Tiedäthän, kun joskus on hetkiä, kun analysoit koko maailmaa, kaikkia sen kiemuroita. Koetat keksiä selityksiä sille miksi jokin on niin kuin on. Koska tietämättömyys on se, mitä ihminen ei kestä. Minä tahtoisin tietää. Niinkin vaatimattomaan kysymykseen vastauksen, kuin, että miksi. Ei miksi jotain, vaan ihan vain miksi. Miksi se ainoa masennuksesta bloggaaja, jonka blogiin olen uskaltanut kommentoida, ei ole kahteen vuoteen kirjoittanut. Miksi suren sitä? Miksi se ihminen alkoi tuntua oman masennuksen aikana kuin ystävältä pelkkien ei-kenellekään-suunnattujen kirjoitusten perusteella. Siksi, että joku toinen osasi sanoa sen, mitä minä en. Miksi olen sairastanut kaksi masennusta mutta silti en koskaan ole tuntenut olevani näin... tuuliajolla? Tunnistan eron, en ole uupunut tai nuku tolkuttomasti liikaa, mutta haen epätoivoisesti omaa paikkaani ja maata jalkojeni alle. Haen sitä jokaisesta vastaantulijasta, jokaisesta tindermatchista. Jokaisesta tutusta. Enkä saa mitään, en tunnetta siitä, että olen ainutlaatuinen. Sillä Herra X tuli ja pelasti minut tältä tilanteelta lähes heti pettämisestä seuranneen eroni jälkeen vuonna 2015.
En oikeastaan edes panikoi. Jollakin tavalla petaan asioita kauniimmiksi.
Ymmärrän, että käyn läpi elämäni vaikeimpia hetkiä. Niin vaikeita, ettei minulla ole oikeasti enää mahdollisuutta romahtaa. Syy siihen on pitkälti se, että nyt romahtaisin yksin. Ei olisi enää joka ilta joku silittämässä hiuksia niin kauan, että nukahtaisin. Kaksi kuukautta sitten oli, montakin. Käyn yhä mielessäni kamppailua siitä millä termillä tapahtumaa kutsuisin mutta puhuttakoon huhtikuun 10. päivä tapahtuneesta "vahingosta" vaikkapa seksuaalisena hyväksikäyttönä taikka seksiin pakottamisena. Itse tapahtuma on epäselvinä pätkinä vielä mielessäni mutta sitä seurannut päivystyskäynti yksityiskohtaisena. Säikähdin tutkimusten kliinisyyttä ja yksityiskohtaisuutta. Se tuntui lähes yhtä pahalta kuin itse rikoskin. Mikäli sen kriteerit siis täyttyvät.
Lattialle levitettiin noin metri kertaa metri kokoinen pahvin värinen paperi, jonka päällä jouduin riisumaan itseni vaatekappale kerrallaan. Jokaisen paidan, sukan, alushousujen ja rintaliivien jälkeen hoitaja merkkasi rastin ruutuun, ei taitellut tai pudistellut vaatteita, vaan työnsi ne omiin, pahvisiin pusseihinsa, jotka sulki sen jälkeen huolellisesti ja kirjoitti kylkeen muistiinpanoja. Lääkäri, ventovieras nainen, nyppi hiuksia päästäni, ja työnsi niitä koeputkiloon. Jokainen kynnenaluseni käytiin läpi yksitellen vanupuikolla. Jokainen vanupuikko laitettiin omaan pussiinsa. Jokainen naarmu ja mustelma kirjattiin ylös. Rintani ja nännini pyyhittiin kostealla pumpulipuikolla. Samoin korvalehteni, kaulani, nivuseni ja ikeneni. Sisälleni tungettiin vanupuikkoa vanupuikon perään, häpykarvojani nypittiin. Seinän takana Herra X yskäisi ja painoin nyrkin suulleni, etten huutaisi. Lääkäri ja hoitaja kyselivät koko ajan jaksanko. Vieläkö jaksan. Mitä olisin voinut sanoa? Lopuksi minua kehuttiin kuin pikkulasta. Olit hirvittävän reipas.
Kävin yksin verikokeissa, joita pelkään ja inhoan. Pyysin hoitajaa juttelemaan minulle jotain. Mitä tahansa. Hän yritti jutella säästä, ja oli hirvittävän hyvä työssään. Herra X oli mennyt juuri tupakalle. Kun tulin takaisin, hän istui aulassa, eikä meinannut tuntea minua sairaalanvaatteet päälläni. Vaikka siihen syliin olen monta kertaa painautunut, en ikinä ole sitä niin paljon kaivannut kuin silloin.
Hänen purtu kaulansa oli minulle isku päin naamaa. Pelkäämäni asia tapahtui samana päivänä, kuin se että minua käytettiin hyväksi. Hetkessä ymmärsin, etten olisi enää se jolle herra X laittaisi viestiä mikäli jotain hauskaa tapahtuisi, ei olisi enää hyväksyttävää, että hän pitäisi minua kainalossaan tämän yön. Ja mikään seksiin liittyvä tuntui minusta irstaalta ja pahalta. Ajattelin - ja jollain tavalla ajattelen yhä - kaikkia miehiä vain vastenmielisinä kiimansa perässä juoksevilta elikoilta. Tämän jälkeen alkaa mukavan pumpulinen opamox ja mirtazapin -kooma, jonka keskellä minut on raahattu psykiatriselle osastolle yhdeksi yöksi. Minun luonani on käynyt ihmisiä nukkumassa sohvalla ja patjalla, että en tappaisi itseäni. Ja he veivät veitseni pois.
Tapahtumapäivänä koetin aamulla soittaa Herra X:lle mutta hän löi luurin korvaani. Tätä on vaikea kirjoittaa kuulostamatta kliseiseltä mutta saman tien; valitsin itselleni sopivan puukon, sillä olotila ei antanut aikaa sille, että olisin alkanut repimään höylää kappaleiksi. Ja vaikka viiltelyhistoriani onkin jo täyttänyt ensimmäiset pyöreänsä, en ole koskaan tuntenut tuollaista tunnetta viiltäessäni. Yleensä tekovälineen ollessa terävä, jollain tavalla itseään rajoittaa koko ajan. Tunnistaa vaaran. Ensimmäinen viilto on yleensä vain nopea sutaisu, ihon turrutus. Ja sen sijaan että keskittyisin viiltämään hitaasti ja syvälle, usein teen useampia viiltoja impulsiivisesti ja nopeasti. Tällä kertaa terävemmällä tekovälineenä jälki olisi voinut olla hurjaa. Sain hirvittävän raivokohtauksen kesken viiltämisen, joka purkautui itseeni. Huusin, ja koetin voimieni takaa saada tylsää terää uppoamaan syvemmälle.
Säikähdin, ja pysähdyin. Koetin soittaa vielä kerran. X vastasi närkästyneenä, että nyt on paha paikka. Sanoi myöhemmin, ettei ollut kuullut itkuani. Laitoin perään viestin, että minua on hyväksikäytetty. Jonka jälkeen koko rumba alkoi.
*
Joskus istun saunassa, ja mietin, että kukaan ei mieti minua tällä hetkellä. Ei kukaan. Se on omalla tavallaan vapauttavaa mutta myös maailman yksinäisin tunne. Sitä siivoilee, sitä keittää aamukahvit itselleen. Eikä ole ketään tai mitään mihin purkaa tämä kaikki tarve saada rakastaa, ja saada joku toinen uskomaan, että maailmassa voisi käydä vielä hyvin vaikka itse sitä ei uskoisikaan. Kuinka mukavaa olisi pysähtyä hetkeksi niin, että joku toinen ihminen näkisi minut tässä ja nyt. Olisi kokonaan minua varten. Ei välittäisi puhelimesta. Ehkä tämä on huomionhakuisuutta, itsekkyyttä. Tahtoisin vain olla jollekin näkyvä. Ymmärretty. Mutta en ole sitä enää, kenellekään. Minusta sinä ylireagoit. Eihän mikään ole muuttunut.
Kaikki on muuttunut.
Ja mietin heitä, jotka ovat minua satuttaneet, ja sitä miten löysin lohtuni siitä, että kyllä he vielä jonain päivänä saavat maksaa hinnan teoistaan. Löytävät itsensä lattialta ulvomasta yksin. Ei, heillä menee hyvin. Minä olen se joka ulvoo. Minä olen se, jolle tehtiin pahaa, ja joka maksaa siitä hinnan, kerää palaset, ja odottaa, että joku heittää ne taas seinään. Kuulostaa katkeralta, mutta näin maailma on minun edessäni aina toiminut. Näin minua on kohdeltu.
Miksi silti itken, kun en voi enää laittaa viestiä, en soittaa, kun paniikkikohtaus itkee? Miksi haluan tarkertua siihen, joka ei pystynyt olemaan minulle hyvä vaikka kolme vuotta sitä puolta hänestä koetin tavoittaa? Muistan hänen silmänsä, kun hän sanoi, että otetetaan riski, kokeillaan vakavampaa. Minä itkin ja nauroin ja suutelin häntä sata kertaa. Hänen silmänsä olivat surulliset. Hän ei iloinnut. Siksi tuntuu epäreilulta, että täysin vieras ihminen voi tulla ja herättää tuon puolen hänessä parissa viikossa. Minulle uskoteltiin aina, että olin erityinen. Mutta en minä ollut ja hänkin ymmärtää sen nyt.
Kaikki ymmärtävät sen jossain vaiheessa, ja se on epäreilua. Älkää laittako minua uskomaan niin, älkää vakuutelko sitä minulle sanoillanne muttette teoillanne, ja sitten pyyhkikö kaikkea pois.
Koska minä en jaksa sitä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti