alkua. Hän perusteli sitä sillä, että kesäloman jälkeen paluu olisi helpompaa. Ei pienintäkään mainintaa siitä, että katsotaan sitten olenko työkykyinen. Sen verran hän onneksi oli puolellani, että kysyi onko minun mahdollista keskustella esimieheni kanssa siitä, voisiko tuota viikkoani töissä jollakin tavalla helpottaa. 


Puhelu

Pääsin kotiin ja koetin soittaa pääesimiehelleni, joka ei vastannut. Siispä soitin lähiesimiehelleni. Aloin selostaa tilannettani, johon hän vastaili mutisten. Puhelun aikana herkistyin ja aloin nyyhkyttää ja nikotella holtittomasti. Kysyin, melkein anelin, olisiko ensi viikolla mahdollista saada jonkinlaista helpotusta työkuviin. Hän vastasi, että ei pysty lupaamaan mitään, sillä tälläkin hetkellä muut työntekijät ovat aivan äärirajoillaan. Painavat asiakaspalvelussa aamua ja iltaa. Otin heti sanojani takaisin, sanoin, että on ok mikäli ei onnistu. Hän mutisi jotain, että no katsotaan aina tilanteen mukaan, pääasia nyt että tulisin töihin. Sopersin, että haluan olla rehellinen, minulla on diagnosoitu toistuva masennus, ja ota nyt selvää mistä tämä nyt tuli. 

Puhelun jälkeen olin käsittämättömän järkyttynyt. Aivan hirvittävän ahdistunut. Niin ahdistunut, että huusin ääneen, valuin lattialle kontilleni. Napsauttelin pompulaa rannettani vasten saadakseni jotenkin edes ahdistuksen loppumaan. Huudon sain hillittyä, jotta pystyin pyytämään puolisoani tulemaan kauppareissun sijaan suoraan kotiin töistä päästyään. Hänen kainalossaan itkinkin useamman tunnin. 


Anna uskaltaa, sydän avoinna taivaltaa

Uskallan myöntää sen vihdoin, että kyllä töissä on raskasta, ja siellä on hirvittävän paljon epäkohtia, jotka minua väsyttävät. Pidän työstäni hyvin paljon ja arvostan sitä. Se tuntuu minusta merkitykselliseltä. Sen huonoina puolina ovat kiire, vastuullisuus, asiakaspalvelu, jatkuvasti muuttuvat ja uudistuvat toimintatavat, puutteelliset ohjeistukset sekä katkeroituneet esimiehet ja asiantuntijat.

Esimerkkitapaus: Asiakaspalvelujonossa odottaa kymmenen ihmistä, mutta nykyisen asiakkaan kanssani törmään tilanteeseen, jollaiseen muistelen törmänneeni muutamaa kuukautta aiemmin. Kysyn varmistusta ja ohjeistusta kollegaltani huomatessani asiantuntijan olevan varattu. Hän vastaa tavalla, joka kuulostaa omaan korvaani epäloogiselta ja väärältä. Päätän kysyä vielä toiselta kollegalta. Hän vastaa erillä tavalla kuin hän, jolta ensin kysyin. Siispä päätän mennä kysymään vielä asiantuntijalta, joka on kireä ja hermostunut, ja ei saa hermostukseltaan muodostettua kokonaisia lauseita. Kiittelen, ja palaan asiakkaan luokse, joka on pahantuulinen jouduttuaan ensin odottamaan odotustilassa, ja sen jälkeen minua, kun selvittelen asiaa. Hän puhuu paljon. Samalla kun yritän keskittyä aivan kieli keskellä suuta tekemään asioita tietokoneella asiantuntijan ohjeiden mukaisesti, koetan kuunnella mitä asiakas kertoo ja vastailla hänelle samalla. 

Asiakas lähtee, ja niin sanotusti perkaan paperit ja järjestelmät kuntoon. Myöhemmin seuraavalla viikolla saan kuulla toiselta asiantuntijalta, että oikeastaan minä en olisi saanut hoitaa koko asian syöttämistä uusien käytäntöjen vuoksi. Nolostun ja pahoittelen sitä, että kyseinen informaatio on mennyt minulta ohi korvien. Tympäännyn itseeni ja lupaan itselleni, että seuraavalla kerralla olen tarkempi.

Makustelin ajatusta uudesta työpaikasta, ja tunsin samalla sekä hirveää surua mutta myös helpotusta. Minä en tahtoisi antaa koko elämääni työlle. Haluan vähentää työn roolia elämässäni. Minä en tiedä riittääkö psykoterapia antamaan eväitä siihen, osaisinko jotenkin oppia elämään sen kanssa, että minä SAAN varmistella ja kysellä ohjeita. Hyppäänkö suohon, jos vaihtaisin vakituisen työpaikkani nyt määräaikaiseen.

Suuria kysymyksiä.

Huomenna on jo torstai, ja maanantai häämöttää koko ajan lähempänä. Minua hirvittää esimieheni suhtautuminen tai muutenkin kaikkien suhtautuminen. Minusta tuntuu kuin olisin jotenkin ulkopuolinen. Kuin esimieheni olisi pettynyt minuun, eikä ymmärtäisi lainkaan, ettei tämä ole minun oma valintani. Nyt en kuitenkaan jaksa puida sitä enempää. Sitä paitsi on aivan turha harmitella jotain tuollaista asiaa, josta en voi olla varma ja johon en voi vaikuttaa. 

keskiviikko 19. toukokuuta 2021

Muistilista

 Muistutuksena itselle miten homma toimii:

1. Jokin tavanomaista enemmän energiaa vievä aktiviteetti voi viedä energiatasot nolliin useiksi päiviksi. Esimerkiksi viime viikon perjantaina kävin shoppailemassa useamman tunnin ajan, jonka jälkeen kannoin raskaat ostokset kotiin. Vaikkakin vain noin 1,5 kilometrin matkan, mutta tämän jälkeen olin hyvin väsynyt. Lauantaina oli käytävä kaupassa sunnuntain brunssia varten. Sunnuntaina oli herättävä brunssin vuoksi tavallista aikaisemmin ja alettava ahertaa lähes heti aamupalan jälkeen. Lopputulema; jo brunssin aikana tuntui, etten jaksa keskittyä ihmisten puheisiin ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Olin hyvin väsynyt. Vielä brunssin jälkeen kävin siivoamassa erään työkohteen.

Tuosta sunnuntaista asti olenkin sitten huilannut. Nukkunut päiväunia ja lähinnä vain katsonut televisiota. Toissapäivänä kokeilin pieniä kotitöitä; laitoin astiat koneeseen ja pesin koneellisen pyykkiä, joka oli liikaa. Tämä purkaantui itkuna ja ahdistuksena.

Yhteenveto: Kun ensimmäiset merkit väsymyksestä ilmaantuvat, on ne otettava tosissaan. Se ei ole epäonnistuminen, eikä siitä pidä moittia itseään. Samalla tavalla se on elämää, ja voi olla jopa aivan ihanaa elämää saada vain köllötellä lämpöisen peiton alla sohvalla katsomassa lempisarjojaan. 

2. Hyvä meditaatio-ohje; asioiden huomaaminen. Kaikkia ajatuksia ei tarvitse huomata eikä hallita, vain ne, joiden kanssa huomaa eksyneensä hyvin pitkälle. Ajatus tulee tiedostaa - jahas, tämä on ajatus - ja sen jälkeen keskittyä omaan hengitykseensä ja palauttaa itsensä tähän hetkeen hellävaroen.

3. Elä vain tässä hetkessä, älä ajattele huomista. Hengittely ilman sen suurempia ponnisteluja edesauttaa siinä.

4. Itku auttaa.

5. Älä koita estää ajatuksia tai tunteita. Tiedosta ne, mikäli uppoudut esimerkiksi johonkin ajatukseen, mutta älä estä niitä. 

6. Älä kiirehdi. Tarpeeksi kun lepää, vaikka sitten ihan täysin vuodepotilaana, jossakin vaiheessa tulee voimaa takaisin sen verran, että aivot alkavat taas ehdotella asioita.

7. Uskalla kuunnella itseäsi

8. Sairastaminen/parantuminen ei ole sitä, että elämä on jotenkin pausella. Tämäkin on elämää ja voi olla aivan varsin hyvää elämää. Sen sijaan, että kiirehtisin tätä, että tämän pitää äkkiä olla ohi, voin koittaa tehdä tästä niin hyvää elämää kuin jaksan ja tahdon elää.

(Työstämisen alla!)

9. Uskalla olla rehellinen itsellesi siitä, mitä todella tahdot tai et tahdo tehdä. Ei ole väärin, jos se mitä tahtoo tehdä on maata sohvalla

10. Aina ei tarvita edes aktiviteettia siihen, että voimavarat menevät nolliin. Tämä on soutamista ja huopaamista. 

11. Meditaatio tuo rauhaa ja lempeyttä. Koeta jaksaa pysähtyä.

12. "Touhottamisen" tuoma turva on valheellista. Pyri rauhallisuuteen.

13. Uskalla myöntää itsellesi asiat. Nyt minä myönnän sen, että töihin paluu pelottaa. Että minulla on ajatuksia siitä, pystynkö tekemään tätä työtä. Ottaako se minulta enemmän kuin antaa. Onko se sitä, että minä joudun koko ajan vahtimaan mieltäni, tunteitani ja ajatuksiani kuin kurittomia lapsia. Miten pystyisin irrottautumaan siitä, ettei töissä olisi niin kovin suuri tunnelataus jatkuvasti?

14. Kukaan ei ole rauhallinen ja tasapainoinen jatkuvasti. Tahtoisin oppia elämään myös niiden negatiivisten tunteiden kanssa sen sijaan, että puskisin ne pois. 

maanantai 17. toukokuuta 2021

Rauhaton

 



Avasin läppärin aikeenani tulla kirjoittamaan ulos paha oloni. Tämä, josta en taas saa kiinni. Jossakin tuolla sisällä se jyllää, livahtaa sormieni välistä jatkuvasti. Mutta yhtäkkiä minulla ei olekaan mitään sanottavaa.

Ja juuri tämä on sen kuva.

Tämä tyhjyys, sanattomuus ja hiljaisuus.

Kelluminen tietämättä suuntaa.

Illat ovat raskaimpia.

keskiviikko 12. toukokuuta 2021

Tunne-elämän säätelyn vaikeus

Kävin tänään viimeistä kertaa työpsykologin vastaanotolla. Määrä on rajoitettu viiteen kertaan per vuosi. Minun kertani ovat täynnä tälle vuodelle. Tahti asioiden käsittelyyn on ollut hyvin kiivas, sen hän myönsi itsekin. Joka kerralla ollaan käyty läpi kyllä erittäin hyviä pointteja sekä teoreettisesti olen oppinut itsestäni hyvin paljon. Kuitenkin käytännön tasolla tilanne on ollut se, että kaikki jaksamiseni sekä keskittymiseni on mennyt joko töihin tai häiden järjestelyyn, eikä minulla ole ollut voimia tai aikaa pohtia oman pääni sisältöä niin kattavasti, kuin olisin ehkä toivonut. Toisaalta, ehkä tiesin sen jossakin alitajunnassa koko ajan itsekin, että tämäkin päivä taas koittaisi, kun olisin sairauslomalla, ja oman pääni sisällön tutkiminen tulee olemaan ainoa tehtäväni.

Sain tänään ihan hyviä ajatuksia psykologilla käydessäni. Kerroin tunteesta, että kivijalka olisi nyt rakennettu ja nyt pitäisi alkaa pystyttämään itse taloa. Minua hirvittää se, että kivijalkani on hutera. Hän kysyi, että voisiko se olla kaikessa huteruudessaan ja hauraudessaankin juuri erinomaisen kaunis ja juuri täydellinen sellaisenaan? Muistin aavistuksen siitä, mitä opin ensimmäisten masennusjaksojeni aikana. Minun persoonani, minun ystävällisyyteni ja minä ihmisenä kasvan juuri sieltä, juuri niistä lohkeilleista kiven palasista. Ehkä minun ei tarvitsi tunkea itseäni siihen muottiin, että olen reipas, tunteeton, kylmä, aikaansaava, pärjäävä, että minun pitää olla siellä junan ohjaksissa. Että sen sijaan, että saisin tyydytyksen sieltä miten paljon teen töitä tai miten paljon minua kehutaan, minun ihmisyyteni piirtyisi juuri ystävällisyyteen.

Siihen ajatukseen minä herään usein. Minä haluan olla herkkä, hellä, ystävällinen ja kuunnella itseäni. Sairauslomalla minä sen osaan. Tämän minä osaan; olla hellä itselleni ja mennä täysin oman jaksamiseni mukaan. Mutta työarjessa se ei enää riittänyt. Ehkä se ei ollut enää minusta kiinni? Minähän yritin. Minähän makoilin sohvalla ja rauhoituin työpäivien jälkeen. Minä lopetin kotityöt jos ne alkoivat tuntua ylivoimaisilta. Minä kieltäydyin illanistujaisista, minä selitin masennustani. Mutta se ei riittänyt. Jokin minussa söi itseään?

Puhuimme roolista, johon olen nykyisessä työssäni kasvanut, ja josta tahdon eroon. Juuri tuosta roolista kirjoitin eilen pitkät litaniat. Minun roolini nykyisessä työssäni on oivaltava, ongelmiin tarttuva, hartiavoimin töitä tekevä, kaikille kiva, asiakkaiden kanssa jutteleva multitaskaaja, joka ei salli itseltään virheitä. Tuosta roolista haluan oppia pois.

Psykologini arvioi, että minun ongelmani olisi tunne-elämän säätelyn vaikeudet. Ja sen sijaan, että minua vaivaisi enemmänkin masennus, minua vaivaa ahdistus. Tuota viestiä muistan koettaneeni tyrkyttää muutama vuosi sitten julkisella puolella, mutta sitä ei otettu niin tosissaan kuin olisin toivonut. Psykologi myös pohti, että hän kokee, että ongelman alkulähde on juurikin epävakaudessa ja tunne-elämän säätelyssä, joka sitten ruokkii masennusta, kuin päinvastoin. Kerroin, että hirvittävän helposti minulle käy sillä tavalla, että kun koetan olla piittaamatta liiaksi päässäni vellovista ajatuksista, blokkaankin helposti sillä hetkellä vallitsevan tunteen. Sitten tunteen kasautuvat ja lopulta en osaa säädellä tai käsitellä niitä enää millään tavalla. Jotain tuttua tuossa tietysti on vaikka en koekaan, että saisin esimerkiksi raivokohtauksia tai muita yllättäviä tunnepurkauksia. Töihini taas liittyy paljon tunteita, joita en työpäivän aikana osaakaan hallita. Enkä oikeastaan ole edes tunnistanut ennen kuin tunteen väsyttivät minut taas niin, etten jaksanutkaan enää lähteä töihin. Puhuimme myös siitä, että ammatti-identiteettini on vasta rakentumassa. Siksi on normaalia se, että työelämässä koen olevani murroksessa ja hukassa sen kanssa millainen minun tulisi olla. 

Itkuisuus alkaa ehkä hiljakseen parin päivän jälkeen vihdoin helpottaa. Töiden ajattelu saa puristuksen palaamaan rintaan saman tien (sen, josta niin kammottavan helposti tulee tuttu ja turvallinen olotila, niin ettei sen olemassaoloa enää edes huomaakaan). Hetkittäin, kun keskittyy vain olemiseensa, tuntuu rinta välillä tyhjältäkin. Se tekee hyvää. Makoillessa koetan antaa sykkeen laskeutua mahdollisimman alas ja tuntuu kuin koko keho kiittäisi vihdoin saamastaan levosta. 

En tiedä pystynkö ikinä katkaisemaan alkanutta luisua, vaikka tässäkin tapauksessa jo kuukausi sitten väläyttelin ajatusta siitä, että olenkohan kohta saikulla. Tein kaikkeni sen estääkseni mutta se ei valitettavasti vain riittänyt. Joskus aikuisen arjessa on vain asioita, jotka on valitettavasti pakko tehdä, vaikka kuinka olisikin karsinut asioista, jotka eivät ole niin välttämättömiä. Nämä asiat riittivät minut väsyttämään tällä kertaa näin pahasti. Enkä usko, että suoraan esimerkiksi siivoaminen tai kaupassa käyminen olisi minua missään vaiheessa väsyttänyt vaan ne päässäni jylläävät ajatukset.

Miten minä oppisin uskomaan, että olen hyvä? Toimiiko se, jos sitä hokee itselleen? Miten sen saisi ihon alle? Ehkä jotain lohdun, rauhan kaltaista värähtelyä tuo ajatus siitä, että mitä sitten jos en olisikaan hyvä. Mitä sitten. Maailma ei minun virheisiini kaadu. Tässäpä teille takki auki, olkaapa hyvä. Tällainen minä sitten oikeasti olenkin.

Okei, tuo ajatus tuntuu hyvältä. Tekisi mieli kohauttaa olkia kaikille. Sori, huijasin. Olenkin tällainen. Ottakaa tai jättäkää. Minä en jaksa yksin pistää koko työpaikan asioita kuntoon, eikä se minun tehtäväni olekaan. Ehkä minä hiljakseen voisin laskeutua sieltä "ihmelapsen odotuspenkiltäni" ja tulla tavalliseksi rivityöntekijäksi aivan kuin kaikki muutkin. Aamen.

Voi, kun se vain riittäisi. Voi että kun se riittäisi, että kohauttaisin olkapäitä ja taputtaisin itseäni olkapäälle, että hei, ei se mitään. Riittäähän se siihen, että pystyisin palaamaan töihin niin, että en olisi niin hirvittävän väsynyt aina?