Tehosekoitin

Lyhyesti viime päivien kuulumiset; koko alkuviikko on ollut juoksemista hoitajilla, laboratoriossa ja lääkärissä. Aluksi näytti, että sairaslomani olisi loppunut keskiviikkoon mutta purskahdinkin lääkärin vastaanotolla itkuun sen jälkeen, kun lääkäri oli ehdottanut töihin paluun kokeilemista, ja totesimme, että ehkä jatkamme sittenkin vielä sunnuntaihin. Nyt lauantaina olisi ollut pitkä koulutuspäivä, joka alkoi stressaamaan jo viikkoa aikaisemmin. Kyllähän sen nyt sanomattakin tiesi, ettei mitenkään olisi jaksanut olla pirteä kahdeksaa tuntia ja siihen työmatkat bussilla päälle. Hyvä näin.

Kokonaiskuvan hahmottaminen alkaa olla hankalampaa päivä päivältä. Aluksi tähän osasi jotenkin suhtautua järkevämmin. Nyt ollaan jo niin imussa mukana, ettei tahdo enää erottaa päiviä toisistaan tai unia todellisuudesta. Tuntuu kuin päässä jyrräisi tehosekoitin aivoja muusiksi. Mutta verrattuna pari viikkoa taakse päin olleeseen olotilaan, jolloin oikeasti en tehnyt juuri muuta kuin nukuin, on edistystä jonkun verran tapahtunut. Itku on mahtunut tulemaan taas ulos. Vaikka se tahtookin muuttua huohotukseksi ja huudoksi.

Sain eilen siivottua ihan vähäsen, käytyä kaupassa ja käytyä saunassa. Se on paljon. Nämä aamupäivät tahtovat olla hitaita. Yleensä vitkutan ne iltapäivään, jolloin nukun päiväunet ja sen jälkeen voi olla, että jaksan tehdä jotain järkevää jos päivän lusikkakiintiö niin sallii. Sitten taas ennen nukahtamista meinaa ahdistaa. Onhan tämä oikeastaan melko surullinen noidankehä mutta pakko koettaa jostakin kaivaa jotakin toivekkuutta. Se juuri on erona ehkä viime vuotiseen. Toivekkuutta on äärimmäisen vaikeaa löytää. Mitä tunteita sitten tunnen? En yleensä ehkä mitään. Rinnassa on joko ahdistus, joka saa ehkä vähän säälimään itseään, saa epätoivon nousemaan. Tai sitten tyhjyys, joka pakottaa makaamaan. Alistaa täydellisesti.

Pitäisi antaa itsensä romahtaa sellaisella lohdullisella tavalla. Ei sillä tavalla, että nukkuu ajattelematta mitään, vaan että lepäilee ja ajattelee päässään, että nyt minä parannan itseäni ihan rauhassa ja hitaasti, ei ole kiire mihinkään. Kuunnella musiikkia ja ymmärtää sanat paremmin kuin koskaan ennen. Samalla päässä hakkaa ajatus, että kaikki ehtii mennä ohi. Ehdin lihoa vielä toiset kymmenen kiloa ja kaikki valuu pois.

Kaikki valuu vain pois.