Alkoholi antaa ahdistuksen tulla lääkityksen läpi, jotenkin kemiallisen sekavana, surrealistisena. Kohtaus ei armahda. Roikun reunalla. Odotan että tulisi joku. Toivon ettei kenenkään tarvisi nähdä tätä nyt. Olen väsynyt odottamaan. Olen väsynyt taantumaan ja nousemaan. Olen väsynyt uskomaan ja luottamaan. Olen väsynyt kuolemaan. Ahdistus on kuin vanha ystävä, joka palaa aina pitkienkin reissujensa jälkeen. Istahtaa viereen tupakalla ollessa ja tuumaa: "Oletko ikinä ajatellut miltä tuntuisi painaa tuo palava tulipää ranteeseen?" Sen syli on suuri syli, lämmin ja anteeksiantava. Se on pahoillaan kun tuntee tulleensa hylätyksi. Kysyy miten saatoin edes kuvitella voivani elää ilman häntä. Kai tiedän, että ilman häntä en ole mitään. Korvauksena voin satuttaa itseäni, se riittää anteeksipyyntönä.
En minä tällaiseksi tätä tarkoittanut. Ei minun ole ollut tarkoitus pilata aina kaikkea mutta jotenkin aina onnistun siinä. Anteeksi etten osaa olla tämän parempi. Anteeksi etten ole tämän vahvempi. Anteeksi, että olen tuottanut suunnattomasti huolta. Anteeksi, ettei minusta ole tämän enempää iloa. Anteeksi kaikesta tästä, anteeksi lupauksista joita en voinut pitää. Anteeksi ikävästä.
Irrallaan maailmalla
joka kadun kulmaa pitää kotinaan
tartun hetkiin
muistoihini kii
kuin tuuli repaleiseen purjeeseen
en mitään
en ketään
enemmän kuin sua
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti