En ole kirjoitellut taas hetkeen, enkä nytkään oikein tiedä mistä kertoisin. Elän jonkinlaisen arjen ja ahdistuksen välimaastossa. Arkeni pyörii taas, jaksan käydä töissä sen vaivaiset 10 tuntia viikossa mitä minulla töitä on, ja jaksan huolehtia hygieniastani. Jaksan taas katsoa elokuvan alusta loppuun ilman taukoja, ja jaksan jo nauraakin. Mutta en vain vielä nauti. En saa mitään irti. Riitelen päässäni kahden ajatuksen kanssa: Pitäisi olla kiitollinen kuinka paljon paremmin voin verrattuna helmikuuhun (ja olenhan minä - tai ainakin vähän helpottunut), ja toisena ajatuksena mietin miten en saa tyytyä tähän. Haluan sen mitä viime kesänäkin tunsin.
Toisaalta lähihoitajani teki minulle ensimmäistä kertaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön testin. Hypomaanisia oireita oli ainakin havaittavissa. Joten viime kesä voi olla myös jotain sellaista mikäli ajansaatossa käy ilmi, että sairauteni ei ole pelkkää masennusta. Minulle tehtiin myös BDI-testi. Helmikuussa se pamautti esiin 33 pistettä; vaikea masennus. Silloin allekirjoitin sen täydellisesti, ymmärsin itsekin olevani helvetin pohjalla. Mistä tajusin olevani pohjalla? Siitä, kun en oikeasti millään olisi jaksanut nousta sängystä viikon makoilun jälkeen suihkuun, jo pelkkä ajatus siitä itketti. Ja kun suihkun jälkeen sitten lysähdin takaisin heti sänkyyn. Sain hirvittäviä ahdistuksen tunteita kaupassa käynnistä.
Mutta. Nyt täyttelin lomakkeita paljon pirteämpänä. Vihdoin hoitajani oli muokannut lomaketta niin, että klassisten "ruokahaluni on vähentynyt" ja "en saa enää nukuttua" -kysymysten lisäksi siellä oli myös täysin päinvastaiset vaihtoehdot, jotka nekin yhtä lailla ovat merkkejä masennuksesta. Ajattelin pisteiden menevän jonnekin lievän masennuksen yläkanttiin tai korkeintaan keskivaikean alakanttiin. Pisteitä oli kuitenkin tullut 29. Viitteitä keskivaikeasta/vaikeasta masennuksesta. Kerroin tuloksen Herra X:llekin, ehkä jopa hieman surullisena. Olenko jo näin tottunut tähän olotilaan? Olenko oikeasti todella masentunut mutten vain enää muista miltä tuntuu olla terve?
Jos analysoisin tämän hetkistä olotilaa, joka on nykyään se mitä lähes koko ajan tunnen, sanoisin näin: En ole liiemmin surullinen mutta en iloinenkaan. Ei tämä silti ole sitä täydellistä turtuuttakaan. Tämä on ehkä jonkunlaista haikeutta, katkeruutta siitä etten osaa elää tätä elämääni kuin aikuinen ihminen. Päässäni asuu pieni lapsi, joka ei lakkaa oikuttelemasta ja tekemästä aina juuri päin vastoin kuin pyydetään. Mutta vaikka en sitä tietoisesti tunnekaan, kai minussa on oltava myös taistelutahtoa? En kai minä muuten arkeani taas pyörittäisi. Olen vain niin kyllästynyt. Ja väsynyt.
Koetan olla välillä reippaampi esimerkiksi herra X:n edessä kuin oikeasti olenkaan. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Mikäli voinnistani kysyttäisiin häneltä, hän varmaan sanoisi, että viime viikot olen ollut normaali. Niin, en ole itkenyt. Olen ollut jopa tarmokas. Toisinaan. Ja sitten taas hänen lähtiessä johonkin saatan käpertyä sänkyyn ja lopettaa reippaan esittämisen. Käpertyä häneen kiinni jo hänen nukahdettuaan, ja antaa yhden kyyneleen valua. En halua menettää itseäni ja elämääni. En halua kuolla vielä. En halua elää näin. Haluan olla minä, lopultakin. Haluan, että elämä antaa minulle vielä jotain enemmän, haluan tuntea, että ansaitsen sen. En halua elää tässä kummallisessa välimaastossa, jossa lääkitys syö ahdistukselta pahimman terän mutta ei tapa sitä kokonaan. Enkä saa tätä enää liikkumaan mihinkään suuntaan. En silti valita.
Haluaisin vain tietää, voiko elämästä oikeasti edes nauttia? Mitä jos onnellisuus on sitä, että sitä vain sietää?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti