Heräämisiä

Olen ottanut hiljalleen pieniä askeleita kohti parempaa. Liekö johtuu Citalopram-annostuksen nostamisen takaisin 30 milligrammaan vai siitä, että jollakin ihmeen kaupalla sain otettua elämästäni sen verran kiinni, että sain jonkunlaisen arjen taas pyörimään. Huomasinkin, että kykenen neljän tunnin työpäiviin. Huomasinkin, että olen alkanut taas hymyilemäänkin. En ehkä vielä täysin aidosti mutta kuitenkin. Eletään jo tiistaissa enkä ole tällä viikolla vielä itkenyt kertaakaan. Tai ottanut yhtäkään Opamoxia. Sain pienen hengähdystauon kaikesta vaikka tunne vatsassa muistuttaakin ettei tämä ole ohi, ja tahtoisin vain juosta niin pitkälle niin lujaa kuin mahdollista ennen kuin möröt kintereilläni saavat minut taas kiinni.

Jaksan joten kuten pyörittää tätä arkea. Harjasin tänään hampaani ensimmäisen kerran muistaakseni kahteen viikkoon. Jaksoin harjata hiukseni aamulla ja nyt uudelleen saunan jälkeen. Jaksoin nyppiä kulmakarvani. Suunnittelin värjääväni huomenna hiukseni - jos vain jaksan, töitä on kuitenkin jo 6,5 tuntia ja jännitän kovasti miten sen jaksan. Vaikka jaksan, en voi sanoa millään tavalla vielä nauttivani. Liikennevaloissa seistessäni huomasin ajattelevani, että mikä tämän kaiken pointti on. Pyöriä tämän elämän mukana. Mutta ne ovat niitä myrkkyajatuksia. Tunteita saa tulla ja ne täytyy kokea mutta kaikkia ajatuksia ei tarvitse jäädä pyörittelemään. Eikä etenkään pidä. 

Toivon oivaltavani jälleen sen mitä oivalsin vuosi sitten. Kun vain oppisi taas nauttimaan kaikista pienistä asioista, ei aina suunnittelisi päiviä ja viikkoja etukäteen ja stressaisi miten ne asiat hoitaa. Kun ennen töitä piipahtaisikin kahvilassa kaakaolla tai kävelisikin pidemmän lenkin ilman ollessa kaunis. Työpsykologini kysyi minulta viime käynnillä mitä tunteita tahtoisin tuntea. Lohtua. En odota iloa, myötätuntoa tai innostusta niin kipeästi kuin odotan lohtua. En tarvitse tunnetta siitä, että menen täysillä eteenpäin ollen koko ajan iloinen. Tarvitsen tunteen siitä, että pidän käsissäni kahvikupillista ja suloisen lohdullisesti voisin ajatella, että minä selvisin. Taas. Ja että kaikesta huolimatta pystyn pysymään kiinni elämässäni, ja tulen vielä oppimaan kuinka hallitsen sitä ja mieltäni niin, että minulla olisi hyvä olla.

Tämä vaihe alkaa olla se, jota tämä oli vuosi sittenkin. Tämä alkaa olla tuttua ja melkeinpä turvallista. Tiedän, että pitkiä ja reippaita päiviä voi seurata syvä ahdistus. Syvää ahdistusta voi seurata parempi päivä - melkein normaali. Se, mikä oli kuukausi sitten oli jotain mustempaa ja syvempää, kuin koskaan aiemmin. En osaa sanoa kauanko se kesti, kaksi viikkoa vai kuukauden. En osaa sanoa mitä silloin tunsin. En oikeastaan yhtään mitään. Silloin olin siinä mistä kaikki laulut ja elokuvat kertovat. Kun makaa päivä toisensa jälkeen sängyssä, hiukset hiljalleen takuttuen. Samat vaatteet päivästä ja yöstä toiseen. Ei ole päivää, ei ole yötä. Ei ole tunteita mutta on vain paino. Paino, joka pakottaa nukkumaan. Ja heräämisen jälkeen yrität nukahtaa uudelleen, odotat unta tuntikausia, niin kauan, että painon tunne on ehtinyt väsyttää sinut taas niin, että saat vaipua lepoon. Kun heräät, et tiedä mitä kello on mutta et välitä. 

Kuin haamu raahaudut kahvinkeittimelle, lämmität mikrossa eiliset jämät. Kävelet peilin ohi, et käännä päätäsi, et katso sitä kehoa joka ennen oli sinun. Et sinä enää edes itke. Sinä vain nukut. Niin väsynyt sinä olet. Etkä jaksa ajatella miksi. Mutta ymmärrät sen, ettei näin kuulu elää, ettet jaksa elää näin. Anelet apua lääkärin edessä, vuoroin itkien, vuoroin tuijottaen lasittunein silmin. Ja iltaisin nappaat valkoisen pillerin salaa, kenenkään huomaamatta, ja annat sen turruttaa sinut uneen mikäli Paino ei sitä vielä ehtinyt tehdä. Aamuisin heräät, raahaudut kahvinkeittimelle, juot kahvia. Takaisin sänkyyn. Unta. Hetki elokuvaa. Tauko. Ei jaksa keskittyä. Unta. Tauko. Elokuvaa. Ja unia, jotka sekoittuvat todellisuuteen, ja aiempien öiden uniin. Katsot vierestä miten koko arjenhallintasi katoaa, miten kulmasi, hiuksesi, kainalosi rehottavat, hampaiden pinnassa on paksu kerros. 

Mikä minut nosti sieltä? Herra X ja lääkärit. Tunne siitä, että minut otettiin tosissaan. 

Ps. Katsoin vajaa viikko sitten elokuvan "Heräämisiä". Vaikka elokuva ei käsitellytkään masennusta, pystyi sitä peilaamaan hienosti myös tähän sairauteen. Pidin.