Pieni ja hento ote

Minä otin liikaa Opamoxeja. Herra X piilotti purkin minulta ja antaa niitä vain tarvittaessa. Tänä aamupäivänä tarvin. Sain sanottua, että tulee kohtaus. Ei ehtinyt tulla, kun rauhoiteltiin jo alkumetreillä. Huohotutti vain. Oli onneksi aika työpsykologille. Itkin koko käynnin, en uskaltanut katsoa silmiin. Kuin sitten vasta lopussa. Hän on pätevä. Sai minut rauhoittumaan ja saa minut vakuuttumaan siitä, etten ole yksin. Sanoi, ettei anna minun pudota pois raiteilta kokonaan. Mutta kun jollakin sairaalla tavalla tahtoisin, sanoin. Ja hän siihen, että se on se toinen voima, joka sisällä velloo. Toinen on lohtu, toivo, usko. Se on niistä se, jota on ruokittava. Ehdotti, että seuraavan viikon tavoite olisi käydä lenkillä. 

Käynnin jälkeen oli haettava omat työavaimet tuuraajalta. Ensimmäisenä hän kysyi, olenko minä raskaana. Häkellyin. En. Tiedän lihoneeni, juuri se on ollut yksi suurimmista ahdistuksen aiheuttajista. Välttelen peilejä, koetan olla huomioimatta tunnetta siitä, että tursuan. Joka vaatekappaleesta ja joka mutkasta jota kehossani on. Isku palleaan, vyön alle ja oikealle poskelle. Hän koetti korjailla tilannetta, että ajatteli minulla olevan jotain raskauspahoinvointia tai muuta kun useamman viikon olen ollut lomalla. Selvästi häpesi itsekin kysymystään, koetti vaihtaa nopeasti puheenaihetta. Tilanteen jälkeen sain purettua sen melko nopeasti Herra X:lle. Selitin selkeillä lauseilla hänelle miten suuri asia minulle paino ja ulkonäkö on, perheestäni tulee hirvittävät paineet asian tiimoilta. Asiaa ei helpota pätkääkään se, että sairaalloisen ylipainoinen pikkusiskoni sai laihdutettua itsensä pienemmäksi kuin minä olen. Haaveilen jatkuvasti, että hän repsahtaisi syömään ja lihoisi minua lihavammaksi. Karuja faktoja. 

Mutta en voita asiaa murehtimalla mitään. Asiaa miettimällä kilot eivät putoa. Koetan ajatella myös, että onko väliä kiloilla jos vain saisin itseni terveeksi. Tällaisessa ansakuopassa en ole aiemmin ollutkaan, joten en osaa sanoa meneekö siihen kuinka kauan. Mutta psykologi vakuutti minut siitä, että kuntoon minut saadaan. Nyt tarvitaan vain kärsivällisyyttä. Olen katsellut vierestä ihmisiä, jotka ovat kamppailleet vuosia masennuksensa kanssa. Pelkään liittyväni heihin. Tulevani zombiksi, joka laahautuu läpi elämänsä. Sitä pelkään eniten. Että ehdin menettää kaiken, löytää uuden pohjan alta aina uuden ennen kuin parannun tai uskallan tappaa itseni. Koska nehän vaihtoehtoni ovat. Välillä iltaisin olen huomannut miettiväni, että on vain ajan kysymys milloin tapan itseni. En oikeastaan halua kuolla mutta olen ymmärtänyt, että näin paha olo voi olla hengenvaarallista. Ja samallahan näin kamala olo on melkein parempaa kuin ei-niin-paha-olo-joka-antaa-itkun-tulla-jatkuvasti. Kun ei oikeastaan jaksa edes miettiä.

Minä olen jaksanut miettiä tänään. Olen jaksanut olla toiveikas. Ensimmäisen kerran. Minulla on ote tästä. Ehkä vain yhden sormen varassa oleva mutta ote. Se lipeää, tiedän sen. Mutta jos sain sen kerran, ehkä vielä toisenkin. Kunnes lopulta pidän kiinni kaiteesta kaksin käsin ja saan kammettua itseni takaisin ylös. Minä jaksoin käydä töissä 1,5 tuntia ja kävellä työmatkat. Nyt olen väsynyt ja tunnen miten itku on herkässä, rinnassa painaa mutta siellä on myös jotain uutta. Se ei ole ottanut vielä omaa muotoaan ja kertonut nimeään mutta jotain hyvää se on. Kuin lohtua. 

Minä selvisin tästä päivästä.