Syklejä

Sairauteni liikahtelee hiljakseen. Olen jo oppinut tuntemaan sen syklit. Täysi aloitekyvyttömyys on vaihtunut 50/50 tilanteeseen, jossa se, jaksanko vaihtaa vaatteita riippuu edellisten päivien toiminnasta. Sitten taas tulee hetkiä, että kaiken järjen mukaan minulla pitäisi olla taas voimaa ja jaksamista tehdä asioita mutta vailla minkäänlaista selitystä putoan taas sängyn pohjalle. Olen koko ajan vain niin hirvittävän väsynyt. Tai sitten murehdin tulevien päivien asiat etukäteen ja väsähdän.

Olen huolestunut siitä, ettei kolmen viikon sairausloman aikana edistystä tapahtunut. Minusta alkaa tuntua, että kaikki kortit on kohta katsottu vaikka järjellä tiedän ettei näin ole. Eilen lähdin taas nostamaan Citalopram-annoksen 30 milligrammaan. Jospa se vaikuttaisi. Sitten joskus. Hoitaja ehdotti kyllä kokonaan uudenkin lääkkeen kokeilua. Suostun mihin vain. Eilen itkin, etten jaksa ensi viikon melkein täysiä työpäiviä. Tänä aamuna päätin kokeilla. Nyt tahtoisin taas sanoa ääneen, etten jaksa. Aamupäivällä katselin auringonvaloa ja sanoin lähteväni lenkille. En ole lähtenyt. Illalla on kuitenkin 1,5 tuntia töitä, se saa riittää. Hoitajani sanoi, ettei saisi opettaa itseään siihen, että palkitsee reippautensa sillä, että saa maata sängyssä. Mutta mitä muita palkintoja minulla itselleni on? Herkuttelu saa loppua nyt tähän.

Ote oli totaalisen hukassa eilisen. Nukuin kahdet päiväunet. Otin Opamoxin ja valuin rauhoittavaan raukeuteen. Nukahdin, ja heräsin hiljaisuuteen. Painon tunteeseen, joka upottaa minut ahdistukseen ja nostaa ylös unimaailmoista. Tänään? En osaa sanoa. En osaa arvioida tätä. Olen paniikissa tästä tunteesta, joka lupailee ahdistuskohtausta jos tämä tästä vielä pahenee. Ja silti koetan roikkua kiinni jossakin, vaikken ole lainkaan varma, että olisiko nyt se tilanne, että pitäisi vain levätä.

Sattuu ihan koko ajan.