Tuomittuna kulkemaan

Tahtoisin näyttää tämän säälittävyyteni.

Antaa sen näkyä kaikille.

Repiä itseni alastomaksi, nahattomaksi, vetämättä vatsaa sisään, peittelemättä arpia. Haavoja.

Tässä, ole hyvä;

Viilsin. Pitkästä aikaa helvetin kunnolla, ei millään pilipalivehkeillä. Partaterällä perkele. Kuin kovakin ammattilainen. Ehkä noin 5-10 viiltoa, pari turhan syvää. Helvetin hienoa olla melkein 30-vuotias perheetön läski säälittävä paska, joka ei osaa pitää edes huolta itsestään. Entä kun olisin äiti? Miten selittäisin nämä kaikki vauvauinneissa, neuvoloissa. Entä jos lapseni otettaisiin huostaan siksi, että minä en pystyisi huolehtimaan siitä.

Entä jos en pysty huolehtimaan edes itsestäni?

Mä lupaan, mä lupaan, mä lupaan, että ens viikolla soitan sen psykologiajan. Mä inhoan itteäni. Oikeasti. Kuinka helvetisti inhoan itseäni, ja kuinka kamala tunne se on. Ja kuinka hirveää on se, että on vaikka kuinka kauan yrittänyt ties isä jumala vittu mitä, että saisi tämän painon pois. Ja käykin ilmi, että nyt onkin mahdollisesti se kilpirauhasen vajaatoiminta puhjennut ja mä en jaksaisi odottaa sitä paria viikkoa, että pääsen uusiin verikokeisiin ja saisin vain aloitettua sen helvetin lääkityksen, että saisin joskus nämä vitun läskit pois. Niinku kaikki ois siitä kiinni.

Ja uskokaa, kuinka sairasta ja vastenmielistä on ajatella, että mitä helvettiä mä valitan, kelpasinhan mä sille vitun raiskaajapaskallekin, joka nyt on estänyt mut joka ikisessä mediassa ja laitteessa ja maailmankaikkeudessa, ja puhuu varmasti paskaa musta kaikille. Miten mä oon munan perässä juokseva huora, joka ei vastaa enää viesteihin sen jälkeen, kun on saanut mitä halusi. Mä oon niin vihanen. Niin vihanen. Sille. Ja herra X:lle joka ei tajua miten se aina lupaa, eikä pidä. Miten se on kääntänyt tämän näin, että aina kun soitan sille, kadun. Heti. Enkä enää soita. Eikä mulla ole enää ketään kelle vittu soittaa, kun se iskee. Se hengityksen lamaannuttava vitunmoinen kauhistuminen siitä, että tämä on minä ja tämä on mun elämä.

Siksi mä viilsin. Ja katoin miten ihanan paksut verivanat valu pitkin jalkoja. Kastelin käteni niihin niin, että koko kämmen värjäytyi punaiseksi.

Kaikki mitä mä pyydän on, että välitä minusta. Joku. Sano, että sä välität minusta. Tämä tunne tappaa mut. Mä en pysty olemaan täällä. Mä haluaisin vaan lähteä. Laskin, että säästötilin rahoilla voisin elää aika kauan Espanjassa. Mä en halua kuolla mutta mä mietin kuolemaa. Ja mä en tunnista, onko tämä masennusta. Viime viikolla oli huolestuttava merkki, joka ilmeni ensimmäistä kertaa: täydellinen jaksamattomuus käydä kaupassa töiden jälkeen. Mä mietin kuolisinko mä, jos vetäisin yhet syvät viillot ranteisiin pitkittäin. Tai reisiin. Mä viiltelen mutta mua ällöttää ajatus katkoa jotakin verisuonia ranteista. Siksi ennemmin reisiin. Mutta rasvakudos on sen verran paksua, että pitäisi oikeasti painaa kunnolla. Ja mä mietin hätääntyisikö siinä. Mitä jos hätääntyisi, tajuaisi tehneensä helvetinmoisen virheen? Huutaisi ja itkisi hätäkeskukseen, että äkkiä, äkkiä, mä valun kuiviin. Ja kun vihdoin taju alkais mennä, ehtis just ja just kuiskata anteeksi, ja huulet jäis siihen asentoon.

Tai sitten: raukeus, lohtu, onni. Vihdoin tämä helvetin paska loppuu, eikä tarvi enää miettiä tätä. Voi helvetti. Mä oikeasti tajusin juuri, että mietin itsemurhaa vaihtoehtona. Oikeasti.

Tätäkö mun loppuelämä on?

Pelkkää helvetin taistelua.