Oikea minäni

Vieroitusoireita

Olen "vapaa" SSRI-mielialalääkityksestä ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Toki toisenlainen masennuslääkitys on aloitettu, sitä olen syönyt nyt kaksi pilleriä. Olen aivan vereslihalla. Aivan rikki revitty ja pää tuuliajolla. Vieroitusoireet lääkkeen vähennyksestä ja nyt lopetuksesta ovat olleet aivan karmaisevat. Tänään en ole uskaltanut kävellä kovin vauhdikkaasti, muuten ihan taatusti kaatuisin tai ainakin törmäisin seinään. Tälle on hieno nimitys; heittohuimaus. Lisäksi ahdistus hyppäsi niskaan niin, että taas kerran se yllätti voimakkuudellaan. Nappasin Opamoxin oikeastaan heti heräämisen jälkeen. Huuto teki tuloaan. En voi olla miettimättä; onko tämä nyt se mitä minä olisin ilman lääkitystä? Olenko joskus ollut näin saatanan tunneherkkä, näin KIPEÄ, vai onko tämä vain vieroitusoireiden ja masennuksen värittämä kopio minusta?

Miten ikinä olen voinut luottaa siihen, että elämä kantaa, ja minä jaksan ottaa vastaan kaiken mitä elämä tuo tullessaan?

Hyväksyminen

Minä olen masentunut. Minulla on masennus. Tämä on masennusta. Koetan saada itseni ymmärtämään ja uskomaan sen. Töihin on helppo upota, ja oikeastaan kaikki keskittyminen onkin mennyt nyt siihen. Hirveä härdelli muuton takia ja töitä on kasaantunut pitkät pinot.

Tämä tuntuu siltä, kuin joku läheinen olisi kuollut ja kaikki hänestä muistuttava aiheuttaisi suuria tunnereaktioita. Tänään aamulla heräsin ajattelemaan sitä, miten siskoni kerran lähti vartavasten käyttämään minua autolla hakemassa pitsaa. Se itketti minua. 

Kaikista eniten sattuu puolison puolesta. Olen aina, aina päättänyt sen, ettei minusta tule kuten äitiä. Mutta minä teen hänelle nyt ihan samaa, kuin äiti teki isälle. Ei tämä ole elämää. Ei tämä ole sitä, mitä hänelle lupasin, kun hän kosi minua. Tämä on parisuhteen yhteinen sairaus ja epäreilua häntä kohtaan. Olen niin hirvittävän pahoillani. Anna anteeksi, jos minä en jaksa.

Lapsi sisälläni

Itkuni on muuttunut erilaiseksi kuin ennen. Nykyään se alkaa saman tien huudolla, pitkällä ulvonnalla. Kuin hädässä oleva lapsi. Ja siltä minusta tuntuukin; minulla on hirvittävä ikävä syliin. Minulla on ikävä isää. Minulla on aivan hirveä ikävä jotakin, mutta en tiedä mitä. Kuin kaikki olisi jo ohi ja olisi myöhäistä tehdä mitään. Mille? Pelkään, että kaikki läheiseni ehtivät kuolla, ja sitten huomaan, että minä en ole tehnyt muuta kuin sinnitellyt päivän töissä ja maannut illan sohvalla. Tätäkö elämäni on?

Tiedän, että asiat ovat hirveän huonosti juuri nyt. Ajatukseni ovat karmaisevia. Tästä puhuimmekin psykologin kanssa; toisella olkapäällä istuu enkeli ja toisella piru. Olenkin sanonut miehelleni, että on kuin sisälläni asuisi joku demoni, joka puhuisi minulle asioita. Sillä joskus joku ajatus on niin vahva, niin todellinen, että se on melkein kuin puhetta. Se heittää minulle mielikuvia siitä, että vedän naamaan kaikki pillerit mitä tästä talosta löytyy. 

En halua kuolla. Ei vain haittaisi, vaikka en olisi juuri nyt elossa.

Mikään ei ole sen surullisempaa. 

Itsetuho

En ole viiltänyt. Enkä viillä. Olen harkinnut sitä tänään vakavasti. Minulla on sellainen tunne, kuin olisin mätäpaise, joka pitäisi puhkaista. En ole viiltänyt, joten tulehdus ei pääse ulos. Se kaikki on minussa sisällä, enkä osaa saada sitä pois. Yksi ainoa viilto ja se kaikki olisi tiessään. Niin se saa minut uskomaan ja ajattelemaan. Miten sairas ihminen voikaan olla. Tämä sairaus on niin hirvittävän raskasta, etten aina jaksaisi kantaa tätä. En sitten millään. Mutta ei tästä voi päästä pois, tässä tämä on ja tulee olemaan.