Minulle kävi ihan kuten olen kuullut käyneen monelle muullekin: oma paha olo kyllä huomataan mutta ajatus masennuksen mahdollisuudesta käväisee mielessä vain nopeasti ja unohtuu vielä nopeammin. Enhän minä mieti kuolemaa. Minun pitäisi vain ryhdistäydyä, en vain osaa suhtautua elämään kuten kaikki muut. Haluan vain lillua tässä negatiivisuudessa. En oikeasti halua edes olla positiivinen vaikka niin luulen. Toivun vieläkin vain näistä ihmissuhdesotkuista. Siihenhän kuuluu niiden asioiden pyörittely päässä jatkuvasti, tauotta melkein vuoden ajan.
Luulen, että masennuksen evääminen mielestä oli jonkunlaista lohtua siitä, että tilanne olisi vielä omissa käsissäni. Elin luulossa, että voisin lopettaa tämän pahan olon milloin tahansa, kun vain olisi aikaa moiselle itsepohdiskelulle. Aluksi työntekoon oli helppo paeta. Siksi tein pahimman mahdollisimman virheen mitä masentunut voi tehdä: Haalin itselleni aina vain enemmän töitä. Eikä siinä vielä kaikki, vaan tein kaksivuorotyötä, joka tarkoitti käytännössä sitä, että esimerkiksi keskiviikkoiltaisin pääsin lähtemään iltakohteista kello 21.30, ja seuraavana aamuna kello oli soimassa 04.40 aamukohteita varten. Elin kuukausia niin, että yöuneni oli pilkottu kahteen 4+4 tunnin pätkään. Usein tullessani aamukohteista kotiin, kävin niin ylikierroksilla kun elimistöni ei tiennyt mitä vuorokauden aikaa eletään, ettei voinut kuvitellakaan, että olisin saanut unen heti töiden jälkeen. Siksi tunti-pari meni aina ensin koomatessa täysin aivokuolleena unta anellen, ennen kuin olin aina lopulta nukahtanut. Tuo parin tunnin aamukohde aamuisin ennen kuutta rytmitti koko elämääni. Suunnittelin koko päiväni sen mukaan, että ehtisin nukkua edes jossakin välissä. Sain minä aina välillä käännettyä rytmiä niinkin, että laitoin iltaisin nukkumaan jo kahdeksan tienoilla. Mutta tämä ratkaisu karsi viimeisetkin sosiaaliset suhteeni melkein nollaan. Kaikki muut olivat olleet kotona vasta pari tuntia töidensä jälkeen, kun minä aloin käymään jo yöpuulle.
*
Oma masennukseni oli siis useamman yhtälön soppa: katkenneet ihmissuhteet, töiden määrä ja rasittavuus, unen puute sekä tietysti sukurasitteet ja omat luonteenpiirteeni vaikuttivat sairauden puhkeamiseen. En tiedä alkoiko uupumus muhia jo 2014-2015 vuoden vaihteessa kovan koulu- ja työrupeaman vuoksi. Ainakin kovin stressaantunut olin jo tuolloin, enkä usko, että viikon loma Espanjassa ehti korjata tilannetta ennen kuin kaikki rysähti kunnolla niskaan.
Oireet alkoivat salakavalasti. Ensiksi olin normaalin itkuinen erostani, kuten asiaan kuuluu. Tietysti eroon liittyvä pettäminen aiheutti paljon vihaa ja epävarmuutta siitä miksen ollut kelvannut. Kun taas parhaan ystäväni kanssa välien katkeaminen aiheutti valtavaa, valtavaa katkeruutta ja vihaa. Punoin päässäni itselleni selityksiä siitä kuinka narsistinen ja paha ihminen hän on, ja koetin uskotella itselleni, että elämäni muuttuisi vain paremmaksi ilman häntä. Pyöritin päässäni jatkuvasti vain negatiivisia tunteita. Kesä 2015 meni melko lailla kaiken läskiksi lyöden. Lihoin 5-10 kiloa, en jaksanut välittää vaikka asiat oli selvittämättä entisen parhaan ystäväni kanssa. Pidimme melkein puoli vuotta hiljaiseloa. Valvoin miten sattuu, nukuin miten sattuu. Elämästäni puuttui rytmi kokonaan. Jossakin loppukesän tienoilla aloin vain tuntea väsymystä. Silloin itkin ensimmäisiä kertoja Herra X:lle sitä kummallista tunnetta, että vapaapäivätkin tuntuivat työpäiviltä joiden loppumista vain odotti. Odotin vain koko ajan sitä, että olisi ilta ja pääsisin nukkumaan. Tarkalleen sanoen odotin sitä tunnetta, kun reippaan päivän jälkeen illalla on tyytyväisyys itsensä "kylläpä oli hyvä päivä, jaksoin tehdä paljon asioita" mutta sitä ei enää tullut. Tein yhä asioita mutta salakavalasti kaikki tyytyväisyys ja into tekemiseen hiipui.
Kuten sanoin, aluksi töihin lähteminen tuntui hyvältä. Ei tarvinnut olla vain kotona. Kunnes hiljalleen töihin lähtö alkoi tuntua hankalalta mutta töissä olo oli vielä ihan mukavaa. Syöminen oli yhä ongelma; koetin saada sitä kuriin mutta usean yrityksen jälkeen lipsuin aina herkutteluun. Puntarilla käynti ahdisti. Painoin melkein 10 kiloa enemmän kuin vuosi aiemmin. Nukkuminen muuttui sen verran, että unentarpeeni lisääntyi. Sosiaaliset suhteeni kaventuivat entisestään.
Ihan joulun alla aloin väsyä kunnolla. Niinä harvoina vapaa-aamuina heräsin aamuöisin valvomaan pariksi tunniksi koska en saanut enää unta. Unenlaatu alkoi huonontua reippaasti. Muistan eräänkin aamuyön, kun keitin itselleni kahvia Herra X:n nukkuessa ja katselin Joulupukki & noitarumpua neljän aikaan yöllä. Koetin ostaa melatoniinia auttamaan nukkumisessa. Tuota aamuöisin pariksi tunniksi heräilyä ei onneksi kestänyt paria viikkoa kauempaa. Tuota lokakuu-tammikuu väliä en muista hirveän tarkasti. Muistan sieltä paniikkikohtauksen tyyppiset huohottamisitkut ja lauseet "miksei kukaan ymmärrä, etten jaksa". Muistan Herra X:n kuuman sylin ja rauhoittelut. Ja kun hieman rauhoitettuani hän alkoi puhella miten serotoniinitasoni olivat varmasti alhaiset ja hänen mielestään olisi järkevää hakea apua.
*
Päiväkirjamerkintä 11.11.2016
Pimeys vie hengen multa, enkä toivo kuolemaa.
Mun on vissii pakko hakea apua. Pitäs vissii laittaa näitä ylös, että osaa sanoo mikä on.
Ahistus tulee yhtäkkiä, kohtauksenomaisena. On ensin painava, ei mahu tulemaan ulos. Tulee huono olo. Samaan aikaan sitä yrittää rauhoittua ja miettiä jotain, joka laukaisis kunnon itkun, että olo helpottuis. Välillä se on vain epämääräistä ininää, välillä huutoa. Ja koko ajan oon ihan tyhjä, ja samaan aikaan parin sekunnin päässä huutamisesta. Enkä ees välitä. En yhtään mistään. Nukun liikaa kun siihen on mahdollisuus. Syön ihan liikaa -> lihon -> jäätävä ahistus ja itseinho. Viilsin. Vittu mitä paskaa.
Enkä ees oo tajunnu, että vittu mulla ole ennen mikään ollu ees hätänä. Enkä, että tää tuntuis näin normaalilta, muuttuis näin kauniisti pelkäks itkuks, painajaisiksi Kaikki on niin vitun kaukana.
Mun pitäis
mennä
töihin
*
Tammikuun alussa sain laitettua viestiä entiselle parhaalle ystävälleni, ja asia saatiin joten kuten pakettiin. Olisi sen voinut kauniimminkin hoitaa. Mutta järkytyin hieman siitä, että hän tuumasi elämänsä jatkuneen ilman minua, ja väitin omanikin jatkuneen ilman häntä. En minä häntä elämääni olisi enää kaivannutkaan mutta kyllä tuossa vaiheessa vielä asian käsittely oli hyvin pahasti kesken. Samana yönä jouduin sairaalan päivystykseen ensimmäistä kertaa. Herra X ei saanut minua enää rauhoitettua. Tuolloin psykiatrinen sairaanhoitaja laittoi ensimmäisen lähetteen nykyiselle hoitajalleni. Mitään diagnoosia en tuolloin vielä saanut. Seuraavan viikon ajan päiväkirjamerkinnät on lähinnä lauseita siitä miten paljon tahtoisin viiltää. Ja siitä miten työt ja syömisten kuntoon pistäminen antaa tunnetta asioiden hallinnasta. Viimeisiä epätoivoisia yrityksiä roikkua elämässä kiinni?
*
9.1.2017
Valu pois paha
jätä rauhaan iloni rippeet
viimeiset voimat
ihoni puhdasta pintaa
älä syvillä viilloillasi tahraa
12.1.2017
Istuin jääkaappia vasten ja mietin, että ei nyt saatana voi olla elämä näin helvetin paskaa. Oonko mä oikeesti näin paha ihminen? Ekaa kertaa veitsien lisäks pelotti nuo kaapissa olevat panacodit. Vittu että olisin halunnu vetää ne naamaan. Oikeesti. En muista mikä mut sai rauhoittumaan. Herra X tais tulla... Olikohan se lauantai-ilta...
Musta ois ihana viiltää ja kaataa niihin haavoihin suolaa
*
Jotenkin sain palloteltua itseni tammikuun ja helmikuun läpi, kunnes helmikuun viimeisenä maanantaina mönkiessäni hoitajan vastaanotolle suoraan töiden jälkeen tukka laittamatta meikittömänä, väsyneenä ja itkuisena lopultakin hoitajani kysyi onko minulle tehty masennustestiä. Tulos oli 26 pistettä. Keskivaikean masennuksen alaraja on 19 pistettä. Samana päivänä aloitin citalopram-lääkityksen 20 mg annoksella. Tuolloin kuvioon oli astunut entistä voimakkaammin apatia-vaihe. Kotona lähinnä makoilin. Oma masennukseni oli hankala diagnosoitava sen epätyypillisyyden takia; mieleni reagoi vielä kuitenkin positiivisiin virikkeisiin mutta myös negatiivisiin "tavallista" voimakkaammin.
Lääkitys ja puhuminen on selvästi kääntänyt kelkan taas kohti parempaa. Ensimmäinen kuukausi lääkityksen aloittamisen jälkeen oli tietysti hankala kuten asiaan kuuluu. Jouduin hakemaan sairaslomaa, jota olin pantannut pitkään viimeisenä vaihtoehtona. Tuolloin heräsi myös ensimmäistä kertaa kunnolla halu itsemurhaan. Ja se luojan kiitos on ollut ainoita kertoja. Hain heti samana iltana asiaan apua, ja istuin jälleen päivistyksessä yöllä. Masennus vaati vielä pari viiltelykertaa ennen kuin päätin, että se loppuisi nyt. Masennus on vaatinut lääkityksen nostamista 30 mg, enkä vielä voi tietää mitä se tulee vaatimaan. Mutta nyt näen menneen vuoden jotenkin selkeämmin ja suren sitä, että sinnittelin niin kauan järjettömän pahan oloni kanssa. Kun muistelen menneitä kuukausia, osaan olla myös ylpeä siitä missä olen jo nyt. Pystyn käymään taas töissä edes vähän. Jaksan sopia kahvitreffejä tuttujen kanssa. Jaksan käydä lenkillä. Minä todellakin toivon, että masennus olisi nyt näyttänyt jo terävimmät kulmahampaansa minun kohdallani. Mutta nyt ainakin tiedän sen, ettei avun hakeminen ole ikinä turhaa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti