Käsittämätöntä, miten huonojen päivien jälkeen saapuukin onneksi aina se hyvä. Niin vaikealta kuin se tuntuukin uskoa niinä huonoina hetkinä. Tämä on päivä jolloin kyllä alkaa pelottaa jos alan liiaksi pohtimaan ja punnitsemaan johtaako nykyinen elämäntyylini mihinkään (vastaus: ei) mutta onneksi lohduttaudun ajatuksella, että ensi vuoden maaliskuussa alan tekemään töitä elämäni eteen ihan urakalla mikäli olen saanut terveen paperit. Haaveilen lähihoitajan urasta mielenterveys- ja päihdepuolella. Kaikessa kamaluudessaankin kaikki tämä on vain lisännyt kiinnostustani psykologiaa ja mielenterveyttä kohtaan. Ei tällaisia ajatuksia kai aivan läpeensä sairaalla olisi? Olen askeleen lähempänä parantumista, tiedän sen itsekin. Mutta. Tänään en mieti liikaa.
Tämä on päivä, joka alkoi kyllä "lusikkamäärän" (tutki: lusikkateoria) tunnustelulla. Tuumasin, että ainakin tiskaukseen on energiaa. Itseäni helpottaa tuo ajatustapa: Kun yhden asian jaksan tänään tehdä, muuta ei tarvitse, kaikki muu on vain plussaa. Ja edelleenkin omaa olemista ei määritellä tekemisten määrällä.
Mutta isompi määrä citalopramia naamaan ja kappas: tyttö huitelikin tiskauksen jälkeen kaupoissa ja kirpputorilla monta tuntia. Löytyi ihana uusi matto, joka pistää kyllä koko kämpän sisustuksen uusiksi. Ihana innostua tuollaisestakin taas. Vaikka yleensä sisustuksen muuttamisinnon takana on halu muutokseen, epätoivoinen tarve rakentaa omaa, itsensä näköistä pesää. Ehkä tässä tapauksessa se on hyvä asia? Lisäksi ostin vihdoin liukuvärihiusvärin hiuksiini. Olen pitkään haaveillut vaaleammasta tukasta mutta tummat silmäni, kulmani ja suomalaiseksi melkoisen tumma ihoni laittaa paljon kapuloita rattaisiin. Ihan täysin vaalea kun ei sovi minulle. Siksi päädyin liukuväriratkaisuun. Siskolleni, joka omistaa samanmoiset piirteet kuin itselläni, värjäys sopi ainakin erinomaisesti. Lisäksi moinen muoti alkaa olla jo pikkuhiljaa ohi, joten en koe itseäni niin massatuotteeksi. Hiusvärini ei ole muuttunut kymmeneen vuoteen, joten hieman jännittää.
Materialismi lisää mielihyvää. Ei se onnen "peruspilareita" ole. Mutta koetan liiaksi olla onnea tavoittelemattakaan. Haluan vain elää. Ilman jatkuvaa analysointia, huonommuuden tunnetta, turhautumista omaan jaksamattomuuteeni. Ymmärtäen, etten ole superihminen. Onni tulee rauhasta, harmoniasta. Rauha ja harmonia ei onnesta. Kaiken kaikkiaan kun mietin elämääni, olen iloinen siitä, että teen tällä hetkellä todella vähän töitä (n. 10h / vko). En jaksa edes murehtia valtion talousongelmista hakemalla Kelalta työttömyystukea. Ei jumalauta tämä maa voi siihen kaatua jos nyt muutaman kuukauden - tai vaikka vuoden - otan rauhallisemmin. Minä jos kuka sen olen ansainnut. 15-vuotiaasta asti painanut, itsestäni huolen kantanut. Kyllä minä nyt saan liikkua ja syödä hyvin, keskittyä omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiini. Ehkä tämän masennuksen sanoma minulle on "nyt on aika hengähtää hetki. Nyt opetellaan ottamaan rauhallisemmin." Toivon, että hengähdystauon jälkeen alkaa vihdoin se elämä mistä olen haaveillut. Tai että niitä haaveita tulisi enemmänkin. Ja samalla ajattelen, että elämäni on tässä ja nyt. On jo pieniä, pieniä hetkiä kun nautin siitä. Kuten tänään juoksulenkillä. Vihdoin sain aikaiseksi ostaa sykemittariin patterit ja yllätyin miten olen saanut kuntoani jo kasvatettua muutaman viikon juoksentelulla. Juoksutekniikkakin on parantunut. Ja voi miten nautin siitä voiman tunteesta. Ja tunteesta lenkkien jälkeen.
En olisi ikinä voinut uskoa sanovani tätä. Mutta olen onnellinen, että olen selvinnyt. Ja olen ihan helvetin ylpeä itsestäni.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti