Hengissä

Viimeiset kaksi viikkoa ovat menneet aika lahjakkaasti lähinnä koskettimia soitellen. Herra X sai minut houkuteltua jäseneksi bändiinsä, johon ovat kaivanneet jo hyvän tovin kosketinsoittajaa. Olen aina puolustautunut lauseilla "en osaa" tai "rytmitajuani pitäisi kehittää." Jotenkin hän kuitenkin onnistui aina kumoamaan lauseeni toteamalla, ettei minun tarvitsisi kuin soitella taustaääniä kitaran säestäessä. Niin vain kuitenkin olen löytänyt itseni vetämästä kuitenkin myös pianosooloja. Minkäänlaisia kursseja tai koulujahan en ole soittamiseen ikinä käynyt vaan sinnikkäällä harjoittelulla opettelin ensin ala-asteikäisenä soittamaan kappaleita kuulon avulla ja pikkuhiljaa lukemaan nuotteja. Alennuksista tai ylennyksistä ei ollut aluksi hajuakaan mutta niin vain vuosien saatossa opin ymmärtämään mitä tarkoittaa jos nuottirivistön alkupäässä on yksi risuaita tai mitä jos niitä on neljä. Tai jos risuaidan sijasta siellä onkin b-kirjaimia. Tulikaste olisi juhannuksena, jolloin pääsen ensimmäistä kertaa lauteille. Nyt jo meinaa jännittää.

Henkisesti on mennyt paremmin, tosin eilen alkanut hormoonimyrsky meinaa heitellä mielialoja järkyttävästä itkuisuudesta kaihoisaan herkkyyteen ja siitä suunnattomaan ärsytykseen. Samoin terveellisesti syöminen, liikkuminen ja tupakointi ovat olleet viime aikoina melkoisen retuperällä. Tuntuu siltä kuin en ikinä elämässäni voisi keskittyä samaan aikaan kuin vain yhteen asiaan kerrallaan. Nyt aikaa vie bänditreenit. Toisaalta olen oppinut sen, että hallinnan tarve elämässä kasvaa kun epävarmuus lisääntyy. Tuon takia olinkin varmaan niin stressaantunut esimerkiksi kotini siisteydestä alkutalvella... Nyt hieman huolettaa, että tänään ja eilen taas on jotenkin ollut kova tarve saada asioita hallintaan. Enkä tiedä onko se hyvä vai huono asia. Toisaalta tämä tällainen noutoruokameininki ja melkein askillinen tupakkaa päivässä ei ole lainkaan sitä elämää johon pyrin. Tämä on taas hieman rappioelämää. Mutta koetan jaksaa ymmärtää itseäni. Kun alkoi mennäkin yhtäkkiä paremmin ja elämä tuntua hyvin mielekkäältä (en ole laskenut tekemisteni määrää enää kahteen viikkoon) vanhat tavat palasivat. Niin no, kun ahdistus näytti pysyvän kurissa ilman lenkkeilyäkin, ehkä alitajuntani vain tuumasi minulle, että miksipä siis lenkkeillä? Vielä kuukausi sitten elin lenkeistä jotta pää pysyisi kasassa. Toisaalta tällainen vajaan kuukauden repsahdus ei nyt ole vielä pahakaan juttu. Voin pistää nuo asiat kuntoon jälleen milloin tahansa. Jos koettaisi vaikka taas tämän askin jälkeen vähän parantaa tapojaan. Olen kyllä ihan iloinen siitä, että minulla kiinnostaa pitää itsestäni huolta.

Äh, inhottava paineen tunne taas rinnassa. Ei ole tullut viime aikoina kyllä kauheasti oltua yksin tai meditoituakaan. Pitäisi muistaa rauhoittua. Turhaudun taas siitä, että tämä on nyt ilmeisesti se osa johon minun tulee tyytyä. En voi elää niin lujaa kuin esimerkiksi Herra X tai väsähdän. Mutta positiivista kai se, että huomaan sen? En silti oikein tiedä mitä tälle pitäisi tehdä. Tai tiedän: tunteen pitäisi antaa vain tulla ja hyväksyä se. Mutta sietokykyni tämän painon tunteen suhteen on olemattoman pieni. Inhoan tätä epämääräistä levottomuustunnetta, johtui se sitten hormooneista tai masennuksesta. Eilen itkin pitkästä aikaa. Kiertely kaupoissa aiheutti hirvittävän levottomuuden tunteen ja autossa sain sanottua Herra X:lle, että on hieman huono päivä. Sitten taas mentiin. Ei tämä vielä ohi ole. Mutta jossakin tuolla pilvien takana aurinko pilkottaa jo vähän. Elämässäni on taas merkityksellisiä asioita. Minulla on vahva tunne, että tämä on jonkun uuden alku.