Tämän kliseisempää otsikkoa en sitten tällä kertaa keksinyt. Mutta sepä juuri tiivistää sen mitä oikeastaan olen pohtinut viimeisen vuoden aikana. Etenkin ennen diagnoosia erittäin paljon, diagnoosin jälkeen vielä enemmän mutta hieman eri näkökannalta.
Nuorempana olin paljon luovempi ja boheemimpi. Nyt melkein surullisena mietin, että voi kun olisin ymmärtänyt, että silloin olin jo löytänyt itseni. Minä luin, kirjoitin, tuunasin tavaroita. Keksin mielikuvituksellisia sisustusratkaisuja ja pukeutumiseni oli huomiota herättävää. Jossakin vaiheessa - ehkä parisuhteeni alkaessa - aloin leikkiä jotakin sairasta aikuisten pyhäkoulua. Avopuolisoni oli hyvin konservatiivinen ja tunnekylmä, ja vaati näitä ominaisuuksia huomaamattaan minultakin. Tietysti myös työt, koulu ja vaikea perhetilannekin vaikutti siihen, että minulle tyypillinen itsensä tutkistelu ja nollasta sataan innostuminen jäi. Kyllä yhä esimerkiksi sisustin mutta hyvin ikean kuvasto -tyyliin, uskaltamatta poiketa normeista.
Joskus tuolloin ajattelutapani elämistä kohtaan muuttui yhä kriittisemmäksi. Elämäni alkoi tuntua pitkältä koululta, joka piti suorittaa hyvin arvosanoin. Samaan aikaan olin onnellinen - jes, avoliitto on nyt plakkarissa. Nyt on alla saunallinen kaksio. Kaksi kissaa ja bussikortti - mutta kuitenkin vähän hiersi se, etteivät vaikkapa vanhempani voineet olla täysin ylpeitä sillä seurustelinhan naisen enkä miehen kanssa. Itkin puhelimessa isosiskolleni, että äiti on niin ylpeä sinusta, kun sinä olet niin reipas ja fiksu ja seurustelet miehen kanssa. Isosiskoni otti ääneensä kaiken myötätuntonsa ja melkein huusi miten minua reippaampaa ei olekaan, käyn töissä ja opiskelen. Mutta ei se minulle itselleni riittänyt.
Tunsin aina olevani huonompi kuin muut. Tunnen yhä mutta nyt jo toisinaan mielessäni käy ajatus, että ehkä tuonkin väitteen voisi kyseenalaistaa. Olisi uskomatonta voida ajatella olevansa samanarvoinen kuin kaikki muut. Se olisi hurjaa. Mutta juuri niinä aikoina kun hakeuduin hoitoon vuodenvaihteessa, itseinhoni oli ylimmillään. Se oli niin hurja, että jostakin siitä sain uskomatonta voimaa pistää ruokailuni ja liikuntani jälleen kuntoon. En pelkästään ulkonäköni vuoksi vaan tiesin miten hyvin syöminen ja liikunta vaikuttaa itsetuntoon ylipäätään. Mutta se ei riittänyt. Itsetuntoni työntekijänäkin oli romuttunut. Tunsin hirvittävää syyllisyyttä siitä, etten jaksanut. Vaikka jaksoinhan minä, viimeiseen asti. Painoin suuria tunteja, aamua ja iltaa. Neljän tunnin yöunia ja työpaikan vessassa itkemistä. (Voi rakas pieni, miten ikinä, ikinä jaksoit sen kaiken? Miksi et sanonut jo silloin, että nyt riittää.) Olisi pitänyt jaksaa enemmän.
Nyt sairas- ja talviloman jälkeen teen vain noin 10 tuntia töitä viikkoa kohden. Olen suurimman osan ajasta kotona. Olen myöntänyt itselleni; minä en jaksa. Kotona oleminen on suuri uhka sille, että elämä alkaa tuntua raskaalta ja merkityksettömältä mutta samalla tämä on sitä mitä tarvitsen. Toivun hiljalleen. Huomaan yhä välillä ajattelevani; tämä päivä on melkein samanlainen kuin eilen. Onko tällä millään merkitystä. Mietin niitä ihmisiä, jotka käyvät kahdeksan tuntia töissä. Sen jälkeen ne hakevat lapsensa tarhasta, käyvät ehkä kaupassa. Tekevät ruokaa, siivoavat keittiön. Kello on kuusi illalla. Neljä tuntia aikaa tehdä omia juttuja, sitten pitääkin mennä jo nukkumaan. Mutta pitkän päivän jälkeen on niin väsynyt, että jaksaa korkeintaan kaatua sohvalle ja jäädä siihen. Kuten eilenkin. Tätäkö minä haluan. Tuohon elämäänkö minä pyrin. Mihin tuo elämä johtaa? Elämä alkaa niin helposti juosta tahtia, jossa minä en pysy enää matkassa. Luiskahdan suoritusmoodiin. Silloin on parempi löysätä. Ihan sama vaikka olisi puolimaraton tulossa ja pitäisi treenata tai tiskit ovat odottaneet viikon. Silloin on parempi pysähtyä keskittymään tästä hetkestä.
Elämä on juuri tässä, juuri nyt. Jokainen kirjain jonka pistän ilmestymään tähän näytölle. Televisiosta kuuluvat äänet. Keuhkot riekaleina haukon henkeä pitkän upoksissa olemisen jälkeen. Selviän, selviänhän minä. Perjantai-ilta, joka ensimmäistä kertaa vuoteen tuntuu perjantai-illalta, paljon tortilloja ja herkkupäivä pitkästä aikaa. Istutin ruohosipuleita. Pari viikkoa myöhässä mutta kuitenkin. Nyt on jotain mitä odottaa, kun saan kytätä milloin alkavat itämään. Iloitsen naurettavan pienistä asioista. Mielestäni tyhjä metallipurkki on äärettömän kaunis taimipurkki. Kietaisin vielä juuttinarua kierroksen ympärille ja kiinnitin sillä kylkeen pahvilapun "ruohosipuli". Tänään paistoi aurinko kauniisti vaikka kylmä olikin. Haluaisikohan joku lähteä ensi viikonloppuna kanssani ensimmäiselle pehmikselle tai kaljalle? Ystävä soitti tänään ilon itkua äänessään; kolme viikkoa kateissa ollut kissa oli tullut kotiin. Halusi soittaa ensimmäisenä minulle.
Näin pieniä asioita. Suuria.
Elämän tarkoituksia.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti