Varmaan jokainen on joskus nähnyt niitä sisustustauluja, joita joka toisella nykyään on, niitä joissa mainostetaan hienoa elämänoppia: "Happiness is not a destination, it's a way of life." Olen niin katkeroitunut tuosta lauseesta, että tekisi mieli vedellä säleiksi jokainen moinen taulu, joka tulee vastaan. Vaikka onhan tuossa vinha peränsä; tuollahan viitataan selkeästi siihen, että voit itse valita näetkö elämäsi optimistisessa vai pessimistisessä valossa. Siis jos olet terve ja ihan perusjärkevä ja kykenevä analysoimaan omia tunteitasi. Mutta etenkin ennen masennusdiagnoosia inhosin tuota lausetta. Se oli kuin syyttävä sormi, joka osoitti minuun. Koin erittäin vahvasti olevani tilanteen uhri, muiden ihmisten loukkaama ja itse syytön ainakin osaan elämäni sen hetkisistä asioista. Tunsin olevani huono ja väsynyt, ja ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin koettaa sietää tilannetta. Sitten minulle toitotettiinkin jokaisessa sosiaalisessa mediassa, blogissa ja kaupan sisustushyllyillä sitä kuinka minun ei olisi tarvinnut mitään muuta kuin "ottaa itseäni niskasta kiinni ja valita olla onnellinen." Samoin useat lauseet käskevät: "Aloita tänään elämä, josta olet aina haaveillut." MITEN JA MILLÄ VOIMILLA?!
Nyt seuraa järisyttävä uutinen, joka toivottavasti ei romuta kenenkään mielenterveyttä lopullisesti: Loppujenlopuksi meidän osuutemme siinä millaiseksi elämämme muotoutuu, on naurettavan pieni. Elämä hioo itse itsensä, elämä hioo meistä meidät. Eikä se ole huono asia, siihen täytyy osata vain suhtautua niin, että siitä voi oppia nauttimaan. Voimme vaikuttaa jonkun verran esimerkiksi siihen, ketä ihmisiä pidämme ystävinämme. Kaikista kenestä tahtoisimme, emme ystäviä itsellemme tietysti saa. Mutta ei kukaan valitse sairastua kuolemanvakavasti tai ei kukaan tahtoisi siskonsa kuolevan nuorena auto-onnettomuudessa. Jos itse saisi valita, itselleen haalisi fiksuutta ja motivaatiota päästäkseen hyväpalkkaiseen työhön, jotta voi elää leveästi ja jäädä 60-vuotiaana eläkepäiville viettääkseen ne Espanjan asunnollaan. Jokaisella meistä olisi jaksamista liikkua hyvin ja itsehillintää jättää herkuttelut vain herkkupäivälle. Elämämme olisi täydellistä.
Nykyaikana täydellisyyteen pyrkiminen on kääntynyt pahasti itseään vastaan. Sinä et ole ikinä tarpeeksi hyvä, aina voisit olla hieman laihempi, omistaa paremman perseen tai tissit ja rahaakin voisi tienata enemmän. Tämän ajatuksen ilmaantuminen ensimmäistä kertaa toi minulle suunnatonta lohtua: Minun ei tarvitse olla täydellinen. Minun ei tarvitse olla täysin onnellinen. Harvoin on tilanteita, että hallitsen ihan kaiken, ettei jollakin elämän osa-alueella olisi jotakin stressaavaa. Eikä se, että "tyydyn" siihen, etten ole täydellinen, tarkoita, että no, tyydyn olemaan huonompi kuin muut. Olen ihan saman arvoinen kuin hän, joka on lääkäri. Oman arvonsa mittaaminen työnteolla on vain länsimaisen eettisen ajattelun tulosta mutta voit valita ajatella toisin kuin mihin muottiin kulttuurisi sinua tunkee. Olen ihan saman arvoinen kuin hän, joka painaa minua viisi kiloa vähemmän. Ulkonäköni ei määrää minua ihmisenä.
Minä olen hyvä vaikka en saavuttaisi elämässäni mitään "suurta." Mikäli minulla itselläni ei ole tarvetta tai poltetta lukea itseäni ydinfyysikoksi tai lääkäriksi, olenko huono ihminen, kun en niin tee? Ongelmat alkavat siinä kohtaa, kun huomaa kuinka esimerkiksi omat vanhemmat reagoivat siihen jos kertookin valinneensa ammatikseen siivoojan uran. Tai kuinka sukulaiset ihannoivat ja kannustavat yliopistossa opiskelevaa siskoa, ja huokailevat kuinka hoikka hän on. Ulkopuolelta lastataan niskaamme koko ajan painetta siitä mitä meidän tulisi olla. Ja on niitä tauluja, joissa sanotaan: "Sinä voit olla mitä tahansa mitä valitset olla!" Vitut. Näitäkin tuhkimotarinoitahan tietysti on. Mutta mitä pahaa siinä on myöntää itselleen, että hyvin luultavasti minusta ei tule lääkäriä vaikka tahtoisinkin sillä olen ihminen, joka kyllästyy kokeisiin lukemiseen varttitunnin jälkeen?
Miksi me, miksi minä itse, emme voi olla onnellisia siitä mitä olemme jo saavuttaneet? Miksi pitää aina saavuttaa hieman lisää ollakseen hyvä? Mitä "hyvän" oleminen tarkoittaa? Sitä, että muut ihailevat? Toisten ihmisten kunnioitukseen pyrkiminen on tietysti eteenpäin ajavaa ja kannattavaa mutta kaiken pohjalla täytyisi olla vahva itsetuntemus ja itsensä rakastaminen. Nykyään itsensä rakastaminen tulee kauhistuttavan paljon sosiaalisessa mediassa saaduista tykkäyksistä tai kommenteista. Kuvilla haetaan vastausta kysymykseen: "Kelpaanhan? Olenhan hyvä?"
Pyri kohti haaveitasi, se on tervettä. Mutta älä stressaa siitä, että se on tehtävä juuri nyt, juuri tänään. Itse pallottelen vielä haaveettomuuden ja pienien orastavien haaveiden välimaastossa. Haaveettomuuskin on osa elämää, tarpeellinen välimuoto. Se on pysähdys hetkeksi. Minä koetan uskoa, että elämä työntää meitä kyllä eteenpäin. Koetan luottaa siihen, että opettelemalla tuntemaan itseni löydän itsestäni puolia, joihin tulen rakastumaan. Ja löydän haaveita. Minusta on hirvittävän mielenkiintoista oppia tuntemaan itseni juuri tällaisena kuin olen. Tietysti olen täysin hukassa siinä mitkä asiat ovat vain ajatuksia ja mitkä ovat luonteeni piirteitä. Mutta tähän saakka olen lyönyt itseäni lokeroihin "epäsosiaalinen, ihmisiä karttava, hiljainen, sisäänpäin kääntynyt, luova, herkkä." Myös äidin kommentit nuoruudessa ovat varjostaneet paljon identiteettiäni. On ollut jännittävää huomata miten sitten kuitenkin sisälläni on herännyt halu auttaa muita ihmisiä, on ajatuksia vapaaehtoisesta vanhustyöstä ja mielenterveystyöstä. En minä läheisteni kanssa hirveän ahkerasti aina yhteyttä jaksa pitää mutta en silti leimaisi itseäni enää täysin epäsosiaaliseksi. Töissä uuden työntekijän kanssa jutellessani huomasin asennoitumiseni olevan erilaista kuin ennen. Huomasin olevani rennompi, enemmän oma itseni. Vaikka hän ei vaivautunut esittelemään itseään kätellen, en heti ajatellut vian olevan minussa ja että olisin ollut jotenkin pelottava. Oli ihan ok, ettei hän kätellytkään. On mukava leikitellä ajatuksella, että olenkin ihan samanarvoinen kuin hän.
Ps. Pidän minä silti mietelauseista vaikka osa suunnattomasti ärsyttääkin.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti