Se vei puoli vuotta. Luulin, ettei se koskaan tulisi. Olen puhunut ihmisille siitä miten pidän käsijarrua päällä koko ajan. En ole ollut erityisen surullinen mutta en iloinenkaan. Toki olen nauttinut mukavista aktiviteeteista mitä tuli esimerkiksi lomalla tehtyä mutta sisältäni on uupunut yhteys itseeni ja luotto elämään. Olen huudellut sitä hätääntyneenä, välillä katkeroitunut ja miettinyt, etten ehdi edes parantua kunnolla ennen kuin seuraava kausi iskee varmasti päälle. En ole ollut onneton, en ole ollut onnellinen. Olen vain kaivannut jonkinlaista rauhaa sisälleni, anteeksiantoa ja myötätuntoa. Herkkyyttä ja sen sietämistä, että välillä kaikki hajoaa sirpaleiksi.
Sieltä se vihdoin hiipi hiljaa rappusia pitkin, kiipesi sisään postiluukusta. Kuiskutti korvaan huomenensa, sille tämä hetki oli uusi aamu. Se nousi nilkkoja pitkin pohkeille ja siitä syliin. Jäi siihen asumaan. Lohtu. Vihdoinkin. Paljon parempi tunne kuin mikään muu. Lohtu siitä, että selvisin (taas), että elämäni rippeet ovat vielä tallella. Pelko kyyhöttää vielä olkapäällä, tökkii välillä ja kyselee että mitenkäs kun kaikkihan voi taas luisua mustaan pimeään ihan yhtäkkiä ilman syitä? Mutta ei se mitään. Lohtu saakoon keräillä voimiaan vielä. Antaa sen kasvaa rauhassa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti