Kadotus

Ennen ajatteli aina, että jos kohtaa jonkun tarpeeksi murheellisen ja suuren asian, ei pienistä asioista jaksa enää tympääntyä tai valittaa. Been there, done that mutta kyllä minä silti jaksan. Vielä viime viikolla se jaksoi naurattaa kun jaksoi taas tympääntyä. Nyt ei enää jaksa. Etenkään kun tympääntyminen alkaa kääntyä taas johonkin epämääräiseen mustuus-masennus -olotilaan.

Olen nukkunut järjettömän huonosti siitä lähtien, kun lääkitystä nostettiin. Sunnuntaiaamulle tuli yllättävä työkeikka klo 5:30, joten unet jäivät huonoiksi, sieltä asti univajetta on jotenkin kertynyt. Vaikka mahdollisuus nukkua olisi. Alan heräilemään yleensä kuuden aikaan, ja siitä tunnin välein saan sinniteltyä torkkumista kello 8-10 väliin. Viime viikolla tosin parina aamuna heräilin jo seitsemältä, jatkoin unia kello 10 aikaan ja sekoitin koko päivärytmin heräämällä taas 12-13 aikaan. Nyt jo kolmen päivän jälkeen olen siinä kunnossa, etten ole jaksanut käydä juoksemassa - ja taistelen "pitää pitää pitää" -ajatusten kanssa. Lohduttaudun, että lepo on ihan yhtä tärkeää mielenterveydelle kuin liikuntakin. Olen koko ajan horteessa mutta päiväunille alkaessani en saa kuitenkaan nukahdettua. Iltaisinkin nukahtaminen on ollut haastavaa.

Eilen illalla itkin pitkästä aikaa. Itku oli onneksi puhdistavaa, hyvää itkua. Vaikka syy siihen olikin ristiriitainen ja inhottava. Puhuttakoon luonani majailevasta miehestä Herra X:nä. Hän on ihminen, joka pärjää parin tunnin yöunilla ja joka tykkää valvoa myöhään. Minäkin tykkäsin ennen. Nykyään ei vain jaksa, ja ajatus päivärytmin kääntämisestä ahdistaa. Rutiinit luovat turvaa. Oma vikani, kun en itse illalla sanonut ettei nyt kannata tulla yöksi, aion alkaa aikaisin nukkumaan. Hän tuli luokseni noin kello 23. Enkä saanutkaan sitten enää unta. Enkä kehdannut sanoa, että voitko lopettaa sipsien syömisen kun tuo ääni häiritsee ihan suunnattomasti. Ja laitatko sen ohjelman kiinni. Ja olisitko muutenkin vain liikkumatta ja hengittämättä ja tekemättä mitään, sillä haluan olla hiljaa ja yksin ja rauhassa ja keskustelematta. En sanonut hänelle mitään mistään, en että itkuni johtuu siitä, että seurasi juuri nyt saa minut tuntemaan etten hallitse elämääni. Kaikista kauheinta on, että haluaisin tuntea samalla lailla häntä kohtaan kuin kesällä tunsin. Haluaisin lähteä huolettomasti ja spontaanisti käymään autoilemassa, valvoa aamuyöhön, syödä roskaruokaa ja katsoa miljoonittain leffoja. Mutta se on "lomaelämää". Ei johda mihinkään. Aiheuttaa vain ahdistusta juuri nyt, kun kaikki mitä minä tahdon on tuntea taas arjen turvallisuus, rytmikkyys ja mielekkyys. Sanoin hänelle tänään, että tänä yönä on parempi jos hän menisi kotiinsa yöksi. Tämä on nyt sitä rajojen vetämisen opettelua käytännössä. Vaikka kipeää tämä tekeekin kuten jo aiemmin pelättiin.

No, kävin ostamassa apteekista melatoniinia ja enää minulta ei tältä iltaa vaadita mitään. Ystävä kävi kylässä pikkuveljensä kanssa. Oli kiva tavata "uusi ihminen." Jaksoin käydä kaupassakin. Ja nautin siitä. Aamulla oli aika hoitajalle. Hänenkin mielestään hyvin tuntuu pääasiassa pyyhkivän. Alan aikaisin nukkumaan ja toivottavasti saan nukuttua hyvin. Huomenna on uusi päivä. Kun vain tämä ahdistus pysyisi nyt vain kurissa. Pinnan alla tunnen sen käsittämättömän voiman, joka puskee läpi lääkityksen, läpi liikunnan euforian ja terveellisen ruokavalion. Valuu sisään väsymyksen nakertamista aukoista. Kaappaa sisuksiinsa ensin hengityselimistön, sitten lamauttaa sydämen. Ja kädet ja jalat; makaavat velttona ruumiin vieressä.