Elämäni on muuttunut valtavasti sitten viime kirjoituksen, josta on aikaa nyt noin kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Tänne palaaminen tuntuu kuitenkin häviöltä. Nöyryyttävältä luovuttamiselta masennuksen ilkkuessa olkapäällä. Olen löytänyt elämäni rakkauden ja menemme naimisiin ensi kesänä. Asumme ihanassa asunnossa mahtavalla paikalla, kaiken lähellä. Olen saanut työskennellä vuoden verran työpaikassa, jossa oikeasti tykkään olla, ja joka haastaa minua ja pitää yllä motivaatiota. Toisaalta myös haastavuudellaan on väsyttänyt minua jo pitkään ja olikin varmasti yksi painavimmista syistä siihen, että viikko sitten oli todettava, etten enää pysty.
Seinä nousi vastaan, eikä sen yli ollut enää kiipeäminen.
Kävin keskiviikkona omalla lääkärilläni, joka varmoin ottein tarttui asiaan sen hoitamiseksi. Käynnin syyksi olin kirjoittanut "uupumus", mutta ensi viikolla varmistuu onko kyseessä jo masennuksen puolelle mennyt väsymys. Omia tuntemuksia tarkkailtuani ja ajatusmaailmoja selvitettyäni uskaltaisin heittää arvion lievän masennuksen yläkanttiin. Olen koko tämän viikon sairaslomalla. Viikon päästä minun pitäisi palata takaisin töihin.
Tahtoisin kadota. Lähteä pois. Vaikka avomiehen seura on se, mikä minua parantaa, syli se, joka parsii kiinni haavojani, on minun myös kerta toisen jälkeen muistutettava itseäni siitä, että minun ei pidä olla reippaampi hänen seurassa kuin oikeasti olisin. Haaveilen yksinäisyydestä järvellä, metsässä, hiljaisuudessa. Ei kelloja, ei ääniä, ei mitään. Pienen hetken ajan tunnen sisällä jotakin tyytyväisyyden tapaista, kun ryömin sisälle pilkkopimeään, viileään makuuhuoneeseen ja käperryn leveään sänkyyn painopeiton alle. Vaellan sohvan ja sängyn väliä, kun levottomuus sisällä kasvaa liian suureksi. Kummassakaan ei ole oikein hyvä.
Minusta tuli tänä aamuna täti ihanalle peikkopojalle, enkä tuntenut mitään. Tuo katkeruus ei osaa muodostaa tunnetta sisälleni, se muuttaa ainoastaan sormenpääni turraksi, käsivarteni löysiksi. Ehkä vielä tulevaisuudessa itken onnenkyyneleitä sen vuoksi. Nyt en pysty.
En saa vielä tästä kiinni. Tämä on kaikki vasta taas niin alussa. Ehkä olen vasta siinä vaiheessa, että koetan hyväksyä. Olen nähnyt jo uuden psykologini, hän on mukava ja pätevä. Minä vain en vielä muista miten tätä peliä pelattiin. Vielä olen vaiheessa, jossa haluan nukkua tämän kaiken yli. Unohtaa. En tarttua kiinni, en leikkiä hyvää masennuspotilasta. Ja kaiken alla olen niin saatanan katkera, että taasko. Taasko. Taasko.
Ja vielä torstaina viikko tuntui pitkälle, pitkälle ajalle. Nyt jo huomaan alkavani miettiä viikon päässä odottavaa työpäivää. Ei tarvitsisi jaksaa kuin pari viikkoa ja pääsisi syyslomalle. Mutta ne pari viikkoa välissä valavat betonisen kiven rintaan sydämen päälle.
Ja nyt voimat loppuivat, ja minun on taas mentävä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti