Sudet

 

Seison tässä ihan paikallani, sormet raadeltuina ja verisinä. Tämä seisoo. Tuijottaa. Liikahtaa kauemmas, kun minä liikahdan lähemmäs. Liikahtaa lähemmäs, kun minä otan askeleen taaksepäin. Sairasta hippaa. Ääriviivojen hahmottamista.

Hän kysyy; mikä ajatus nousee? Mitä voi vastata? Se, että tämä on turhuutta. Se ei tunnu pahalta, eikä se tunnu haikealta, ei se tunnu ilolta eikä se tunnu yhtään miltään muultakaan. Tämä on turhaa, kuuletteko. Turhaa. SE on sairaus. Se osaa piiloutua peiliin, se osaa ottaa minun muodon. Sitä on minussa enemmän kuin minua. Piirrän rajoja raajoihin, tuosta se alkaa, tuohon se loppuu. Se ei pääse ulos, sillä tällä kertaa en tee sille porttia ihooni. Mutta jos se ei pääse ulos, miten minä pääsen ikinä takaisin sisään?

Sisälläni vilahtaa salamoita, kuin keskeneräisiä muistijälkiä minusta. Maalaaminen, nukkekoti, kalastus, kirjoittaminen. Nämä vilahtelevat. Kädet valuvat vartalon viereen, kuin kuolleella. Kylmänä ja kankeina repivät peiton jalkopäästä. Ei tänään, ei tänäänkään. Ei vielä. Herää ajatus kuka olen, mitä haluan tehdä. Onko väärin jos ainoa intohimo on nukkuminen. Onko väärin jos ei ole harrastusta. Onko väärin jos elämä tuntuu urakkatyöltä. On. On. Milloin se alkoi tuntua siltä? Milloin se ei olisi tuntunut siltä? Mihin piirtyy sairauden alku?

Väsymys elää ilman halua kuolla. Ilman toivetta kuolemasta. Vain väsymys. Vain ajatus siitä, miten turhaa tämä on. 

En saa vieläkään kiinni.