Brave enough

Mielestäni masennusta jollakin tavalla romantisoidaan. Kyllähän suruun jollakin tavalla rakastuu, nukkuminen päivien läpi rauhoittavien voimalla on helppoa. Pysähtyä, olla ajattelematta mitään ja välittämättä mistään. Mutta masennus ei ole kauniita enkelisiipisen nuoren tytön kuvia, joka istuu kasvot polviinsa painettuna. Masennus ei ole kämmenelle kaadettujen pillereiden kuvia. Masennus ei ole kauniita pimeään metsään johtavia polkuja.

Masennus on ihan helvetin syvältä. Eilen illalla oli päivä, kun olisin niin kipeästi halunnut olla iloinen. Makasin pehmeässä sängyssä katsomassa yhtä lempiohjelmistani, kello ei ollut vielä paljoakaan joten ei ollut paniikkia siitä, että pitäisi olla jo nukkumassa. Olin syönyt hyvää iltapalaa ja Herra X oli seuranani. Muistan miltä sellaisina iltoina on tuntunut. Tyyneys. Päivä on ohi. Tämä on minun rauha-aikaani. Mutta ei eilen, eikä tänään, eikä enää kuukausiin. Eilen keskittymiseni oli kovilla, jaksoin katsoa vain kaksi jaksoa. Koko ajan palleaani poltteli ja kivisti. Itkin vähän, hiljaa, olin vain niin surullinen siitä, että olen näin surullinen. Enkä tiedä edes miksi.

Pienen hengähdystauon masennukseltani sain kuitenkin eilen, kun kävin ystäväni kanssa keskustassa kahvilla ja kaakaolla. Vaikka hetkittäin musta mörkö nostikin päätään, kun sitä vähiten odotti, katosi se yleensä nopeasti kiinnostavan keskustelun jalkoihin. Kotona paino palasi mutta olin kiitollinen pienestä hetkestä, joka oli kuin kenellä tahansa normaalilla ihmisellä.

Olen kyllästynyt tähän sairauteen. Haluaisin jo alkaa elää elämääni.