Nyt kun

Olen aina ajatellut elämää ajatuksella sitten kun olen tietynlainen ja elämäni on tietyssä pisteessä, voin vasta alkaa kunnolla elää. Olen onnellinen sitten kun minulla on elämässäni elementit joita yhteiskunta ja ympäristö tyrkyttää; omistusasunto, koira ja aviomies. Sitten kun painan 55 enkä 65 kiloa ja sitten kun hiukseni ovat tarpeeksi pitkät. Kun en ikinä sitten päässytkään tunteeseen siitä, että olen ihan yhtä hyvä kuin kaikki muut ja minä en ole vielä elossa, väsyin.

Elämä on kuin pitkän matkan juokseminen. Kun syke nousee liian korkealle, on pakko hidastaa. Kun juoksu kulkee, anna mennä. Mutta tärkeintä on se, että jaksat juosta matkan loppuun saakka, kehoasi ja itseäsi kuunnellen. Ei niin, että jo alussa vedät itsesi loppuun ja puolessa välissä matkaa joudut pysähtymään ja toteamaan, ettet pystykään. On kamalaa oppia hyväksymään se kuinka kaikessa kauneudessaan ja merkittävyydessäänkin elämähän on täysin merkityksetöntä. Mitä merkkaavat enää koulutus ja rasvaprosentti siinä vaiheessa, kun sairastuu vakavasti eikä voi enää koskaan nousta sängystä? Mutta juuri tuon vuoksi on muistettava, että ei tämä niin vakavaa ole. Kun ymmärtää sen voi oppia kuuntelemaan niin sanottua sydämensä ääntä. Eivät pahat tunteet ole vihollisia. Ne ovat hälytyskelloja, jotka kertovat, että kaikki ei ole nyt hyvin. Ne opettavat hyvissä ajoin, että nyt on hetki ottaa taas rauhallisemmin. Kehomme ja mielemme on mieletön järjestelmä.

Realismi on tietysti pakko muistaa. On uskallettava nöyrtyä ja karsittava elämästä taas stressaavia asioita mikäli mieli alkaa taas kilahdella. On uskallettava olla itsekäs. On uskallettava nousta yhteiskunnan asettamia normeja vastaan mikäli ne eivät sovi itselle. Vaikka vieressä menisi päällystetty, helppo tie, on uskallettava rämpiä suomättään poikki jos niikseen on.

Kukaan ei näe tai kuule sitä miten helvetin ylpeä olen itsestäni. Sanoin tuon nyt tuhannennen kerran täällä blogissa. Miten paljon rakastan itseäni. En siksi, että yhtäkkiä olen tajunnutkin sen, että olenkin ehkä ihan nätti, kun olenkin saanut aina seuraa baarissa, vaan siksi, että olen itse päättänyt tulla täksi mikä alan kohta olla. Viimeiset kaksi viikkoa on mennyt ihan liian lujaa, tiedän sen. Olen tehnyt virheitä. Olen unohtanut kuunnella itseäni ja unohtanut ottaa lääkkeet. Olen ihastunut, olen rakastanut. Mutta tämä on elämää, ai että se maistuu suloisenkatkeralle. Nyt kun olen alkanut elää, on virheisiinkin varaa.