Keulimista

Lupaan, ettei kaikki postaukset tule käsittelemään syömistä ja liikkumista vaikka aiheesta taas paasaankin. Oppia ikä kaikki; tällä kertaa huomaan onneksi heti miten mopo lähtee heittelemään melko lahjakkaasti saman tien kun kiristin kaloreita ja aloitin tavoitteellisemman liikunnan. Elämä menee heti jatkuvaksi matemaattiseksi yhtälöksi (viinirypäle plus viinirypäle plus viinirypäle on yhtä kuin puolikas kiivi) ja huonoksi omatunnoksi päivinä, kun ei huvitakaan liikkua tai no, elää. Sitten stressataan, että onko kalorini liian korkeat kun olen lähes koko päivän vain maannut sängyssä, joka johtaa armottomaan googlailuun siitä laskeeko kalorinkulutus automaattisesti lepotasolle jos päivän löhöää.

Viikonloppuna tulee kaksi herkkupäivää, aion olla hurja ja juoda perjantaina, ja lauantaina vedän (krapula)pizzaa, sen päätin. Perjantaihin saakka mennään siis vielä vähän tiukemmalla linjalla ainakin syömisten suhteen ja sitten ensi viikosta alkaen höllätään ainakin kaloreiden laskemisessa vaikka vajaakaloreissa yhä aion pysyäkin, kun nyt on taas hyvä pohjatuntuma siihen millaisia määriä suunnilleen tulee syötyä. Liikunnassakin koetan karsia pois painon vuoksi tehtävän liikunnan ja muistella taas, että liikunnan tarkoitus oli mielihyvän tuottaminen. Itse asiassa; olen ihan tyytyväinen painooni ainakin vaatteet päällä. Joten miksi ihmeessä rehkisin niin älyttömästi? On suoranainen ihme, että olen säästynyt elämäni aikana syömishäiriöiltä, kun miettii kuinka sairaalloisen tarkka välillä painoasioissa olen...

Tämä tästä aiheesta. Tällä viikolla vietän nähtävästi tällaista supersosiaalista viikkoa. Tänään kylässä kävi kaksi vähemmän kanssani tekemisissä olevaa kaveria, toinen heistä vieraili luonani ensimmäistä kertaa. Oli oikein mukavaa vaikka pakko myöntää, että minua jännitti. Huomenna käyn kahvilla erään läheisen ystäväni luona, ja torstaina kahvittelemme ja shoppailemme vielä erään toisenkin ystävän kanssa. Perjantaina taas on keikkaa, paljon uusia ja vanhoja ihmisiä ja toivottavasti hauskanpitoa. Pitää toivoa ja rukoilla, että perjantaille sattuisi hyvä päivä. Ajatus loppuviikosta tuntuu ehkä hieman raskaalta mutta toisaalta myös innostavalta. Olen ollut nyt paljon yksin ja on mukavaa päästä taas juttelemaan monien ihmisten kanssa. Kääntöpuolena olen kova jännittäjä jopa tuttujen ihmisten seurassa ja usein sosiaalisten tilanteiden jälkeen käyn jotenkin ylikierroksilla. Kuten tänäänkin. Melkein heti vieraiden lähtemisen jälkeen meditoin ja kävin vajaan tunnin kävelylenkin rauhoittuakseni. Hidastempoinen liikunta tekee hyvää päivinä, kun tuntuu muuten menevän lujaa. Taas liian laiskoina päivinä on terapeuttista päästä hölkkäämään. Tämä viikko on myös jonkunlainen ihmiskoe siinä missä menee sosiaalisen jaksamiseni rajat. Toisaalta ei elämään pitäisi suhtautua näin. Ei elämän pitäisi olla näin helvetin vaikeaa, ei kaiken pitäisi johtua jostakin tai aiheuttaa jotakin. Ei kaikkea pitäisi miettiä, pitäisi vain olla ja mennä. Nytkin vain huomaan, että kun koko loppuviikon kuviot on jo etukäteen suunniteltu, alan suorittaa tätä viikkoa. Miksi miksi miksi. Miten pääsen tästä eroon, miksi teen nämä virheet kerta toisensa jälkeen? Pitää koettaa taas muistaa elää tässä hetkessä. Juuri nyt. Ei tätä päivää, vaan tätä hetkeä.

Muuten menee kyllä oikeinkin hyvin. Masennusoireita ei hirveästi ole ollut mutta elämänhallinta on vielä hankalaa. Päivä päivältä jaksan kyllä tehdä enemmän asioita mutta on vielä päiviä, kun ennemmin makaan sängyssä. En enää seinää tuijottaen mutta ohjelmia katsellen ja blogeja selaten. Välillä se taitaa olla ihan puhdasta laiskotusta. On hetkiä, kun teen jotain antamatta asioille enää niin hirveän suurta arvoa. En tunne itseäni enää maratonvoittajaksi pyykinpesun jälkeen. Koetan muistaa kehua itseäni. Keksin uusia asioita. Ehdotin pikkusiskolleni, että hän saa viedä minut ratsastamaan vaikka pelkään hevosia ja korkeita paikkoja. Haluan haastaa itseäni, rikkoa rajojani väkivaltaisesti. Koetan muistaa kuitenkin myös pysähtyä, etenkin nyt kun huomaan miten elämä lähtee taas keulimaan ja kaasujalka painaa. Onko se tervettä vai onko se sitä, etten uskalla elää?

Välillä innostun naurettavan pienistä asioista, sitten taas lysähdän kasaan eikä mikään huvittaisi. Mutta olen kiitollinen siitä, että tiedän huonoja päiviä seuraavan aina myös kohtalaisen hyvät tai hyvät. En voi silti vielä täysin rinnoin huokaista ja sanoa tuntevani itseäni terveeksi. Pyöritän ajatuksia vielä hyvin paljon päässäni. Liian korkeat tavoitteet ovat masentuneelle kuulemma myrkkyä. Koetan olla asettamatta niitä mutta tavoitteeton elämä tuntuu turhalta. (No, yksi suuri tavoitteeni on tietysti, että lokakuussa pääsisimme purkamaan lääkitystä.) Miten saisin rikottua lasisen seinän itseni ja elämäni välissä? Miten pääsisin sisälle omaan elämääni? Pääni ei ole vieläkään sisäistänyt muutoksia, jotka vuoden aikana ovat tapahtuneet.

Välillä vieläkin herään hamuillen entistä avopuolisoa vierestäni kunnes muistan.

Ei hän ole ollut siinä enää yhteentoista kuukauteen.