Vaikeahan surua on sillä tavalla arvioida jollakin asteikolla. Mutta onhan suru erilaista mitä masennus oli. Masennus tuntui rintakehässä, tämä tuntuu enemmän vatsassa. Masennus käytti tylsää ruosteista puukkoa. Suru käyttää kliinisen terävää kirurginveistä. Mutta viiltää. Mitä minä suren? Sen tahtoisin tietää. Ennen kuin ehdin sisäistää yhden selkeän ajatuskokonaisuuden, ajattelen asiasta jo täysin päinvastaisesti.
Mutta tottahan se on, että sinä rikoit minut. Enkä aio muuta väittää. Vaikka se hajottaisi kaiken ympäriltämme. Sinä rikoit minut. Sinun tapasi hullaantua ihmisistä ja keskittää kaikki energiasi heihin, satuttaa muita. Ja sinun tapasi ajatella, ettei kukaan saa tietää tai että ei tämä tunnu heistä niin pahalta. Sinun tapasi tulla, antaa täydellinen huomiosi, saada toinen tuntemaan olevansa korvaamaton, ja sitten lähteä. Sinun tapasi kyllästyä. Sinä.
En usko olevani ihastunut. Enemmän pelkään ajattelevani, että omistan. Sanotaan, ettei onnea ole rajallista määrää. Mutta sinusta tuli synonyymi minun onnelleni, aloin nähdä sinut jumalaisena hahmona, joka jaksoi minut. Jaksoi minut jokaisen paniikkikohtauksen, lapsellisen riitelyn, epätoivoisen valittamisen, päiväunien, kissanhiekkalaatikoiden siivoamisen, yhden illan juttujen ja koko sen paskasairauden läpi. Ja sinua on rajallinen määrä. Mutta sinä et tunne minusta enää samoin. Sinä itkit silloin, koska ajattelit jääväsi yksin. Enää sinä et ole yksin. Minä olen.
Ajattelin, ettei tämän pahempaa tule. Mutta taas on kuin katapultti olisi pystytetty muurini eteen, eikä minulla ole muuta kuin toivo siitä, että se kestää. Ensimmäistä kertaa näen sinussa turhautumisen, ja ymmärrän sen. Se mitä toivoisin sinun ymmärtävän on se, että tästä asiasta minulla ei ole otetta. Hyvä jumala mitä antaisin, että en tuntisi tätä näin vahvana mutta olen pohtinut, onko tämä enää minun käsissäni. Onko tämä nyt nimenomaan sitä miksi minulle on aina suositeltu psykoterapiaa, onko tämä trauma? Hylkäämiskammo. Fobia. Sorrun käyttämään menneisyyttä ja minulle tapahtuneita asioita tekosyynä mutta toivoisin sinun myös ymmärtävän sen, että tuollaiset asiat jättävät jälkensä. Koko elämäni ajan olen pelännyt päästää lähelle, lopulta päästänyt, ja lopulta jäänyt yksin. Konkreettisimmat hylkäämiskokemukset liittyvät äitiin, kun hän on suoraan sanonut etten ole enää tervetullut kotiin. Olin 16-vuotias. Tai miten hän lähti vuoden vanhan pikkusiskon kanssa mummulaan ja sanoi, ettei tiedä tuleeko takaisin. Miten varastin sen kuultuani siskon itselleni, työnsin sängyn huoneen oven eteen, istuin itse vielä päälle lisäpainoksi. Silloin siihen simpukkayölamppuun tuli se särö, se putosi lattialle. Sitten pikkusisko alkoi itkeä. Ja oli pakko antaa hänet takaisin. Ja minä siirryin istumaan kylmän saunan lauteille itkemään, kunnes kummisetäni tuli hakemaan äitiä ja siskoa. Hän yritti naurattaa minua mutta minä vain itkin. Lopulta hän kantoi minut sylissään sanomaan hyvästit. Sen jälkeen filmi katkeaa. En muista mitä tapahtui. Mutta muistan sen, että Hannulla oli vihreä auto. Ja muistan sen miten ennen sitä vanhemmat vain riitelivät ja yksi yö isä tuli pyytämään saako nukkua kanssani 80 senttisessä sängyssäni. Hän lähti käymään vielä jossakin maattuaan hetken ahtaasti vieressäni, ja minä olin nukahtanut sillä välin. Aamulla heräsin yksin, ja isä kysyi miksi en päästänytkään häntä viereeni. Olin seitsemän.
Olen rukoillut sinua kertomaan miksi en kelvannut mutta sinä et suostu. Tiedän olevani raskas ihminen, tiedän lihoneeni. Mutta olenko todella ihminen, joka ansaitsee pettämistä kerta toisensa jälkeen? Sinä sanoit aina, että olen ainutlaatuinen. Miksi otit sen tunteen minulta pois?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti