Eilen oli ensimmäinen 2,5 tunnin työpäivä melkein kolmen viikon kotona olemisen jälkeen. 2 viikkoa 4 päivää tarkalleen ottaen. Ensin olin 8 päivää sairaslomalla, jonka jälkeen viettelin talvilomaa sekä pääsiäispyhiä alta pois. Kyllähän jännitys oli melkoisen kova, ahdistus hetkittäin sitäkin suurempi. Samalla olin toiveikkaan innoissani: mikäli työt lähtisivät jälleen rullaamaan hyvin, olisin askeleen kauempana pohjakosketuksesta ja lähempänä paranemista.
Töiden jälkeen olin väsynyt kuin rekan alle jäänyt. Rinnassa painoi epämääräinen ahdistus vaikka koetinkin kehua itseäni reippaasta suorituksesta. Kotimatkalla töistä tunsin pitkästä aikaa jotain sen tapaista, kuin mitä on olla oma itsensä. Se oli päivän parhaita hetkiä. Poltin tupakkaa (lopetin joulun alla mutta ostin maanantaina askin), kävelin sumussa ja kuuntelin musiikkia. Kotona saunoin rauhoittuakseni. Koetin lukea Muumipappa ja meri -kirjaa.
Möykky rinnassa oli ja pysyi. Kyllä se yön aikana on vähän pienentynyt. Nyt vain tahtoo iskeä tämä hyökyaalto -ahdistus. Olisi pakko siivota, oikeasti pakko, ihmisiä tulee käymään. Aikataulutan jälleen kaiken, lasken päässäni koko ajan minuutteja. En osaa lakata stressaamasta enkä osaa vain tarttua toimeen. Jos asiaa miettii yhtään pidemmälle, huomaa löytävänsä itsensä ajattelemasta, etten ole edistynyt tässä ajatusten hallinnassa lainkaan, että tätä samaa minut sairastuttavaa noidankehää tässä yhä pyöritään. Vittu. Muutama viikko sitten olin käsittämättömän hyvällä tuulella, pitkästä aikaa pari päivää tasapainoisen oloinen. Silloin minulla oli kai jotain fiksuja ajatuksia jo tästä kaikesta. Olin kirjoittanut päiväkirjaani miten pitää muistaa nyt harrastaa kaikkea uutta, hemmotella itseä. Mitähän minä olin suunnitellut näille päiville, kun kaikki on jotenkin epämääräistä? Sekavaa.
Muistan minä sen, että oivalsin sen, että minun on oltava armollisempi itseäni kohtaan. On seistävä peilin edessä ja hoettava "rakastan sinua" niin kauan, että sen uskoo. Pitäisi muistaa hymyillä itselleen. Ehkä vittumaisinta tässä sairaudessa on se, että joka päivä noin 98 kertaa joutuu päättämään haluanko selvitä tästä vai lillua autuaassa ahdistuksessa koko loppuelämäni. On vakuutettava itsensä kerta toisensa jälkeen siitä, että tämä saatananmoinen taistelu on kaiken sen arvoista. Että minä paranen vielä kyllä. Jaksan heti aamupalan jälkeen siivota vähän ja sitten lähteä käymään kaupassa. Lähteä ulkomaille ja nauttia siitä. Voi luoja, että minä haluan taas nauttia. Hiljennettävä ne ajatukset, että mitähän ajattelemista minulla sitten olisi jos minulla ei olisi tätä ahdistusta? Kuinka tyhjältä elämä tuntuisi? On ihan mielettömän ristiriitaista ajatella noin.
Pitäisi vain muistaa, että ne ovat vain ajatuksia. Ne eivät ketään tapa. Eiväthän? Joka tapauksessa olen ottanut nyt yhden suuren askeleen kohti normaalia elämää. Toivon, ettei kaikki rysähdä taas. Jälleen ollaan siinä tilanteessa, että sairasloma on odottamassa pakollisena viimeisenä toivona jos niikseen on. Koetan sinnitellä ilman ja leikkiä normaalia, reipasta ihmistä. Ehkä jossakin vaiheessa alan itsekin uskoa siihen? Samalla silti olen kuitenkin jotenkin hirveän innoissani tästä päivästä vaikka se nyt vaatiikin ylimääräistä ponnistelua siivouksen takia. Ehkä tänään olen hetken muutakin kuin potilas. Olen oma itseni.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti