Myllerryksessä

Hoitajani sai minut vakuuttuneeksi siitä, etten ole tulossa hulluksi. Keskustelimme viikon takaisesta "romahduksesta." Melkein loukkaannuin siitä ettei hän lähtenytkään pohtimaan onko lääkitykseni väärä tai onko diagnoosini tarpeeksi vakava, vaan löysi tapahtuneesta yhteyden pari iltaa ennen romahdusta olleeseen keskusteluun ystävän kanssa. Käytännössä olemme melkein vuoden asuneet yhdessä vaikka kumpikaan ei halua seurustella. Otin aiheen puheeksi ystäväni kanssa, ja pohdimme olisiko kohta aika luopua tästä järjestelystä ja jatkaa omia elämiämme, ystävinä. Vaikka ajatus herättää paljon haikeutta, pelkoa ja tunnetta luopumisesta, päällimmäisenä tunteena kummallakin taitanee olla kiitollisuus. Itse en olisi selvinnyt viimeisestä vuodesta ilman tätä henkilöä. En uskalla ajatella mitä olisi tapahtunut. Lääkärikäynteihin ja masennuslääkitykseen tilanne olisi johtanut joka tapauksessa mutta mikä olisi ollut sen hinta jos tämä ystäväni ei olisi kannustanut minua hoitoon hakeutumaan tarpeeksi ajoissa.

Sovimme muutoksen tapahtuvan vähitellen. Olin haikean helpottunut keskustelumme jälkeen. En ole ikinä kokenut häntä taakaksi vaikka hän käytännössä luonani asuukin. Kuitenkin parin päivän jälkeen alkoi taas pelottaa. Hän on ainoa, joka jaksaa repiä minua liikkeelle ja pistää minut tekemään asioita. Hänen vuokseen vedän joskus reippaampaa roolia kuin oikeasti tunnen jaksavani. Hän on ihminen, jollaisen kanssa tahtoisin jakaa elämäni, mikäli hän ei olisi entisen parhaan ystäväni entinen sulhanen, mikäli hänen tulevaisuudensuunnitelmansa eivät poikkeaisi niin radikaalisti omistani ja mikäli hän itse olisi tarpeeksi tasapainoinen suhteeseen. Saati minä. Hän kaipaa myös niin paljon enemmän aktiviteetteja elämäänsä, että pitkällä tähtäimellä hän kokisi minut varmaan vain tylsäksi. Siksi tuntuu osittain epäreilulta, että järki sanoo niin vahvasti ettei kannata. Ja sitten taas tunteet sanovat, että tuollainen mies voisi olla lasteni isä.

Saanko vetää nyt "koska sydän sanoi niin" -kortin? Minun sydämeni sanoo, että minun täytyy saada kulkea vielä kaupungissa aamuyöllä yksin. Tulla kotiin, mennä yksin nukkumaan. Herätä sotkuisesta sängystä ja keittää kahvit vain itselleni. Rakentaa itseäni, tunnustella ja rakastua minuun. Sydämeni sanoo, että nyt on aika olla taas yksin hetkinen. Muistaa miltä tuntuu löytää lohtu ja rauha vain itsestään. Hoitajani käytti termiä "ystävä on varalla koko ajan." Sehän on totta, ja se on äärimmäisen epäreilua häntä kohtaan. En minä häntä mitenkään käytä vain silloin kun minulla sattuu ahdistamaan. Mutta minun tilanteeni on raskas myös hänelle. Siksi pikkuhiljaa harjoiteltava välimatka tulisi kummallekin tarpeeseen. Hoitajani sanoi sen suoraan. Se tuntuu hieman surulliselta. Kyseli onko minulla ketään muuta läheistä jolta voin pyytää apua tarvittaessa. Pohdin isosiskoni olevan mahdollisesti sellainen henkilö. Tiedä sitten käytännössä.

Pyysin anteeksi hoitajalta sekavaa käyntiä. Tuli itkettyä, tuli puhuttua äidistä, seksuaalisesta suuntautumisestani ja paljon tästä entisestä parhaasta ystävästäni, joka tässä kriisissä on näytellyt päänäyttelijän osaa. Arvioin kuulemma ihmissuhteitani hyvin paljon hänen kauttaan, vertaan ketkä ovat hänen puolellaan ja ketkä minun. Kyseinen henkilö nauraisi varmaan tämän kuullessaan. Tai tuntisi jotain sairasta mielihyvää siitä, että on saanut taas yhden ihmisen näin polvilleen? Jos minä itse ikinä saisin kaksi ihmistä näin sekaisin mitä hän on saanut, luultavasti tappaisin itseni. En voisi elää itseni kanssa. Mutta olen onneksi löytämässä jonkunlaisen rauhan siinäkin asiassa. En halua enää nähdä häntä, en olla tekemisissä. Ei hän ole se ihminen jonka kanssa ystävystyin. Hän satutti minua ja hän satutti monia muita ystäviäni. Monet eivät edes tiedä sitä. On lohduttavaa osata jo ajatella, että onneksi minun ei tarvitse olla sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä.