Jokainen, joka on joskus satuttanut itseään tahallisesti useammin kuin kerran tietää kuinka siihen rakastuu. Niin paljon kuin sitä samaan aikaan häpeää ja piilottelee, alkaa sitä kaivata samalla lailla kuin nikotiinia, seksiä tai vaikkapa kofeiinia. Selitys tälle on endorfiini. Mutta kyllä se johtuu jostain muustakin. Itselleni esimerkiksi oli (mietin hetken, kirjoitanko tämän lauseen preesensissä vai imperfektissä) hirvittävän tärkeä niinkin yksinkertainen asia kuin tekoväline. Jo sen käsissä pyörittely antoi tyydytystä. Vasta vanhemmiten opin etsimään "vakiovälineitä" joita säilytin erinäisissä paikoissa. Nuorempana alkuun käytin milloin mitäkin saksista hakaneuloihin, ennen kuin siirryin hiljakseen niin sanotusti järeämpiin kaluihin.
Ensimmäisen kerran viilsin 14-vuotiaana käsivarteen saksilla. Tarkkaa syytä en muista. Haava ei ollut syvä ja jännitin sen paranemista ja sitä, ettei kukaan huomaisi sitä. Samaan aikaan olin jotenkin lapsellisen ylpeä rohkeudestani. Mutta en ymmärtänyt, että jokin sairas into, joka heräsi heti ensimmäisen kerran jälkeen, ei ollut intoa hakea huomiota tai olla kuin kaikki muut. Se oli aivojen tapa reagoida, kun henkinen paha olo nöyrtyi fyysisen kivun alla. Tein viiltelystä silloin lähes tietoisen tavan purkaa ahdistustani, jota kannoin vaikean perhetilanteen ja koulukiusaamisen takia. En aluksi tajunnut, että se, että pahimpina päivinä viilsin jo koulun vessassa päivän jälkeen linja-autoa odottaessani, oli riippuvuutta. Elin ajatuksessa, että voisin lopettaa kun tahtoisin.
Jossakin vaiheessa huomasin asian olevan ongelma. Käsivarsistani alkoi loppua tila, ja pitkät puuvillahansikkaat tai pitkähihaiset paidat kesähelteillä olivat tukalia. Siirryin siis reisiin. Tässä vaiheessa välineenä taisin käyttää vielä puukkoa, kunnes lopulta keksin teroittimen terät. Ja se on ensimmäinen fyysinen asia, väline, johon olen rakastunut. Pienellä terällä sain aikaan syvempiä ja vaarallisempia viiltoja. Sain hillittyä viiltelyn ensin satunnaiseksi ja lopulta lopetettua kokonaan silloisen tyttöystäväni ansiosta. Hän teki selväksi, ettei pitänyt touhusta. Muutettuani omilleni vuonna 2008 vuoteen 2016 saakka viilsin tuolla välillä ehkä noin 5-10 kertaa.
Hieman ennen masennusdiagnoosia, vuoden 2015 lopulla, viilsin kerran. Diagnoosin jälkeen olen viiltänyt kahdesti. Kaikkina kertoina reiteen ja löytänyt itseni ruuvailemasta kajaalin teroittimen terää irti. Kymmenen vuoden jälkeenkin se halu asuu jossakin sisälläni, huutaa tullakseen kuulluksi aina pahimpina hetkinä. Ja syy siihen miksi jouduin psykiatriseen päivystykseen keskellä yötä nyt viimeisimmällä kerralla oli se, että en rehellisesti olisi välttämättä voinut olla viiltämättä jos olisin joutunut olemaan yksin tai ilman ammattilaisen apua. Sanotaan, ettei viiltelyyn liity usein kuolemantoivetta mutta pitkään jatkunut viiltely voi aiheuttaa itsemurhariskin. Tuo oli ensimmäinen kerta, kun mietin samaan aikaan sekä itsemurhaa että viiltämistä.
Tuona yönä tein tietoisen päätökseen lopettaa itseni satuttamisen. Viiltäminen on kuin kalliskorkoista lainaa; helpotus jonka hetkeksi saa, vaatii veronsa kyllä helpotuksen jälkeen. Annoin Herra X:n tulla lähemmäs kuin kenenkään muun, ja löin terän hänelle käteen sanoen, että en haluaisi enää ikinä nähdä sitä. Pyysin ettei asiasta enää puhuttaisi. En tiedä mitä terälle tapahtui. Hyvä niin. Edes hänen en anna tutkia haavojani, en etenkään vastaviillettyjä, se on liian henkilökohtaista ja liian lähelle menevää. Viiltely on ollut minulle henkilökohtaisin asia mitä minulla on ikinä ollut. Viiltely on pahin riippuvuuteni. Viiltely on suurin rakkauteni, suurin menetykseni. Ei viiltelystä voi puhua muutoin kuin iskelmätermein. Mutta jokainen meistä tekee päätöksensä itse. Ajatuksemme eivät ole yhtä kuin tekomme. Ja minä valitsen olla tekemättä.
Samaan aikaan häpeän ja olen ylpeä arvistani. Olen surullinen, että arvet ovat vielä niin punaisia, etten voi käydä uimahallissa vielä pariin kuukauteen. Olen surullinen, että minut leimataan arpieni perusteella kakkosluokan kansalaiseksi. Mutta olen ylpeä siitä, että olen kantanut sen kaiken, joka ne jäljet on ihooni piirtänyt. Ja että olen lopettanut viiltämisen. Ne jäljet ovat muistutus siitä mitä on pahimpina hetkinä ollut. Ne ovat kuin tatuointeja, jotka kertovat tarinaa, jonka vain minä ymmärrän.
Otan vastaan naureskelut dramaattisuudestani olkia kohauttaen. Ei minua kiinnosta kuinka naiviksi minut tämän tekstin perusteella leimataan. Sen myöntäminen, että kaipaan viiltämistä mutta en aio sitä enää tehdä, oli minulle tarpeellista.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti