Olen juuri tulossa hoitajani luota. Emme varanneet uutta aikaa. Olen edistynyt kuulemma todella paljon, vaikutan hyvin ymmärtäväiseltä sisäistämään elämässäni tapahtuvat asiat ja olen saanut paljon uutta voimaa. Hoitajani toivotti minulle hyvää kesää, minä kiitin kaikesta. Hetkiä jolloin tekisi mieli kysyä loppujen lopuksi vieraalta ihmiseltä: "Saako sua halata?" Suljin oven takanani ja ajattelin, että olenko nyt virallisesti MELKEIN terve.
Kyllä minä taidan olla. Minä olen äärimmäisen motivoitunut koskettimien soitosta, hiusvärini muutos -projektista ja tulevaisuuden suunnitelmista Tampereella tai sitten täällä pohjoisessa lähihoitajaopiskelujen parissa. Vaikka tietysti nuo asiat pelottavatkin ja pelkään jos ne eivät olekaan sitä mitkä tekevät minut onnelliseksi. Mutta voi kuinka hirvittävän paljon tahdon uskaltaa edes kokeilla! Ehkä ensi keväänä olen jo TÄYSIN terve.
Miltä tämä sitten tuntuu? Tämä tuntuu siltä, että mikäli ei olisi väsyttänyt niin paljon huonojen yöunien takia, olisin pysähtynyt kahvilaan yksikseni hoitajalta tullessani. Mietin sitä kyllä. Tämä tuntuu siltä, että aurinkolasieni takana silmissäni oli kyyneleitä. Seisoin bussipysäkillä ja katselin ympärilläni pyörivää elämää. Minä olen osa tätä. Vaikka autojen hurina ja kiihdytykset saavat mielen helposti levottomaksi, pysähdyin tuijottelemaan koivun oksia ja niiden hiljaista huojuntaa. Olla vain ja nauttia lämpimästä tuulesta. Tämä tuntuu siltä, että ei nyt voi olla vain kotona yksinään ja kirjoittaa blogiin. Tämä on minun maailmanmestaruuteni, minun selviytymistarinani, minun uudelleensyntymäni, minun koko elämäni. Helpotus virtaa lävitseni uusina ja uusina aaltoina, ja haluaisin jakaa rauhallista mieltäni kaikille muillekin. Odotushuoneessa tuntui mukavalta rupatella laitapuolen kulkijan näköisen miehen kanssa, joka loppujen lopuksi paljastui oikein mukavaksi. Alkoi puhella musiikista ja mitä soittimia osaa soittaa. Kerroin olevani itsekin kosketinsoittaja ja hänen ilmeensä kirkastui. Pieniä kohtaamisia. Ihmisiä ihmisille.
Minä toivon, että minun sairauteni pahin terä on nyt leikattu pois. Miten mikään mikä on helposti pahinta mitä minulle on tapahtunut, voi olla samalla parasta? Olen oppinut tämän sairauden kautta niin äärettömän paljon itsestäni. Minä uskon, että masennus koettaa kertoa jokaiselle jotakin. Jokin omassa toiminta- tai ajatustavassa sotii itseä vastaan. Jokin asia odottaa purkamistaan. Mutta tästä aiheesta voisin kirjoitella jonain toisena päivänä uuden postauksen. Kertoa lyhykäisyydessään omia oivalluksiani siitä miten lähteä työstämään masennusta. Ehkä huomenna. Tai ensi viikolla. Tai vuoden päästä. Nyt haluan lähteä juomaan kahvia parvekkeelle ja ehkä hieman polttamaan tupakkaa.
Minä kelpaan näin. Minä olen hyvä näin. Onnen kyyneleitä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti