Minusta tuntuu, että nykyään ihmiset eivät enää tiedä mitä oikeasti ovat ja mitä vain tahtovat olla. En tarkoita, että kaikista täytyisi pitää. Kaikkien kanssa ei välttämättä tarvitse tulla edes toimeen. Mutta onko oikein satuttaa? Olemmeko jo niin keskittyneitä siihen mitä muut meille tekevät ja sanovat, ettemme itse huomaa enää mitä me teemme muille. Ei enää huomata sitä miten oma itsetunto ja itsensä rakastaminen haetaan muiden vähättelystä. Kun pistetään kaksi rinnakkain ja toista pidetään autuaan huonona, tietysti itse näyttää paremmalta.
Olen kyllästynyt tuntemaan, että ihmissuhteet ovat pelkkää peliä. Itse vilpittömästi välitän suurimmasta osasta läheisiäni, on toki pari ihmistä joita en luultavasti surisi niin paljoa vaikka välit katkeaisivatkin. Risteilen jatkuvasti päässäni edestakaisin ajatuksia siitä mikä heidän motiivinsa kanssani tekemisissä oloon oikeasti on. Tiedän olevani huono ystävä koska en jaksa pitää yhteyttä, ja pelkään, että muut kokevat minun olevan heidän kanssaan tekemisissä vain pakosta. Näin ei ole. Paitsi yhden ihmisen kohdalla. Silti olen jotenkin vilpittömästi aina tahtonut uskoa, että kun joku muutaman kuukaudenkin hiljaiselon jälkeen laittaa viestiä ja kysyy saako tulla käymään kahvilla, että hän oikeasti tahtoisi tulla. Ei vain pakosta. Mutta se, että kuulen miten järjestetään juhlia joihin minua ei kutsuta, että elämässä tapahtuu suuria asioita joista minä en tiedä, että ihmisiin joista on minulle puhuttu pahaa on kutsuttu juhliin minun sijastani, tuntuu ihan helvetillisen pahalta.
Miksi minun on käytävä tämä saatanan taistelu kaikkien kanssa? Miten tämä elämäni, nämä valintani, voivat vaikuttaa heidän elämäänsä noin paljon? Minä en ole heille henkilökohtaisesti tehnyt mitään. Olisin voinut. Ja tiedän heitä, jotka ovat tehneet ja satuttaneet heitä. Minä en ole. Piste. Miksi minulle sitten ollaan ilmeisesti jostakin vihaisia tai minua vältellään? Minä yritin olla tämänkin henkilö ystävä kesällä, oman eroni melskeessäkin autoin häntä parhaani mukaan, koska minä halusin. Koska minä välitän tästä ihmisestä. Mutta en minä voi enkä halua pakottaa ketään välittämään minusta. En minä vihainen ole. Loukkaantunut vain.
Tällä kertaa aion keskustella tästä kuitenkin kuin aikuinen ihminen. Ei enää yhtäkään päivää, kuukautta saati puolivuotista niin, että hautoo mielessään sopivaa keskustelunavausta muttei saa sitä vain ikinä tehtyä. Ennemmin välirikko kuin enää yhtäkään epämääräistä suhdetta kenenkään kanssa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti