Hei te, jotka saatatte vielä eksyä tänne

Näinä päivinä tämä blogi tulee luultavasti täyttymään erilaisista kuvista, runoista, laulunpätkistä ja videoista. Näinä päivinä käsittelen kipeitä, kipeitä asioita. Jotka eivät ehkä varsinaisesti liity masennukseeni mutta upottavat mieleni silti syvälle, ja herättelevät kyllä sairauttani kolostaan. Näinä päivinä olen vetänyt helvetinmoiset kännit ja maannut omassa oksennuksessani koettaen saada selvää onko sen seassa verta. Olen vetänyt panacodia silkkaan ahdistukseen, rauhoittuakseni. Olen syönyt pitsaa, jäätelöä, suklaata ja lisää jäätelöä. Olen inhonnut leuan alle ilmestyvää pehmeyttä. Olen itkenyt, olen viiltänyt. Olen unohtanut ottaa mielialalääkkeeni. Olen ottanut melatoniinia yli sallittujen määrien jotta saisin vain nukkua, nukkua, nukkua. Olen kuitenkin kärsinyt myös unettomuudesta. Olen herännyt miljoonia kertoja keskellä aamuyötä tajuamaan, ettei tämä ole vain pahaa unta. Olen vihannut niin paljon etten ikinä ketään.

Olen herännyt keskellä yötä näkemään sen naisen kasvot. Hymyn joka ei lähde verkkokalvoilta. Ruman vartalon. Vastenmielisen. Mutta haluttavamman kuin minä? Kymmeniä kertoja mielessäni istun autuaan tietämättömänä tietokoneen ääreen. Mutta jo ensimmäinen video, jossa näen pelkästään hänen kasvonsa, ja tiedän mitä on tulossa. Hänen katseensa, jonka tunkeutuu minuun kuten se on tarkoitettu tunkeutuvan sinuun. Ja hän on onnistunut siinä. Hän sai sinut, uudelleen ja uudelleen.

Olen käynyt puhelua päässäni läpi uudestaan ja uudestaan. "No mutta onhan sullakin ollu muita..." Niin, mutta en koskaan valehdellut etteikö heitä olisi ollut. Olen miettinyt onko hän vieläkään mahtanut pestä sitä puukkoaan verestä, jolla viilsin. Onko hän edes huomannut verta sen pinnassa. Mitä olisi tapahtunut jos olisin jäänyt tai hän olisi ehtinyt tulla ennen lähtöäni? Olisin lyönyt. Lujaa. Ensin kasvoihin, sitten potkinut muualle. Olisin sylkenyt naamalle. Sellaista raivoa ei voi kuvata sanoin. Niin käsittämättömän uskomatonta, että juuri se ihminen, joka repi minut lattialta, kun makasin siellä sen edellisen jäljiltä. Jollakin ihmeen kaupalla sain hillittyä itseäni sen verran, etten heittänyt tietokonetta läpi ikkunasta.

Olen luullut, etten koskaan toivu tästä. Olen ollut valmis luovuttamaan. Olen pettynyt koko ihmisrotuun, hävennyt lajiani, hävennyt meitä jotka kiimamme perässä satutamme meille rakkaita. Kuin elukat. Samat virheet kerta toisensa jälkeen. Eikä hän ikinä opi.

Mutta sen hän oppii, että tämän naisen kanssa tuota leikkiä ei pääse enää leikkimään. Minä jättäydyn tästä ulos nyt. Ja näinä päivinä minä olen tänään ensimmäisen kerran tuntenut sen, joka saa minut hymyilemään tämän kaiken keskellä. Minä tunnen, että jotakin tervettä minussa jo on. Minä tunnen uskoa kaiken tämän keskelläkin. Minä tunnen, että minun elämäni ei ole kiinni hänestä vaikka hän äärettömän rakas minulle olikin, ja vaikka toivoisinkin ystävyytemme palautuvan edes murto-osaksi siitä mitä se parhaimmillaan oli. Mutta minä opin, että elämäni oli jälleen liiaksi kietoutuneena johonkin toiseen ihmiseen. Minä tulen kantamaan tätäkin taakkaa harteillani pitkään. Mutta minä selviän. Minä selviän joka helvetin kerta. Koska minä olen meistä kahdesta se, joka osaa antaa anteeksi itselleen - ja muille olematta hölmö.