Ennen kuin masennus tai aallonpohja pääsee iskemään kyntensä minuun niin, että en voi enää ajatella muuta kuin sen läsnäoloa, huomaan tutut ajatukset. Joka ikinen kerta alan haaveilla yksinäisyydestä. Mielikuvissani minun "happy place" on mökki järven rannalla metsän keskellä, jossa olisin yksin. Olisi kesä. Kalastaisin, yöt olisivat valoisia. Saunoisin. Yksin. Ei olisi kelloja, ei olisi ääniä. Aamulla nukkuisin pitkään ja heräisin kärpäsen pörinään ikkunalaudalla.
En ole koskaan ollut kenenkään kanssa yhtä onnellinen kuin mieheni. Huonoihin hetkiin kuuluu toisinaan myös hirvittävä pelko hänen menetyksestään. On ollut myös muistia hetkiä, joina olen melkein läheisriippuvaisesti takertunut häneen, sillä toisinaan hänen sylinsä saa karkotettua pahan pois ainakin hetkeksi. Sitten on hetkiä, kun hänenkin läsnäolonsa ahdistaa minua. Se vaatii minulta liikaa vaatimatta oikeasti yhtään mitään. Sitä ei ole ollut ennen kuin lääkitystä alettiin vähentää.
Lääketieteellinen koe
Lääkeannosta vähennettiin viisi päivää sitten ja olen jo aivan tuuliajolla. Mitään muuta en kaipaa niin kipeästi kuin haaveideni mökkiä ja kesää. Pakkasta on melkein -30 astetta ja minä olen turta. Toinen masennuskauteni laukesi juuri tällä tavalla; kuntoni kohoni nopeasti ja masennuslääkitystä lähdettiin ajamaan alas. Kunto romahtikin sitten yhtä nopeasti kuin kohosikin, ja syöksyin rotkoon, joka oli ensimmäistä rotkoa huomattavasti syvempi ja hankalakulkuisempi.
Tämä jakso on kuitenkin paljastanut aivan uusia puolia itsestään. Se ei ole polttavana ahdistuksena läsnä jatkuvasti, vaan minusta tuntuu, että se pinttyy hitaasti ja varmasti sisäelimiini ja sieluuni piirtäen kaiken mustaksi niin etten enää osaa koskaan nähdä muita värejä. Se ei polta ihoa tuhkaksi, se kytee minussa hiljaa, tukahduttaen savullaan kaiken huomaamatta. Pelkään sen jäävän minuun asumaan, koska en löydä sitä. En löydä missä sen koti on. Missä sen synty ja voima on.
Kiltteydestä kipeä
Olen saanut tähän viimein varmuuden. Tämä on jo iso M. Tämä ei ole enää uupumusta. Toki reunan yli minut tuntuu koko ajan keikuttavan myös työ, joten burn outiksi kai tämän osittain voisi laskea, jossa kaikki vittumaisimmat asiat sattuvat juuri viikolle, jolloin olen henkisesti muutenkin aivan palasina tämän saatanan lääkekikkailun vuoksi. Taas kerran olen tilanteessa, jossa joko heitän susille itseni tai työkaverini jälkimmäisen tekemän virheen vuoksi. Mutta olen äärimmäisen huono sysäämään syyn toisen niskoille vaikka syy ei olisikaan minun. Tämä aiheuttaa minulle aivan äärimmäistä ahdistusta, ja nyt tuntuu inhottavalta lähteä huomenna töihin. On hankalaa tehdä työtä, josta ylin esimieskin on sanonut, että sen tulisi olla virheetöntä ilman perehdytystä. Sitten pahoitellaan sitä, että anteeksi ettei minulle ole tätä asiaa opetettu. Pitäisi rohkeasti osata sanoa, että anteeksi, tämä ei ole selittelyä tai puolustelua, mutta asia oli näin.
Aallonpohjiini liittyy aina se, että muutun aivan helvetillisen epävarmaksi itsestäni. Olenkin siis jo aivan varma siitä, että minua inhotaan töissä. Myös työkaverini ovat alkaneet ärsyttää minua tällä viikolla, vaikka juuri he ovat olleet tähän saakka se kantava voima.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti