Järkipuhetta

Kylläpä sitä on tullut taas uitua syvissä vesissä viime kirjoituksissa. Mutta ehkä hyvä niin, että ymmärsin tulla kirjoittamaan tuon kaiken ulos. Voin viime viikonlopun ja alkuviikon huonosti. Olen kuitenkin saanut itseäni taas jollakin tavalla reipastumaan, ja jaksoin pyörittää viikon loppuun asti. Ja siitä olen ylpeä.

Tiedostan myös, että voi olla, etten näe itse elämääni selkeästi. Ennen kaikkea tahtoisin kaikkien ympärilläni olevien ihmisten ymmärtävän sen, että vaikka vaikutan varmasti hirvittävän draamanhakuiselta ihmiseltä, jolla on aina jokin kriisi menossa elämässään, ennen kaikkea toivon rauhaa ja lepoa. Lepoa tältä raskaalta taakalta. Olen hieman huolissani siitä mitä ajatuksia päässäni liikkui esimerkiksi tasan viikko sitten. En ole ikinä todella ehkä ajatellut itsemurhaa sillä lailla oikeasti vaihtoehtona. Tiennyt kyllä, että sellainenkin mahdollisuus voi olla jos elämä nyt kovin tästä mutkistuu mutta nyt rakastuin ajatukseen itseni tappamisesta. Koko asian pohdiskelu on tyyssännyt aina siihen miten tuskaista kuoleminen oman käden kautta saattaisi olla. Esimerkiksi parvekkeelta hyppääminen tai hirttäytyminen. Mitä jos kävisikin paska tuuri, ja jäisi henkiin mutta kituisi kuoliaaksi? Lääkkeiden yliannostus taas voi kuulemma aiheuttaa useamman vuorokauden halvaantumisoireet ja lattialla kouristelun.

Mutta valtimoiden aukaisu. Kuinka järjettömän helppo ratkaisu loppupeleissä. Tietysti ei varmaan onnistuisi ehkä selvinpäin mutta vaikkapa muutaman Opamoxin ja viinan jälkeen olisi sen verran turta, että järki ei turhan paljoa pistäisi vastaan. Istuisi kuumassa saunassa ja antaisi mennä. Luin aiheesta, ja kuulemma verenhukka tuntuu melkein mukavalta, ensin tietysti voi pyörryttää ja oksettaa mutta sen jälkeen alkaa tuntua lämpimältä, ja tahtoo vain nukahtaa.

Mutta. En aio tappaa itseäni ihan lähiaikoina. Minulla on vielä pari korttia käytettävä.

Ensisijaisesti lasken tunteja siihen, että pääsen uusiin verikokeisiin joissa selvitetään kilpirauhasteni tola totaalisesti. Mutta melko varma siitä olen, että vajaatoiminta paljastuu. Reilun vuoden olen yrittänyt pudottaa painoani ja saanut sitä ainoastaan lisää. Ei minusta enää kiinnostuta baarissa samalla tavalla, järkytyn minusta otetuista kuvista. Jäätävä löllykkä! Tuntuu kuin koko elämäni seisoisi, kuin olisin vankilassa odottamassa, että kaikki voisi taas alkaa alusta tai jatkua. Vaikka tiedän ettei paino saisi määritellä ihmistä mutta voin käsittämättömän huonosti itsessäni tällä hetkellä.

Ja alan vihdoin vaalentamaan hiuksiani ja kasvattamaan omaa väriäni takaisin. En ihan heti mutta ehkä parin viikon kuluttua. Vuoden kuluttua voin olla taas oma itseni ja tuntea itseni kauniiksi. Kaipaan yhteyttä toiseen ihmiseen, sitä, että luottamustani ihmisiin aletaan taas pönkittää eikä sitä koko ajan vain horjuteta joka suunnasta. Haluan taas harrastaa seksiä ilman korvissa soivaa kuiskintaa "oi beibi, joo just beibi". Kuumaa läähätystä korvissa. Ja kippuralle vetävää ahdistusta siitä miten kehoni ei ole enää minun, se on vain väline, esine. Ja haluan uskaltaa tehdä lopullisen päätöksen oikeudenkäynnistä. En jaksa enää istua kylpyhuoneen lattialla kädet korvilla, en selata läpi puhelimen yhteystietoja ja miettiä kenelle laitan sanan "apua". En ole tehnyt sitä enää pitkään aikaan. Olen taistellut pahimmat paniikkikohtaukseni läpi yksin. Ilman rauhoittavia, ilman herra X:ää, ilman mitään.

On vain pakko hyväksyä se, että nyt joudun tekemään töitä sen eteen, että saan itseni taas kunnolla jaloilleni.

Mutta milloinpa en olisi saanut?