Kasvatan itsestäni naisen,
jonka juurakkoa ei saa katki
vielä vuosisadan päästäkin se versoo uusia varsia,
ihan vain kiusatakseen sitä,
joka koetti sen kaataa
Minä opin olemaan tässä auki
ja kiinni
Suojelen siipeni siltä, joka koettaa ne katkoa
untuviini otan sen, joka syliä kaipaa
Katsopa tätä naista
katsopa ja huokaa;
miten niin monta kertaa maahan poljettu
yhä selkänsä suoraksi kaartaa jaksaa
* * *
Kuin viitta valuu pitkin hiekkateitä,
kiipeää kaiteiden yli kotiin ja sängyn alla odottaa,
ettei vain esiintyisi väärällä hetkellä,
silloin kun sen vastaan osaisin ottaa
* * *
Kuinka täydellistä olisikaan olla
hiljaa tässä
vailla sinua
vailla mitään
surua vailla
mutta ei
* * *
Antakaa minulle siivet, että lentäisin kauas täältä
antakaa aikaa ensin opetella
armoa, aina kun putoan
pehmeitä patjoja pelloille valmiiksi
Antakaa minulle kädet, että voisin niillä raivata,
läpi juurakkoisen metsän itselleni kulun
antakaa lupa levätäkin,
hetki männynkaarnaa vasten huokaista
Tai antakaa edes korvat,
että voisin oppia mitä kuulla silloin kun kuulla on tärkeää
ja oppia hiljentämään sen,
mikä on tarkoitettu vain tekemään kipeää
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti